perjantai 14. joulukuuta 2007

Det är snön som gör mörkret ljusare

Luin kirjoja: Sven Linnérin toimittaman artikkelikokoelman Från dagdrivare till feminister. Studier i finlandssvensk 1900-talslitteratur, Bo Carpelanin runokokoelman I de mörka rummen, i de ljusa ja Juhani Ahon pienoisromaanin / laajan novellin Helsinkiin.

Artikkelikokoelma oli varsin mielenkiintoinen. Erityisesti pidin Torsten Petterssonin kokoelman aloittavasta artikkelista "Det svårgripbara livet. Ett förbisett tema i dagdrivarlitteraturen", jossa Petterssonin pääteesinä on osoittaa, että toisin kuin aiemmassa tutkimuksessa on esitetty (kokoelma on ilmestynyt 1986, joten tieto on yli parinkymmenen vuoden takaista), dagdrivare-kirjallisuudessa ajelehtiminen, tarkkailijan asema ja ulkopuolisuus eivät ole ihannoituja ominaisuuksia, vaan päähenkilöt kaipaavat ja etsivät "todellisempaa" elämää, joka kuitenkin näyttäytyy joko vaikeasti tai täysin mahdottomalta saavuttaa. Toinen erityisen kiinnostava artikkeli oli puolestaan kokoelman päättävä Merete Mazzarellan "Den kvinnomedvetna prosan efter 1970", jossa Mazzarella (muuten ainoa nainen kokoelman kirjoittajien joukossa) otsikon mukaisesti käsittelee nk. "uutta feminismiä" suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa.

Carpelanin runokokoelma oli yhtä hieno ja koskettava ja henkilökohtaisella tasolla puhutteleva kuin Carpelanin tekstit mielestäni aina ovat. Ehkä liian henkilökohtaisella tasolla jotta runoja tekisi mieli lähteä analysoimaan.

Ahon Helsinkiin -teoksesta puhuttiin tiistain luennolla, jolloin opettaja mainitsi, että päähenkilö on tehty tarkoituksella vastenmieliseksi, tavoitteena herättää lukijassa inhoreaktio tämän edustamaa ihmistyyppiä ja arvomaailmaa kohtaan. Samaa aihetta käsittelee myös Pirjo Lyytikäinen teoksen esipuheessa. Päätin siis ennalta pitää päähenkilöstä, Antti Ljungbergista, mutta eihän siitä tullut mitään. En tosin varsinaisesti inhonnutkaan Anttia, enimmäkseen säälitti, mutta sympaattista hahmoa hänestä ei kyllä saa leivottua hyvällä tahdollakaan. Aho on siis onnistunut tavoitteessaan, ja hyvä niin; joskin minua hieman ärsytti tietty alleviivaavuus ja tendenssimäisyys, jotka usein muutenkin saavat minut vieroksumaan realismin ja naturalismin hengessä kirjoitettua kirjallisuutta.

tiistai 4. joulukuuta 2007

Kings and pirates


Lukeminen on taas viime aikoina ollut varsin vähäistä. Tosin viikko sitten luin Pertti Karkaman ja Hanne Koiviston toimittaman artikkelikokoelman Älymystön jäljillä. Kirjoituksia suomalaisesta sivistyneistöstä ja älymystöstä, joka oli ihan kiinnostava teos, mutta jätti minut hieman sekaviin ajatuksiin. Sivistyneistöstä ja älymystöstä puhuminen tuntuu hieman snobistiselta, siitä huolimatta että oma oppialan valintani viitoittaa tietä ainakin älymystön suuntaan, mikäli älymystöllä tarkoitetaan ajatustyötä tekeviä henkilöitä. Terminologia ei ollut erityisen yhdenmukainen teoksen artikkeleiden kesken, joten sillä saatetaan tarkoittaa erinäisiä muitakin asioita, kuten yhteiskunnallisiin kysymyksiin puuttumista ja niiden kyseenalaistamista, jolloin tipahtaisin kyllä kategorian ulkopuolelle. Sivistyneistön käsite jäi vieläkin hämärämmäksi.

Tänään luin sitten P. H. Sawyerin Kings and Vikings. Scandinavia and Europe AD 700-1100. Aiheena siis viikingit, ja varsin tieteellisestä näkökannasta tarkasteltuina. Teksti oli hieman kuivaa, joskin kohtalaisen helppolukuista. Itse en ole erityisen kiinnostunut arkeologiasta, joten sivukaupalla kestävät selvitykset mistä mikäkin kolikonpuolikas on löydetty olivat hieman tuskastuttavia, mutta oppimisen kannalta teos oli varsin hyödyllinen. Lopussa oli myös mustavalkoisia kuvia riimukivistä, rahoista, haudoista ja niin edelleen.

(Kuva täältä.)

lauantai 24. marraskuuta 2007

Minut murhattiin, ja minä elän

Toinen Finlandia-voittaja heti perään: luin eilen Kristina Carlsonin romaanin Maan ääreen vuodelta 1999. Pidin enemmän kuin Sinervon teoksesta, mutta ei tämäkään ihan omalta tuntunut. Ehkä odotukset ovat liian korkealla. Vuoden 1999 ehdokkaista olin aiemmin lukenut vain Hyryn Aitan, josta en pitänyt.

Maan ääreen kertoo nuoresta suomalaisesta ylioppilaasta, Lennart Falkista, jonka isä lähettää Amurinmaalle itäiseen Siperiaan etsimään onneaan. Lennart asettuu (tai asetetaan) Nahodkaan tilejä tarkastamaan, ja pitkästymistä paetessaan Lennart ajautuu ensin esimiehensä vaimon syliin, sitten kosiskelemaan tytärtä. Hän ryhtyy myös hämäräperäiseen liikeyritykseen papin, isä Spirosin, sekä nimettömäksi jäävän kiinalaisen kanssa. Eräänä iltana joku kuitenkin hyökkää hänen kimppuunsa pimeässä ja lyö Lennartin kallon halki tiiliskivellä. Tohtori Gantz, Lennartin ystävä ja asuinkumppani, saa vamman parannettua, ja Lennart ryhtyy pohtimaan, kuka hänet yritti murhata. Ennen kuin hän pääsee mihinkään lopputulokseen, hänelle nousee kova kuume ja hän kuolee.

Arvoitus ratkeaa yllättävän arkisesti (ainakin minut se yllätti, mutta olenkin aina ollut huono salapoliisi) lopussa ulkopuolisen kertojan avulla.

perjantai 23. marraskuuta 2007

Pinaatti, intohimon ja kaipuun hämärä kohde

"Luulisi kuitenkin ihmisten olevan sen verran valistuneita, että tietävät taiteilijan kirjoittavan yhä uudelleen ja uudelleen omakuvaa." (Runoilijan talossa, 30.)

En ole lukenut kovinkaan paljon uudempaa suomalaista kirjallisuutta. Ylipäätään olen ollut kiinnostuneempi ns. länsimaiseen kirjallisuuden kaanoniin kuuluvista teoksista ja kirjailijoista, eniten ranskalaisista ja venäläisistä. Kotimaisia klassikoita olen lukenut oikeastaan vasta nyt viimeisen puolentoista vuoden ajan koulun takia. Ja kotimaista nykykirjallisuutta siis vielä harvemmin. Mutta olen päättänyt parantaa tapani, ja ensimmäinen askeleeni kohti suomalaista reilun parinkymmenen vuoden sisällä kirjoitettua kirjallisuutta on Finlandia-palkinnon saaneiden teosten lukeminen. Keinotekoista, tiedän, mutta jostainhan sitä pitää aloittaa, ja pidän selkeistä listoista. Tähän mennessä olen lukenut Finlandian voittaneita teoksia vasta neljä, Carpelanin Urwindin (1993), Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (2000), Westön Där vi en gång gått (2006) ja nyt tänään Helena Sinervon Runoilijan talossa (2004). Kolmea ensimmäistä en lukenut millään tavalla niiden palkintostatusta ajatellen, joten lähestymistapani Sinervon teokseen varmaankin vaikutti odotushorisonttiini toisella tavalla.

Runoilijan talossa on elämäkerrallinen romaani Eeva-Liisa Mannerista, jonka kirjoittamisessa Sinervo on hyödyntänyt arkistomateriaalia. Ymmärtääkseni teos herätti jonkin verran polemiikkia Mannerin perikunnan, teoksessa esiintyvien ihmisten tai näiden sukulaisten tai jonkun muun taholta (en siis tiedä/muista kenen), sillä Sinervon oli odotettu kirjoittavan Mannerin elämäkertaa, ei fiktiota. Itse olen lukenut Mannerin tuotannosta ainoastaan runokokoelman Tämä matka, koska se kuuluu kurssivaatimuksiin, ja Mannerin elämästä en tiennyt aiemmin yhtään mitään. Ilmeisen ongelmallinen se tämän teoksen perusteella oli.

Ymmärrän kyllä, miksi Runoilijan talossa on monien mielestä hyvä kirja. Tavallaan ymmärrän myös, miksi se on voittanut Finlandian, joskaan en ole lukenut muiden ehdolla olleiden teoksia kuin Rimmisen Pussikaljaromaanin (josta pidin), joten vertailupohjaa ei juurikaan ole. Mutta minun kirjani tämä ei ollut, eikä se saanut minua kiinnostumaan paremmasta tuttavuudesta sen enempää Sinervon kuin Mannerinkaan tuotannon kanssa.

torstai 15. marraskuuta 2007

It's no good anyone winning

Oijoi. Taas on tullut luettua fantasiaa. Seuraavaksi lupaan (itselleni ja opettajilleni) tarttua johonkin todella realistiseen ja mahdollisimman vaikeatajuiseen ja tieteelliseen.

Mutta siis, eilen luin (toista kertaa) Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin yhteistyön hedelmän Good Omensin. Tämän erinomaisuutta en voi kylliksi painottaa, vaikkakaan en Pratchettia muuten erityisemmin fanita; luin Discworldia (suomeksi kai Kiekkomaailma, mikä kuulostaa huolestuttavan paljon jääkiekkoon suuntautuneelta tv-ohjelmalta) teini-iässä ihan kiitettävän määrän ja kyllästyin siihen loputtomaan kikkailuun ja nokkeluuteen.

On sitä Good Omensissakin jonkin verran, sitä nokkeluutta, mutta se ei pääse kasvamaan itsetarkoitukseksi. Muutenkin olen kuulevinani teoksesta paremmin Gaimanin äänen, mutta se luultavasti johtuu siitä, että kuulen mitä haluan, eikä mistään tilastollisesta faktasta.

Kyseessä on siis maailmanloppu, Armageddon, Taivaan ja Helvetin välinen suuri taistelu. Henkilögalleriasta löytyvät demoni Crowley (alunperin Paratiisin käärme); enkeli Aziraphale (osa-aikainen harvinaisten kirjojen myyjä); Saatanan poika Adam ja tämän kolme ystävää, Pepper, Wensleydale ja Brian, sekä koira Dog; Ilmestyskirjan neljä ratsastajaa; noita Anathema Device; satanistisia nunnia ja niin edelleen. Melkoinen määrä viittauksia Raamattuun, populaarikulttuuriin sekä länsimaiseen kulttuuriin yleensä, mikä lievittää huonoa omatuntoani: tästähän voi vaikka oppia jotain!

Mutta pääasiassa syy tämän lukemiseen on kannessa komeileva Time Out -lehden lausunto: "Heaven to read, and you'll laugh like hell". Niin totta.

(Kuva täältä.)

tiistai 13. marraskuuta 2007

You don't have to stay anywhere forever

Luin sunnuntaina neljännen Sandman-albumin, nimeltään Season of Mists. Tarina alkaa Endlessien perhetapaamisella, jossa lukijalle esitellään tarkemmin Desire, Despair, Destiny, Delirium, Dream ja Death. Kokouksen lopputuloksena Dream päättää lähteä Helvettiin vapauttaakseen sieltä entisen rakastettunsa Nadan, jonka Dream itse on tuominnut sinne kymmenen tuhatta vuotta aikaisemmin.

Dream odottaa kohtaavansa vastustusta Helvetistä, sillä viime käynnillään hän on loukannut Luciferia. Päästessään sinne hän kuitenkin huomaa Helvetin olevan tyhjä, ja löytää yksinäisen Luciferin, joka ilmoittaa luopuneensa tehtävistään ja tyhjentäneensä Helvetin. Keskustelun päätteeksi Lucifer antaa Helvetin avaimen Dreamille.

Kolmannessa osassa kuvataan, miten eri jumaluudet lähtevät kohti Uneksuntaa (Dreaming) vaatiakseen Helvettiä itselleen. Aasoista Odin, Thor ja Loki lähtevät; Järjestys ja Kaaos; enkelit Duma ja Remiel (joiden tehtävänä on tarkkailla); Helvetin demonit, jotka haluavat kotinsa takaisin; Egyptistä Anubis, Bast ja Bes; Japanista Susano-O-No-Mikoto, ja niin edelleen.

Neljännessä osassa seurataan kuolleiden paluuta maan päälle seurauksena Helvetin sulkemisesta. Poika nimeltä Charles Rowland on joutunut jäämään koululle joulupyhien ajaksi, kun yhtäkkiä elävät kuolleet täyttävät talon. Kolme entistä koulukiusaajaa tappaa Charlesin; odotellessaan kuolemaansa tämä ystävystyy pojan, Painen, kanssa, jonka samaiset koulukiusaajat ovat tappaneet ollessaan vielä elossa, osana jotakin rituaalia. Kuoltuaan Charles kieltäytyy lähtemästä Deathin mukaan, koska tämä ei suostu ottamaan myös Painea. Kiireidensä takia Death suostuu tulemaan hakemaan pojat myöhemmin. Joten pojat lähtevät ulos koulutalosta nähdäkseen "what life's got to offer us".

Kuka saa Helvetin ja miten käy Nadan: sen kiinnostuneet joutuvat selvittämään itse, sillä enhän toki halua täysin pilata lukunautintoa. Sitäpaitsi minulla alkaa olla kiire kouluun.

lauantai 10. marraskuuta 2007

I would not like to give up flying at all

Sain asuintoveriltani etukäteen syntymä-
päivälahjaksi uuden tuttavuuden fantasia-
kirjallisuuden saralta: Naomi Novikin Temeraire -sarjan ensimmäisen osan, His Majesty's Dragon. Juuri sitä mitä tarvitsin: helppolukuista, jännittävää ja viihdyttävää. Sarjassa on ilmestynyt yhteensä neljä osaa: His Majesty's Dragonin lisäksi Throne of Jade, Black Powder War sekä syyskuussa 2007 ilmestynyt Empire of Ivory. Aion ehdottomasti hankkia omistukseeni koko sarjan.

His Majesty's Dragon sijoittuu Napoleonin sotien aikaan, ja alkaa kapteeni Will Laurencen laivan vallatessa ranskalaisen fregatin. Laivalta löytyy laatikko, jonka sisältä paljastuu lohikäärmeen muna. Lohikäärmeen kuoriutuessa se valitsee Laurencen huoltajakseen ja kumppanikseen, mikä tarkoittaa Laurencen siihenastisen elämäntavan päättymistä, sillä lohikäärmeen lentäjä joutuu omistautumaan täydellisesti lohikäärmeelleen, ja normaali sosiaalinen elämä, perheen perustamisesta puhumattakaan, jää väistämättä ulkopuolelle. Laurence nimeää lohikäärmeen Temeraireksi, ja kiintyy siihen (häneen) nopeasti.

Koska Englanti on sodassa Ranskaa vastaan, Laurence ja Temeraire lähetetään pikaisesti koulutukseen Skotlantiin. Yleensä lohikäärmelentäjiä koulutetaan tehtäväänsä seitsemänvuotiaasta alkaen, ja Laurence saa alkuun tuntea olonsa varsin ulkopuoliseksi muiden lentäjien keskuudessa. Perinteisen sankarin ominaisuuksillaan, kuten oikeudenmukaisuudella, epäitsekkyydellä ja rohkeudella, hän kuitenkin voittaa heidät pian puolelleen. Myös Temeraire saa alkuun hieman kylmäkiskoista kohtelua toisilta lohikäärmeiltä, sillä hän on eri lajia kuin muut, mutta tämäkin kitka selviää tuota pikaa.

Lopussa Laurence ja Temeraire pelastavat Englannin Bonaparten hyökkäykseltä ja Temeraire osoittautuu olevan erittäin harvinaista ja arvostettua lajia, kiinalaisten keisareiden Taivaallista (Celestial).

Juonenkäänteet olivat varsin ennalta-arvattavia, mutta se ei haitannut. Tapahtumat oli kuvattu uskottavasti ja kiinnostavasti, ja minä pidän lohikäärmeistä. Välillä on sitäpaitsi virkistävää lukea kirjaa, jossa sankari on näin perinteisellä tavalla sankarillinen, suorastaan virheetön: kokemukseni mukaan sankareilla on useammin tapana olla vähän kömpelöitä ja epävarmoja, ja on kivaa samastua välillä täydellisyyteen.

Kirjasarjan kotisivut löytyvät täältä.
(Ja kuva joka ei liity kirjoihin mitenkään on kopioitu täältä.)

perjantai 2. marraskuuta 2007

Gubben är trött

Alati jatkuva flunssa verottaa voimia ja siinä sivussa myös kirjoitushaluja. Joitakin päiviä sitten luin Lyytikäisen, Kalliokosken ja Kantokorven toimittaman teoksen Katsomuksen ihanuus. Kirjoituksia vuosisadanvaihteen taiteista, josta minulla ei nyt juurikaan ole sanottavaa. Ihan hyvä, ainakin paikoitellen. Hitusen ehkä epätasainen.

Tänään luin Lars Sundin romaanin Lanthandlerskans son, joka on toinen osa Sundin Siklax-sarjaa (trilogiaa, ymmärtääkseni?). Ensimmäinen osa on Colorado Avenue, jonka filmatisointi tuli teattereihin syyskuussa ja jota en ole lukenut. Kolmannen osan, Eriks bokin, sen sijaan luin vuosi sitten (tosin jostain syystä suomeksi, eli nimellä Erikin kirja), ja pidin kovasti. Niin Lanthandlerskans sonistakin. Teos alkaa kertojan auttaessa äidinisäänsä Otto Näsiä pakenemaan vanhainkodista. Seuraa matka kohti Siklaxia, pohjanmaalaista kuntaa, jonka Otto haluaa nähdä viimeisen kerran ennen kuolemaansa. Siklaxista kertoja ja Otto jatkavat matkaansa saaristoon kertojan huvilalle, joka aiemmin on kuulunut Otolle. Varsinaisen tarinan ajan matkaa tärkeämpi on kuitenkin matka ajassa, joka luodaan sekä kertojan että Oton kertomuksilla menneestä. Kertoja on luvannut kertoa Otolle mitä tapahtui Siklaxissa Oton ollessa Amerikassa, ja Otto puolestaan kertoo omista kokemuksistaan 30-luvun Amerikassa. Nautinnollisen lukukokemuksen lisäksi sain kuin huomaamattani kerrattua valitettavan vaillinaisia tietojani historiasta: maailmansodat, kieltolaki, lapuanliike, pörssiromahdus ja lama, liittyvät luontevasti tarinan henkilöiden kohtaloihin ja voin jopa kuvitella muistavani vuosilukuja ja päivämääriä vielä ensi viikollakin.

Colorado Avenuen aion lukea mitä pikimmiten (= toivottavasti tämän vuoden puolella), ja toivon silloin inspiroituvani hieman pidempiin pohdintoihin Sundin hienosta teossarjasta. Nyt näen kuitenkin parhaaksi vetäytyä sängynpohjalle yskimään.

sunnuntai 28. lokakuuta 2007

Satuja, illusioneja ja tukkoinen todellisuus

Kaikkien viimeaikaisten jännittävien tapahtumien jälkeen olen tietenkin tullut kipeäksi. Varsin kurjaa; mutta olenpahan ainakin saanut maata sängyssä lukemassa.

Eilen luin Mika Waltarin Suuren illusionin ja Irmelin Sandman Liliuksen Korpfolksungenin. Illusionin lukemiseen vaikutti vahvasti Waltarin oma esipuhe teokseensa vuodelta 1968, 40 vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen otsikolla "Viidennen painoksen ilmestyessä", jossa Waltari kertoo teoksensa uusintapainoksen toimittamisesta. Waltari kirjoittaa: "Useita vuosia teos oli avaamattomana pöytälaatikossani. Tarkoituksena oli korjailla ja nykyaikaistaa sen kieliasua. Mutta en pystynyt lukemaan kirjaa edes lävitse. Niin voittamatonta vastahakoisuutta herätti mielessäni palaaminen tähän nuoruudenteokseeni [--]. Minun oli vaikea ymmärtää, miten tällainen teos oli voinut saada niin suuren menestyksen ja herättää arvostelijoissakin haltioitunutta innostusta [--]. Kirjana se on lapsekas, kehittymätön, sentimentaalinen." Varsinainen murskakritiikki siis. Ei Suuri illusioni mielestäni kuitenkaan noin huono ollut, mutta esipuhe kummitteli kyllä mielessä koko lukemisen ajan. Sen voisi sanoa vaikuttaneen vahvasti odotushorisonttiini, jos haluaisi viljellä suuria sanoja. Ja minähän haluan.

Korpfolksungen olikin sitten pelkästään positiivinen kokemus. Sandman Lilius ei petä koskaan, vähäisen kokemukseni mukaan ainakaan. Älykäs, monitasoinen, lämmin, taianomainen... Ihana. Teos on osa Sandman Liliuksen Tulavall-kronikkaa, ja sen tarina kertoo Hannafiasta, joka ystävänsä Tuspurun kanssa löytää metsästä korppikansan pennun. Hannafia päättää lähteä kotoaan vanhempien vaatiessa häntä viemään pennun takaisin metsään, joten hän liittyy Tuspurun laivan, Sydvästin, miehistöön. Seuraa jännittäviä seikkailuja ja onnellinen loppu, kuten kunnon satuun kuuluukin.

Nyt takaisin peiton alle.

perjantai 26. lokakuuta 2007

Oikeat sankarit eivät kuole koskaan


Ihanan rentouttavaa päästä pitkästä aikaa lukemaan jotain sellaista, mitä ei hyvällä tahdollakaan pysty yhdistämään kirjallisuuteen tieteenä (no okei, hyvällä tahdolla pystyy kyllä yhdistämään mitä vain mihin vain, mutta onneksi minulla ei juuri nyt ole pisaraakaan hyvää tahtoa kyseisensuuntaisten asioiden suhteen).

Luin siis eilen kolme kappaletta Sokalin Tarkastaja Ankardon tutkimuksia, ja olin suunnattoman viihdytetty. Ensimmäisenä Koiran paluu, jota seurasivat Rasputinin merkki sekä Unelma horisontista. Itseni ja pikkusiskoni lisäksi en pysty nimeämään ketään näistä innostunutta, mutta ehkä näiden lukemisesta ei vain puhuta. Ovathan ne aika korneja; mutta juuri siksi niin ratkiriemukkaita.

Niille jotka eivät tiedä: tarkastaja Ankardo on juoppo, ketjupolttava, kyyninen yksityisetsivä, joka ajautuu kerta toisensa jälkeen mitä raadollisiimpiin seikkailuihin, joihin kuuluu vähäpukeisia, kauniita neitokaisia, kovapintaisia rikollisia ja mahdollisimman monta kuollutta. Taistelukohtauksiin kuuluvat olennaisesti äänet kuten "iiih!", "raarg!", "tsakk!" ja "paf!". Viittauksia dekkariin lajityyppinä (tässä se kirjallisuustieteily yrittää sitten hiipiä kimppuun) löytyy siis runsaasti, melko räikeään parodiaan asti.

Sitten voikin taas tarttua uusin voimin niihin pakollisiin lukemisiin. Kuten vaikkapa Aleksis Kiven digiarkistoon (jota kyllä suosittelen lämpimästi ihan kaikille; toivottavasti jonain päivänä samanlaista aineistoa löytyisi yhtä kätevästi muistakin suomalaisista kirjailijoista).

(Kuva täältä.)

torstai 25. lokakuuta 2007

Alla kvällar lät prinsessan smeka sig

Nyt on pahin tieteellisten artikkeleiden suma takanapäin, ja voin taas toivoakseni keskittyä kaunokirjallisuuden lukemiseen.

Sain tänään myös luettua loppuun Vesa Haapalan väitöskirjan Kaipaus ja kielto. Edith Södergranin Dikter-kokoelman poetiikkaa. Kiinnostavuudestaan huolimatta kyseinen teos alkoi jo tuntumaan pienoiselta ikuisuusprojektilta, mutta, kuten sanottua, nytpä on siitäkin selvitty. Ehkä siitä pitäisi jotain sanoakin.

Kirja olisi vaatinut enemmän tarkkaavaisuutta minulta lukijana kuin mitä tällä hetkellä pystyin siihen panostamaan. Voin kuitenkin sanoa Haapalan analyysien avanneen Södergranin tuotantoa minulle uudella tavalla. Kuvan syventyessä myös mielipiteeni Södergranista ovat muuttuneet ristiriitaisemmiksi: en pysty hyväksymään etenkään Nietzschen innoittamaa yli-ihmisideaalia, maistuu liiaksi Kolmannelta valtakunnalta. Myöskin miessukupuolen varsin ehdoton vastustaminen ("Mannen har icke kommit, har aldrig varit, skall aldrig bli..." [runosta "Violetta skymningar..."]) oudoksuttaa. Södergran on kuitenkin erittäin monitahoinen runoilija, ja useat säkeet yllättävät ja koskettavat kovastikin.

Mutta valituksen sananen: Haapalan teoksessa oli kyllä aivan luvattoman paljon painovirhepaholaisia. Tästä en nyt syytä niinkään Haapalaa itseään kuin kustantavaa tahoa (SKS), jonka ymmärtääkseni pitäisi pitää huoli näistä asioista. Muutama unohtunut tai ylimääräinen kirjain sinne tai tänne ei maailmaa kaada, mutta pariin otteeseen lauseesta oli vaikea saada selvää kirjoitusvirheiden takia.

keskiviikko 17. lokakuuta 2007

Jotta nuoruus olisi taatusti ikuista

Luin eilen Arto Mellerin esikoiskokoelman Schlaageriseppele. Tätä voisi oikeastaan kutsua ensimmäiseksi lähikontaktikseni Mellerin tuotantoon (vähän hävettää tunnustaa), mutta ei varmasti jää viimeiseksi. Pidin kovasti.

Mellerin runoissaan luoma maailma on tosi olematta realistinen. Inhoan määritelmää "elämänmakuinen", mutta nyt haluaisin ehkä käyttää juuri sitä. Tunnistin runoista itseni ja tämän maan, vaikken ole erityisemmin aikaani Pohjanmaalla viettänytkään. Intertekstit (tai subtekstit tai miten niitä nyt haluaakaan kutsua) innostivat minua: jos tunnistin ja osasin sijoittaa ne, tunsin itseni suunnattoman kekseliääksi ja älykkääksi; jos tunnistin mutten osannut sijoittaa niitä, tulin erittäin uteliaaksi ja tiedonhaluiseksi tuntematta itseäni kuitenkaan tyhmäksi. Tällä yritän siis sanoa, että mielestäni Melleri kirjoittaa älykkäästi mutta ei älyllisesti (älyllisellä tarkoitan tässä yhteydessä jotain kliinistä, mahtailevaa, abstraktia ja pedagogista). Nerokasta.

Joudun ehkä palaamaan asiaan muutaman vuoden kuluttua.

lauantai 13. lokakuuta 2007

Les années folles


Luin tänään Britt Arenanderin teoksen Anaïs Nins förlorade värld. Kirja on varsin lyhyt, ja puolet sivuista täyttävät kuvat. Teoksen voisikin sanoa käsittelevän yhtä paljon 1920- ja 1930-luvun Pariisia kuin Niniä. Arenander on kuvin pyrkinyt rekonstruoimaan Pariisin sellaisena kuin se oli Ninin asuessa siellä 1924-1939. Hän on käyttänyt sekä vanhoja postikortteja ja valokuvia 20- ja 30-luvuilta että myös uusia valokuvia Pariisin kaduista ja eri taloista, joissa Nin viidentoista vuoden aikana asui. Kuvat ovatkin kirjan parasta antia, sillä mitään varsinaisesti uutta teoksesta ei selvinnyt: Arenander on kuvannut Ninin elämän ulkoisilta pääpiirteiltään; missä hän asui, kenen kanssa petti miestään, mitä hän kirjoitti, mutta mitään sen syvempää analyysia henkilöstä tai teoksista ei ole esitetty. Joten minäkään en tee sitä.

En ole erityisen vaikuttunut, mutta en kyllä suuria odottanutkaan. Tulipahan luettua.

(Kuva täältä.)

tiistai 9. lokakuuta 2007

Minne katosi päivät

Tämä syksy tulee mitä ilmeisimmin merkitsemään varsin vähiä blogipostauksia. Syynä tähän ovat ne lukuisat kirjallisuustieteelliset artikkelit, jotka minun on pakko lukea, jos aion päästä jostakin tentistä läpi. Kuten jo aiemmin olen maininnut, näistä artikkeleista minun ei tee mieleni kirjoittaa yhtikäs mitään, vaikka ne usein ovatkin varsin mielenkiintoisia. Voisin nyt tietenkin mainita, että eilen luin Pirjo Lyytikäisen artikkelin "Muna vai kana - erä tulkintapeliä Michael Riffaterren inspiroimana" ja Anna Makkosen "Onko intertekstuaalisuudella mitään rajaa?", ja tänään olen tähän mennessä lukenut H. R. Jaussin "Kirjallisuushistoria kirjallisuustieteen haasteena".

Tänään sain myös luettua loppuun jokin aika sitten aloittamani Lea Rojolan toimittaman Suomen kirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan, joka on ilmestynyt 1999. Oikein mainio opus, jonka lukemiseen ei (mielestäni) edes tarvita mitään kirjallisuustieteellistä kompetenssia. Teoksessa on runsaasti hienoja kuvia kirjojen ensipainoksista, kirjailijoista, maalauksista, lehtiartikkeleista ja niin edelleen, samoin kuin mielenkiintoisia sitaatteja sekä teoksista että aikalaisarvosteluista: "Ja mikä muu on mahdollinen kuin sota, murha, hävitys, rikokset tässä tuhatkertaisessa valheessa, jota elämäksi sanovat! Mikä olisi sopivampaa heille jumalaksi kuin raha, vaikka sen mukaansa hautaan veisivät." (Maria Jotuni, Kultainen vasikka, 1918); "On muuten omituista, kuinka erilaiset ylimalkaan ovat kasvonilmeet valkoisten ja punaisten kaatuneilla. Sitä epätoivon, kauhun ja hyvin hurjan raivon ilmettä, mikä on niin tavallinen kaatuneiden punaisten kasvoilla - se muistuttaa muuten niin suuresti sitä käheäksi kirkunaksi kiristynyttä säveltä, joka tukehtuneiden sosialistilehtien viime numeroista soinnahtaa vastaan - en ole juuri kertaakaan tavannut kaatuneilla valkokaartilaisilla. Asia, aate, jonka varassa me elämänvirrassa uiskentelemme, painaa kuollessammekin leimansa meidän kasvoihimme." (Kyösti Wilkuna, Kun kansa nousee, 1918). Osa sitaateista (kuten em. Jotunin) tuntuu pitävän nykyäänkin paikkansa, kun taas osa (esim. em. Wilkunan) on niin sosiaalisesti epäkorrekteja, että on vaikea päättää nauraako vai suuttua.

Hieman kyllä masensi se määrä nimiä, joista en ollut ikinä kuullutkaan, ja jotka mitä ilmeisimmin olisi syytä tuntea. Ja nämäkin vain n. 50 vuotta kattavalta ajanjaksolta: mitenköhän sitten, kun pitäisi ryhtyä tarkemmin tarkastelemaan modernismin jälkeistä tuotantoa...

Huoh.

torstai 4. lokakuuta 2007

Då lever jag upp igen


Viime kerrasta onkin taas vähän aikaa. Syynä siihen, etten ole lukenut kirjoja joista olisin voinut kirjoittaa, on määrä artikkeleita joita olen lukenut ja joista en aio kirjoittaa. Olen lukenut mm. Bloomia, Eagletonia, Lyytikäistä, Wimsattia, Beardselyta, Makkosta, Mikkosta, Ikosta, Sklovskia, Braxia, Käkelä-Puumalaa, Petterssonia, Forsblomia, Kantolaa, Mehtosta... Lisäksi Julio Cortazarin novellin "Kirjeitä mammalta", Raija Siekkisen novellin "Lasia" ja joitakin runoja Prévertiltä ja Queneaulta. Näistä en aio sanoa mitään, vaikka ehkä pitäisi.

Sain kuitenkin luettua kokonaisen romaaninkin, tosin ohuen sellaisen. Nuorena kuolleen Henry Parlandin postuumisti julkaistu Sönder (Om framkallning av Veloxpapper) oli lukiossa yksi suosikkikirjoistani. Nyt teos ei tehnyt ihan yhtä suurta vaikutusta, vaikka edelleen pidänkin Parlandin tyylistä. En jostain syystä päässyt teokseen sisälle. Teoksen motossa ilmoitetaan "denna bok är kanske ett plagiat av Marcel Proust", ja vaikutteet ovat kyllä selvät. Kerronta on Sönderissä samalla tavalla minä-muotoista kuin Kadonnutta aikaa etsimässä-teossarjassa, jossa on välillä vaikeaa vetää raja kertojan ja fyysisen kirjoittajan välille. Ja kuten Proustin päähenkilöllä on Albertinensa, on Parlandin päähenkilöllä, Henryllä, Amynsa, jonka kanssa ei ole erityisen kivaa, mutta josta ei voi päästää irtikään, ettei joku muu saisi häntä.

Teoksen alussa Amy on kuollut vuotta aiemmin, ja kertoja-päähenkilö kirjoittaa hänelle kirjeen. Kertoja ilmoittaa kirjeessä päättäneensä kirjoittaa romaanin Amysta, ja pyytää tämän apua, sillä hän on melkein unohtanut miltä Amy näyttää. "Ty vad har vår 'kärlek' varit annat än en situation - på kanske tjugo minuter - som fått stelkramp och räckt i ett och ett halvt år?" (10.) Teos käsittelee siis Amyn kuvan esiinkehittämistä, johon alaotsikkokin viittaa. Sönder on metafiktiivistä muistelemista, kadonneen ajan etsimistä samoin kuin Proustinkin jättiromaani, mutta tapahtumapaikka on varsin erilainen. Sönder sijoittuu 1920-luvun Helsinkiin, ja ulkonaiset puitteet kiinnostivatkin minua tällä kertaa vähintään yhtä paljon kuin varsinaiset tapahtumat. Kahvilat ja kadut, satama ja ravintolat tuntuivat melkeinpä elävämmiltä kuin henkilöhahmot. Elämäntapa kiehtoo: 1920-luku on aina ollut yksi suosikkiaikakausistani esteettiseltä kannalta; ja tunteeni Helsinkiä kohtaan olen jo aiemmin maininnutkin.

(Kuva täältä.)

sunnuntai 30. syyskuuta 2007

Haaste

Tuima haastoi minut kertomaan bloggausympäristöstäni. Ei tästä kyllä kovinkaan paljoa ole kerrottavaa, mutta yritän parhaani. Seinällä vasemmalla puolellani on kohtalaisen iso juliste vuoden 2005 sarjisfestareista (ylläolevan kuvan panda). Suoraan edessäni, koneen näytön takana, on sarja mustaharmaita kuvia ja korttipakan ristikakkonen. Ikkunasyvennyksessä on stereot, maapallo, auton pienoismalli, kirjoja (Atkinson, Austen), levyjä (Bobby Womack, MF Doom), dvd:itä (Kadonneiden lasten kaupunki, Papillon), pari maljakkoa ja muuta roinaa. Oikealla on vaatekaappi, jossa on peiliovet: siinä suunnassa näen siis itseni istumassa tietokoneen ääressä. Takanani olevalla seinällä on äitini kirjoittama runo ja Kristiina Segercrantzin kuvittama Pessi ja Illuusia-postikortti. Pöydällä, jolla näyttökin sijaitsee, on varsin kiitettävä määrä rojua: kosketinsoitin, levyjä (Guns n' Roses, Hendrix, Santana, Doors, Nick Drake, PJ Harvey, Red Hot Chili Peppers, Carole King, Björk, Joplin, Bob Marley, DJ Vadim, Thelonious Monk, Kid Koala, St Germain jnejnejne - suurin osa asuintoverin), kamera, sanakirja, kuulokkeet, Loen L ja Maria & José, vihkoja, lehtiä, kyniä, ruuvimeisseli, tupakka-aski... Mitä nyt kirjoituspöydälle yleensä kasautuukaan. Jos käännän päätäni taakse ja oikealle näen viherkasvin, lisää lehtiä, punaisen kelkan ja tällä hetkellä mukavan tyhjän kulmauksen tiskipöydästä. Jos oikein kurottaudun, näen jopa jääkaapin ja telkkarin reunan.

Tietokonenurkkaus on kyllä pikkuisen asuntomme mahdollisesti epäesteettisin nurkkaus, joten pidättäydyn enempien valokuvien julkaisemisesta. Bloggaan aina samassa paikassa: minuahan ei niin vain kaavoistani murreta!

Haastan Morren, Kirsi-Marian, ja Sallan, sekä kaikki muutkin jotka haluavat haasteeseen tarttua.

(Haaste: Ota kuva lähimmästä ikkunasta avautuvasta maisemasta, tai jos olet ulkona, kuvaa bloggausympäristösi. Liitä kuva blogiisi ja kerro, missä yleensä bloggaat (kotona, töissä, kirjastossa, kahvilassa) ja onko kuvassa kyseessä normaali bloggausympäristösi. Haasta mukaan haluamasi määrä muita bloggaajia ilmoittamalla haasteesta heidän kommenttilaatikkoihinsa.)

keskiviikko 26. syyskuuta 2007

Ihmiset syövät toisiaan

Eilen ostin ja otin ja luin Erlend Loen Dopplerin. Pidän Loen tavasta kirjoittaa, joten sinänsä ei olisi pitänyt olla mikään yllätys että pitäisin myös Dopplerista. Olin kuitenkin vähän yllättynyt siitä, miten paljon pidin siitä. En ole muutamaan vuoteen lukenut Loelta muuta kuin Maria & Joséta, johon palaan aina säännöllisin väliajoin, kun tarvitsen virkistävää ja koskettavaa kymmenen minuutin välipalaa (sen lukeminen ei todellakaan kestä kauempaa). Doppler oli mielestäni myös parempi kuin Tosiasioita Suomesta, joka taitaa olla viimeisin lukemani romaani Loelta.

Aihe ei ole niitä eniten minua puhuttelevia: miehen muuttaminen metsään kyllästyttyään ihmisiin kuulostaa turhan äijäilylle minun hentoihin korviini, mutta onneksi Loe ei ole äijä, ainakaan Hyry-mielessä. Tarina alkaa päähenkilön, Dopplerin, asuttua metsässä puoli vuotta, jonne hän on muuttanut isänsä kuoleman jälkeen. On marraskuu, ja Dopplerilla on nälkä, joten hän tappaa hirven. Hirvellä on vasa, joka emonsa kuoleman jälkeen ryhtyy seuraamaan Doppleria. Vasa saa nimen Bongo Dopplerin isän mukaan: "vaikkei isäni nimi ollutkaan Bongo, nimeän vasan Bongoksi hänen mukaansa. Joskus on kyettävä olemaan avoin sentapaisille mielleyhtymille." (44.)

Dopplerin ympärille kerääntyy, hänen vastentahtoisuudestaan huolimatta, pieni ja sekalainen joukko. Düsseldorf on saksalaisen sotilaan poika, joka rakentaa pienoismallia isänsä kuolinhetkestä. Rauta-Roger on murtovaras, joka ruikkii siemennestettään lehdille, kirjoille, laskuille ja muihin paikkoihin, joista siemennestettä ei yleensä löydä. Oikeistolainen Bosse haluaisi olla Dopplerin opetuslapsi.

Dopplerilla on myös perhe; vaimo, teini-ikäinen Tolkienia fanittava tytär Nora ja nelivuotias poika Gregus. Vaimo käy välillä Dopplerin teltassa harrastamassa seksiä, ja Dopplerin ollessa eräänä päivänä kaupassa vaihtamassa hirvenlihaa rasvattomaan maitoon, hän törmää vaimoonsa, joka ilmoittaa olevansa raskaana. Doppler saa ultimaatumin: laskettu aika on toukokuun puolessa välissä, ja silloin olisi paras palata kotiin. Tätä Doppler ei kuitenkaan suinkaan aio tehdä.

Perheenjäsenistä näkyvin hahmo on ehkä Gregus, joka muuttaa isänsä luokse metsään kirjan viimeisen viidenneksen ajaksi. Doppler käy taistelua fiksuutta vastaan, ja haluaa pelastaa siltä poikansakin. Lopulta Gregus, Bongon tavoin, seuraa Doppleria matkalle yhä syvempiin metsiin, sotaretkelle: "Me olemme sotilaita, ja me taistelemme viimeiseen mieheen. Fiksuutta vastaan. Ja tyhmyyttä vastaan." (195.)

Doppler ei ole erityisen mukava henkilö. Jos tuntisin tällaisen ihmisen oikeassa elämässä, minua luultavasti ärsyttäisi suunnattomasti tuollainen keskenkasvuinen ihmisviha ja vastuun pakoilu. Doppler valehtelee ja varastaa, suhtautuu piittaamattomasti lapsiinsa (etenkin Noraan), eikä kykene sulattamaan omastaan eriäviä mielipiteitä. Hän on suunnattoman itsekäs, ja mahdollisesti hieman mielenvikainen. Samalla hän on kuitenkin sympaattinen, hauska ja samaistuttava. Onneksi fiktion ja toden välillä on raja.

maanantai 24. syyskuuta 2007

Kaikki hyvin


Luin Jane Austenin romaanin Ylpeys ja ennakkoluulo. Juonenkäänteiltään kirja ei tuottanut mitään erityisiä yllätyksiä, sillä näin kesällä teoksen filmatisoinnin. Itse asiassa huomasin elokuvan häiritsevän lukemistani, sillä en saanut omaa mielikuvaani Elizabethistä sopimaan yhteen Keira Knightleyn kanssa: mutta tämä ei ole mikään uusi kokemus, harvoinhan oma näkemys käy täydellisesti yhteen muiden näkemysten kanssa.

En ole pahemmin tutustunut Austenin tuotantoon muuten kuin elokuvien kautta tätä ennen: minulla on hämärä muistikuva, että olisin lukenut joko Emman tai Sense and Sensibilityn joskus murrosikäisenä ja pitänyt sitä varsin tylsänä, mutta ihan varma en tästä enää ole. Ylpeys ja ennakkoluulo ei nimittäin ollut mielestäni yhtään tylsä, vaan päinvastoin erittäin viihdyttävä. Kieli oli nokkelaa, henkilöhahmot huvittavia vaikkakin paikoin varsin karikatyyrinomaisia, ja tapahtumatkin pitivät mukavasti otteessaan, huolimatta ennalta-arvattavuudestaan sekä jo mainitsemastani seikasta, että tunsin juonenkäänteet suurimmaksi osaksi ennestään elokuvan perusteella.

Joudun nyt varmaankin tutustumaan Austeniin vähän tarkemmin, ja etenkin alkuperäiskielellä, mutta tämän lukukokemuksen perusteella voisin todeta Austenin olevan potentiaalisena lohtukirja-kandidaattina varsin vahvoilla. Tarvitsen kirjoja, joita lukiessa ei erityisemmin tarvitse ajatella, mutta jotka eivät kuitenkaan ole tyhmiä: tähän asti sellaisia ovat minulle olleet ennen kaikkea tyttökirjat, kuten Vihervaaran Anna- ja Pieni Runotyttö-sarjat, sekä kohtalaisen uusi tuttavuuteni Monte Criston kreivi.

Tässä WSOY:n 1949 kustantamassa painoksessa lisäpisteitä heltisi myös C.E.Brockin kuvituksesta vuodelta 1895. Aikuisille suunnattuja kirjoja kuvitetaan ihan liian harvoin.

(Kuva täältä.)

perjantai 21. syyskuuta 2007

"On elämä lyhyt kuin lapsella paita"

Luin Antti Hyryn romaanin Aitta. Olen jo aikaisemmin todennut Hyryn tyylin kirjoittaa jättävän minut melkolailla kylmäksi, eikä Aitta muuttanut käsitystäni. Hyryn maailma nyt vain ei ole minun maailmani, ja mielestäni on ihan hyvä niin.

Aitassa ei erityisemmin tapahdu mitään. Päähenkilö ostaa aitan, purkaa sen, siirtää omalle tontilleen ja pystyttää. Välillä käy poimimassa hilloja ja mustikoita, kalastamassa ja ostamassa päreitä aitan kattoa varten. Tapahtumattomuus sinänsä ei häiritse, olen lukenut kuitenkin monia kirjoja joissa tapahtuu yhtä vähän tai vähemmän (esim. Vastahankaan), ja joista olen silti pitänyt kovastikin. Ehkä se on se lakonisuus joka häiritsee, toteavat lauseet joista en löydä sisältöä: makuni on mahdollisesti vielä liian kypsymätön ja vulgaari moiselle hienostuneisuudelle. Tunnustan nyt sitten samaan hengenvetoon, etten erityisemmin pidä pohjoismaiselle muotoilulle ominaisesta puhdaslinjaisuudesta; minusta se on yksinkertaisesti tylsää.

Ärsyttävintä oli kuitenkin persoonapronomineilla kikkailu. Päähenkilöstä puhuttiin joka toisessa lauseessa yksikön ensimmäisessä, ja joka toisessa (ok, ei se vaihtelu ihan noin tiuhaa ollut, mutta kuitenkin) yksikön kolmannessa persoonassa. Luultavasti tässäkin oli takana jokin merkitys, joka minulta pieneltä tyttöparalta meni ohi.

"Hän luki lehtiä, selasi ja selasi ja ihmetteli, niin kuin ennenkin, että mitenkä saattoi olla niin paljon tekstiä ja niin vähän lukemista, kun itsestään selvistä asioista tehdään suuret jutut, tai suuret jutut, jotka eivät ketään kiinnosta. Ja kyllä sarjakuvien tekeminen mahtaa olla vaikeaa. Onneksi ei lukemisessa mene kauan. Kun illalla yrittää toiseen kertaan lukea jotain, ei niin vain löydy. Näitä minä vain selaan koko ikäni." (95.)

torstai 20. syyskuuta 2007

Vi måste alltid komma ihåg att minnas


Kaikkien tylsien artikkeleiden lomassa sain viime yönä luettua loppuun Kjell Westön viime vuonna ilmestyneen romaanin Där vi en gång gått, alaotsikkona En roman om en stad och om vår vilja att bli högre än gräset. Sekä teoksen nimi että alaotsikko kertovat varsin paljon. Westö kirjoittaa menneestä ajasta, tarkemmin sanottuna vuosista 1905-1938, varsinaisena päähenkilönään Helsingin kaupunki ja sen muuttuvat kasvot: kansalaissota, jazz-aika, jalkapallo, Lapuan liike; kaikki jättävät jälkensä kaupunkiin ja sen asukkaisiin.

Menneiden vuosikymmenten kuvaus on ainakin minun silmiini hyvin uskottavaa: Westö on tehnyt taustatyönsä huolella. Kertojan ääni on varsin objektiivinen olematta silti kylmä ja välinpitämätön: köyhät ja rikkaat, punaiset ja valkoiset esitetään yhtä lailla inhimillisinä, vahvuuksineen ja heikkouksineen. Itse kaupungin lisäksi päähenkilöiksi nousevat parempien perheiden lapset Lucie ja Eccu, köyhä työläispoika Allu ja idealisti Ivar. Näiden lisäksi Där vi en gång gått esittelee varsin suuren joukon erilaisia henkilöhahmoja: Allun vanhemmat Vivanin ja Enokin, Lucien veljen Cedin, Eccun sisaren Nitan, Ivarin rakastetun Henrietten, kauppamies Henningin, Allun vaimon Mandin, Maggien, Mickin, Ainan, Peckan, Misjan.. Jokainen henkilö on yksilöllinen ja myötätunnolla kuvattu, esiintyypä hän sitten kirjassa yhden tai viidenkymmenen sivun verran.

Jonkin verran suureen innostukseeni Westön romaania kohtaan vaikuttaa varmaankin oma kotikaupunkirakkauteni. Oli hauskaa lukea, miten Kampinmalmi oli 1900-luvun alussa pelottavaa slummialuetta, miten Töölö nousi pelloille ja niityille, raitiovaunulinjoista M ja K, Stockmannin rakentamisesta. Kuljen samoja katuja kuin Eccu ja Lu ja Allu ja Ivar ja muut, ja se antaa mielessäni lisämerkitystä niin kaduille kuin kirjallekin.

Ainoa häiritsevä seikka minulle kielitaidottomalle oli ranskan- saksan- espanjan- ja venäjänkielisten sitaattien kääntämättä jättäminen. Ei niitä paljon ollut, eivätkä ne olleet pitkiä, mutta minua harmitti. Olisi kai ne voinut laittaa ala- tai loppuviitteiksi, etenkin kun harvat suomenkieliset repliikit oli käännetty heti keskellä tekstiä: ""No hiivi sit himaas, smyg hem till dej då", sa Mandi."(176.)

Tom Karlssonin hieno arvostelu Kiiltomadossa (ruotsiksi).

(Kuva täältä.)

maanantai 17. syyskuuta 2007

Valinnan vaikeus

Schmooze aiheuttaa nyt minulle päänvaivaa: tunnen velvoitetta sen eteenpäin antamisesta, mutta valinta on vaikea. Haluaisin antaa sen lähestulkoon jokaiselle blogille jota luen. Onneksi monet näistä ovat kuitenkin jo saaneet sen jotakin toista kautta, ja pitkällisen arvonnan - siis harkinnan - tuloksena päätin ainakin Illuusioita- ja Jäljen ääni-blogien tarjoavan itselleni niin mieluisia lukukokemuksia, että päätin muutsata heidät, jos he niin haluavat.

lauantai 15. syyskuuta 2007

You and me against the world


Luin eilen loppuun D.H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajan. Edellisen kerran olen lukenut tämän teoksen muistaakseni lukioikäisenä, kahlatessani läpi eroottisen kirjallisuuden klassikoita. Tällä kertaa huomasin lukevani vastustaen, haluamatta pitää kirjasta, mikä johtuu luultavasti painoksen kammottavasta ulkoasusta (WSOY:n Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1989). Ehtiessäni joudun varmaankin askartelemaan uudet kannet, jotta lukukokemus ei jatkossa häiriintyisi niinkin ulkokirjallisesta seikasta.

Tuli taas huomattua, miten valikoiva elin muisti on: olin täysin unohtanut Connien raskauden, Venetsian-matkan ja suunnitelmat Connien ja Mellorsin yhteiselämää varten; sen sijaan muistin melkeinpä sanasta sanaan useimmat rakastelukohtaukset, etenkin kukkien pujottelun häpykarvoihin ja Mellorsin valituksen edellisen vaimonsa ilmeisen epänaisellisesta käytöksestä seksin aikana. Naisenhan pitäisi vain maata aloillaan ja antaa miehen ottaa hänet.

Paluu luonnonmukaisempaan elämään kuulostaa edelleenkin ihan hyvältä ideologialta, samoin rahan vallan kritisointi. Ärsyttävää sen sijaan on miehen ja naisen suhteen mustavalkoinen ihanne: kaikkien miesten on oltava tietynlaisia, samoin kaikkien naisten. Samaten oudoksuttaa Mellorsin kohtalaisen epäkorrekti mielipide lesboista: "Minä voisin tappaa heidät. Kun olen naisen kanssa joka on todella lesbolainen, minun sieluni suorastaan ulvoo halusta tappaa hänet." (226.)

Mitä tuohon nyt sitten sanoisi.

(Kuva täältä.)

torstai 13. syyskuuta 2007

Hämmennys


Olen otettu. Minun pikkuinen blogini on saanut palkinnon Fredrikalta. Kiitos!

Tätä pitää miettiä.

tiistai 11. syyskuuta 2007

Those were the times


Luin eilen illalla loppuun Alexandre Dumas'n klassikon Monte Criston kreivi, ja kylläpäs tulinkin hyvälle mielelle. Edellisessä postauksessani valittelin kaipaavani jotain tuttua ja turvallista, ja tämä kyllä ajoi sen asian, vaikken ollutkaan teosta aiemmin lukenut. Nopeasti eteenpäinkulkeva juoni, mielenkiintoiset tapahtumat, värikkäät henkilöhahmot ja turvallinen ennalta-arvattavuus tuudittivat minut lapseksi jälleen, aikaan ennen kuin olin kuullutkaan fokalisaatiosta tai implisiittisestä kertojasta. Lukukokemus oli vilpittömämpi kuin aikoihin, ainakin niinä hetkinä jolloin kreivin ominaisuuksien liian räikeä alleviivaaminen ei herättänyt minua ikävän kyyniseksi aikuiseksi jälleen. Valitettavasti loppuratkaisu oli nimenomaan tätä edellä mainittua, mikä jätti hieman karvaan jälkimaun muuten niin raikkaasta makupalasta. Oli vaikea säilyttää innostustaan kreivin paatoksellista jäähyväiskirjettä lukiessa: "Käskekää sen enkelin, joka tästedes on vartoiva henkeänne, Morrel, joskus rukoilla sen miehen puolesta, joka saatanan tavoin hetkisen luuli itseään Jumalan vertaiseksi, mutta joka nyt kristityn nöyryydellä on käsittänyt, että ainoastaan Jumalan kädessä on voima ja ääretön viisaus. Hänen rukouksensa ehkä lieventävät tunnonvaivoja, jotka kalvavat tuon miehen sydänjuuria." (453; lukemani painos vuodelta 1948 on kahdessa osassa, mutta kyseessä on jokatapauksessa teoksen toiseksi viimeinen sivu.) Mutta ehkä minulla kyyniselläkin kuitenkin on vielä toivoa, sillä "[--] kaikki inhimillinen viisaus on kätketty sanoihin: Odota ja toivo." (454.)

(Kuva täältä.)

keskiviikko 5. syyskuuta 2007

Ei ole mitään sanottavaa

Luin eilen kaksi novellia L. Onervan kokoelmasta Murtoviivoja: "Itsenäisen naisen" ja "Luonnonlain". Olen vuorokauden ajan (tai ainakin viisi minuuttia) miettinyt mitä niistä sanoisin, mutta en ole keksinyt mitään. Luin Onervan Mirdjan muutama kuukausi sitten, ja pidin siitä oikein paljon: novellit ovat kuin katkelmia Mirdjasta, joten en voi oikeastaan sanoa, etten pitäisi niistä, mutta siihen se sitten jääkin.

"Itsenäinen nainen" koostuu keskustelusta kahden ilmeisesti hyvin erilaisen naisen välillä. Aino on naimisissa ja pienen pojan äiti: perinteinen kodinhengetär siis. Ilmi puolestaan on oppinut ja maailmaa nähnyt, "uudenaikainen" nainen. Ystävättäret eivät ole nähneet toisiaan kuuteen vuoteen, mutta nyt Ilmi on tullut Ainon luo uskomaan tälle huolensa. Ja Ilmin huoli on tietenkin hänen epäonnistumisensa naisena: ettei ole miestä ja lasta. Sillä: "[--] minä vakuutan sinulle: koko itsenäinen nainen on vain käsite, turha sanaleikki. Häntä ei ole olemassakaan." (76.)

No niin. Mitä tuohon nyt sitten sanoisi.

Toinen novelli, "Luonnonlaki", on nuoren miehen itsemurhakirje rakastetulleen, jossa nuorukainen juhlallisin sanakääntein selittää tekevänsä ainoan mahdollisen teon. "Ja tiedätkö, mikä on se kovien arvojen mitta? Se on: oikeudentunto yläpuolelle armon, totuus itseään kohtaan korkeammalle kuin rakkaus, omantunnon tunnustus ylhäisemmäksi kuin kaiken maailman kulta ja kunnia! En jaksaisi tämän tunnuslauseen mukaan elää; kuolla sen mukaan on ainoa keinoni voittaa." (96.) Diletantismia, dekadenssia, nietzscheläisyyttä: vuosisadanvaihteen lempilapsia kaikki.

Eipä siitäkään ole oikein mitään sanottavaa. Olen kyllästynyt paatokseen, suuriin sanoihin: tällä hetkellä tahtoisin mieluiten lukea vanhoja tuttuja lasten- ja nuortenkirjoja: L.M. Montgomeryn tai Alcottin teokset sopisivat väsyneelle mielelleni oikein hyvin. Valitettavasti ei aina voi tehdä vain sitä mitä haluaa: tosin en vieläkään ymmärrä miksei.

tiistai 4. syyskuuta 2007

All are punished


Luin Shakespearen luultavasti tunnetuimman teoksen, Romeo and Julietin. Perinteisesti tätä kai kuuluisi pitää yhtenä viime vuosituhannen suurimmista rakkaustarinoista, mutta minä olen ilmeisesti sokaistunut kaikesta tämän tarinan ympärillä pyörineestä oheismateriaalista, sillä näin ainoastaan kaksi impulsiivista, ajattelematonta teiniä, joita olisi pitänyt vahtia tarkemmin. Mielikuvaani näytelmästä vaikutti eniten Luhrmannin vuoden 1996 filmatisointi; en kertakaikkiaan päässyt eroon Leonardo Di Capriosta ja Claire Danesista. Nähdessäni elokuvan ensimmäistä kertaa silloin yli kymmenen vuotta sitten, itkin Mercution (tuttu myös loistavana August Hillinä Ozissa) kuollessa: Mercutio oli paras, söpöin ja hauskoin, eivätkä Romeo-Di Caprion ja Julia-Danesin kohtalot hetkauttaneet sen jälkeen enää suuntaan tai toiseen. Nyt juuri mikään ei hetkauttanut, paitsi kieli, joka on Shakespearella vähäisen kokemukseni mukaan aina yhtä herkullista, leikittelevää ja monitasoista. Tutut säkeet ilahduttavat: "Did my heart love till now? Forswear it, sight, / For I ne'er saw true beauty till this night." (53), ja "My only love sprung from my only hate! / Too early seen unknown, and known too late! / Prodigious birth of love it is to me, / That I must love a loathèd enemy." (55.)

Tulipas kyyninen olo: minähän kuitenkin pidän rakkaustarinoista. Olisi mielenkiintoista tietää miten lukisi Romeo and Julietin kaltaista teosta ilman sen saamaa kulttuurista ja sosiaalista painolastia. Nyt henkilökohtainen luentani jää suuressa osin myytin varjoon.

(Kuva täältä.)

perjantai 31. elokuuta 2007

Porvariston hillitty charmi


Luin Edith Whartonin romaanin The Age of Innocence. Teos ilmestyi vuonna 1920, ja 1921 Wharton voitti kirjallaan Pulitzerin ensimmäisenä naisena maailmassa.

Tämä on niitä teoksia, joissa varsinaiset tapahtumat jäävät ympäristön varjoon: en ole nähnyt kirjan filmatisointia, mutta uskon sen putoavan kategoriaan "pukudraama". Juoni ei siis sinällään ole kovin ihmeellinen: päähenkilö, nuori ja varakas Newland Archer, menee naimisiin kaupungin tavoitelluimman tytön, täydellisen May Wellandin, kanssa, vain huomatakseen olevansa rakastunut tämän salaperäiseen serkkuun, Ellen Olenskaan. Kreivitär Olenska, joka on paennut onnettomasta avioliitostaan Euroopassa, vastaa Newlandin tunteisiin, mutta kumpikaan ei halua loukata heille läheisiä ihmisiä. Aviorikosta ei siis missään vaiheessa tapahdu, joskin hyveellinen porvarisyhteisö Ellenin ja Newlandin ympärillä olettaa näin käyneen: "And then it came over him, in a vast flash made up of many broken gleams, that to all of them he and Madame Olenska were lovers, lovers in the extreme sense peculiar to 'foreign' vocabularies." (211.) Mayn kerrottua Ellenille olevansa raskaana, tämä lähtee Pariisiin, ja Newland elää Mayn rinnalla tavallisen mukavan avioliiton. Viimeisessä luvussa on tapahtunut vajaan kolmenkymmenen vuoden hyppäys ajassa eteenpäin, ja Newland on poikansa kanssa Pariisissa. He ovat menossa tapaamaan kreivitär Olenskaa, mutta viime hetkellä Newland päättääkin jäädä ulkopuolelle: " "It's more real to me here than if I went up," he suddenly heard himself say; and the fear lest that last shadow of reality should lose its edge kept him rooted to his seat as the minutes succeeded each other." (229.)

Tapahtumat eivät, kuten sanottu, ole erityisen ihmeelliset, mutta aikakauden kuvailu, 1870-luvun New Yorkin yläluokasta piirtyvä kuva, on terävä ja viehättävä. Wharton arvostelee yhteiskuntaa ja sen tapoja kriittisesti olematta katkera; ironisesti ja elävästi.

Ja minä pidän pukudraamoista.

(Lukemani Wordsworthin painoksen kannessa ollut John Singer Sargentin maalaus Lady Agnew of Lochnaw täältä.)

keskiviikko 29. elokuuta 2007

Siili ja sarjakuva

Luin eilen myös Milla Paloniemen sarjakuva-albumin Kiroileva siili, josta on ollut varsin paljon keskustelua sekä mediassa että sen ulkopuolella. Varsin sympaattinen ja varmasti monia puhutteleva hahmo, josta saisi paljon enemmän irti: turhan monin paikoin stripit toistivat itseään ja loivat hahmosta varsin yksiulotteisen kuvan. Toivon (ja uskon), että Paloniemi saa tulevaisuudessa kehitettyä siilille lisää kuvaannollista lihaa kuvaannollisten luiden ympärille.

Kiroileva siili osoitteessa www.kiroilevasiili.fi.

tiistai 28. elokuuta 2007

The Oak Tree


Luin loppuun Virginia Woolfin romaanin Orlando, joka on takakannen mukaan "a dedication to the radical novelist-poet, and creator of the famous Sissinghurst garden, Vita Sackville-West [--]". Sackville-Westillä ja Woolfilla oli jonkinlainen rakkaussuhde, tosin Lyndall Gordonin mukaan pelkästään platoninen, ilmeisesti nimenomaan Woolfin tahdosta, sillä Sackville-West oli (jälleen Gordonin mukaan) muutenkin kiinnostunut omasta sukupuolestaan ja oli naimisissa miehen kanssa joka itsekin oli homoseksuaalinen, jolloin molemmat saivat rauhassa touhuta mitä halusivat.

Orlandoa voi siis pitää jonkinlaisena Sackville-Westin muotokuvana, joskaan ei elämänkertana. Teoksen nimihenkilö syntyy 1500-luvun lopulla pojaksi, kokee pettymyksen rakkaudessa ja taiteessa, lähtee suurlähettilääksi Turkkiin 1700-luvun alussa, muuttuu naiseksi, palaa Englantiin 1700-luvun lopussa, menee naimisiin ja julkaisee kirjan. Teos päättyy lokakuun yhdenteentoista vuonna 1928, eli teoksen julkaisuajankohtaan. Tarina kattaa noin 400 vuoden ajanjakson, mutta siltikin Orlando on teoksen loppuessa vain 36-vuotias. Tiettyä maagista realismia on siis ilmassa, mutta tämä ei ole ainoa asia, joka erottaa Orlandon niin selkeästi Woolfin muusta tuotannosta. Orlando on humoristinen, satiirinen ja kepeä: vaikka vakavia aiheita, kuten naisen ja miehen asemaa käsitelläänkin, se tehdään ironian suojista. Takakansi mainitseekin Woolfin luonnehtineen kirjaa vitsiksi: "a joke...a writer's holiday". Aikanaan Orlando oli ymmärtääkseni Woolfin teoksista suosituin, ja ymmärrän kyllä miksi: se on varsin helppolukuinen verrattuna Woolfin muuhun tuotantoon. Huumori puree suuriin massoihin paremmin kuin kantaaottava tajunnanvirta. Orlando on siis viihdettä, mutta älykästä, nokkelaa ja hauskaa viihdettä.

"Life, it has been agreed by everyone whose opinion is worth consulting, is the only fit subject for novelist or biographer; life, the same authorities have decided, has nothing whatever to do wiht sitting still in a chair and thinking. Thought and life are as the poles asunder. Therefore - since sitting in a chair and thinking is precisely what Orlando is doing now - there is nothing for it but to recite the calendar, tell one's beads, blow one's nose, stir the fire, look out of the window, until she has done." (188-189.)

(Kuva ja lisää tietoa teoksesta täältä.)

perjantai 24. elokuuta 2007

Let me give you a little kiss


Tänään sain luettua loppuun neljännen osan Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjasta, nimeltään Paikannimet: Paikkakunta. Edelleenkin harmittelen, etten ole lukenut sarjan osia järjestyksessä: neljäs osa olisi ilman muuta pitänyt lukea ennen viidettä, kuudetta, seitsemättä ja kahdeksatta osaa, sillä siinä kertoja-minä tapaa ensimmäistä kertaa monia niistä henkilöistä, jotka myöhemmin nousevat keskeiseen rooliin.

Paikannimet: Paikkakunta kertoo päähenkilön ensimmäisestä kesästä Balbecin kylpyläkaupungissa, jonne hän matkustaa isoäitinsä kanssa. Hän tutustuu markiisitar de Villeparisiin ja ystävystyy tämän nuoren sukulaispojan, markiisi de Saint-Loupin kanssa, sekä tutustuu taidemaalari Elstiriin. Tärkein uusi tuttavuus on kuitenkin "tyttöryhmä", joita päähenkilö ensin ihailee kaukaa ja ystävystyy lopulta Elstirin avustuksella heidän kanssaan. Yhdestä tytöistä, Albertinesta, tulee myöhemmin päähenkilön rakastajatar, mutta tässä Albertine vielä torjuu päähenkilön lähentely-yritykset, tämän suureksi yllätykseksi: "-Olisin ollut siitä niin äärettömän hyvilläni, mitä pahaa siinä olisi voinut olla? Minua suoraan sanoen hämmästyttää, että te ette suostunut siihen. -Minua taas hämmästyttää, että se tuntuu teistä hämmästyttävältä, hän vastasi. Ihmettelen vain minkälaisia tyttöjä te olette aiemmin tuntenut, jos kerran minun käytökseni oli teistä niin yllättävää. -Olen pahoillani että tulin suututtaneeksi teidät, mutta en vieläkään voi myöntää, että olin väärässä. Mielestäni ne ovat asioita joilla ei ole suurtakaan merkitystä, enkä käsitä miksi nuori tyttö joka niin helposti voisi tuottaa toiselle iloa, ei siihen suostu." (364.) Albertine siis joutuu pyytämään anteeksi sitä, ettei ole antanut "ystävänsä suudella itseään tai mennä pitemmällekin" (365)! Naisen näkökulmasta varsin kuohuttava mielipide.

Pienoisesta sovinismista huolimatta pidin tätä osaa yhtenä sarjan mielenkiintoisimmista, ja edelleenkin Kadonnutta aikaa etsimässä on mielestäni erittäin kiehtova ja hieno, joskin myös varsin raskas lukea.

(Kuva Balbecista täältä.)

sunnuntai 19. elokuuta 2007

Järki ja tunteet



Luin Hermann Hessen romaanin Narkissos ja Kultasuu (suom. Kai Kaila), joka sijoittuu 1300-luvun Saksaan (musta surma 1300-luvun puolivälissä). Ennakkoon en tiennyt kirjasta paljoakaan, enkä sen luettuani tiedä miten siihen suhtautuisin.

Tarina lähtee liikkeelle Mariabronnin luostarista, jossa älykäs ja oppinut nuori Narkissos on opettajana Kultasuun saapuessa sinne oppilaaksi. Ilmassa on sekä yli-ihmisajatusta että homoseksuaalisuutta näiden kahden kauniin nuorukaisen ystävystyessä: "Narkissos ajatteli poikaa paljon enemmän kuin tämä aavisti. [--] Hän pidättyi kuitenkin tästä kaikesta. Hänen vaikuttimensa olivat moninaiset ja hän tiedosti ne miltei kaikki. Ennen kaikkea häntä sitoi ja ehkäisi inho kaikkia noita melko monia opettajia ja munkkeja kohtaan, jotka rakastuivat oppilaisiin tai noviiseihin. Vastenmielisyyden valtaamana hänkin oli monia kertoja tuntenut vanhojen miesten himokkaasti katselevan häntä, äänettömästi torjunut heidän ystävällisyytensä ja imartelunsa. Nyt hän saattoi ymmärtää heitä, tuntiessaan kiusausta hyväillä sievää Kultasuuta, houkutella hänet heleään nauruun, sivellä hellin käsin hänen vaaleita hiuksiaan. Sitä hän ei kuitenkaan tekisi, ei koskaan." (22.) Narkissos ja Kultasuu kuvataan toistensa vastakohdiksi: toinen tumma, toinen vaalea; toinen synkkä, toinen iloinen; toinen henki, toinen aistit; toinen tiede, toinen taide.

Teos perustuu muutenkin varsin pitkälle vastakohdille, jotka usein kuvataan varsin jyrkästikin. Aina yhtä kiinnostuneena oman sukupuoleni osakseen saamasta kohtelusta kiinnitin eniten huomiota naisen asemaan teoksen maailmassa. Kultasuun lähtiessä luostarista kiertämään maailmaa hänestä tulee varsinainen naistenmies, vietellen satoja nimettömiksi ja kasvottomiksi jääviä palvelustyttöjä ja maatalojen emäntiä isännän silmän välttäessä. Joitakin hänen rakkauksiaan mainitaan nimeltäkin, kuten linnanherran tytär Lydia, ruttoon kuoleva Lene ja mahtavan ritarin rakastajatar Agnes. Kultasuun sängystä sänkyyn hyppimistä selitetään hänen äidinkaipuullaan: koko levottoman kulkurinelämänsä Kultasuu etsii kadonnutta äitiään, joka on kadonnut kuvioista pojan ollessa vielä pieni. Naiset sulautuvat yhdeksi ja samaksi, "ikiäidiksi", jolle on ominaista aisti- ja vietti-elämä. Tämä on se minua erityisesti ärsyttävä asia: että vain miehet ovat kykeneviä abstraktiin, henkiseen ajatteluun ja "puhtaaseen" elämään; naiset elävät pelkästään tunteillaan, tajuten maailmasta vain käsinkosketeltavan materian. Alkuteos, Narziss Goldmund, ilmestyi 1930, ja käsittääkseni tämänsuuntaiset mietteet olivat silloin vielä varsin yleisesti hyväksyttyjä tosiasioita (korjatkaa jos olen väärässä). Hesse tuskin on ajatellut halventavansa naista sen enempää kuin miestäkään, mutta silti minua ärsyttää.

"Ei ollut hyvä elää loputtomiin luostarissa, pelkkien miesten joukossa. Munkeille se ehkä soveltui, mutta ei hänelle. Miesten kanssa saattoi puhua kauniisti ja viisaasti ja he ymmärsivät taiteilijan työtä, mutta kaikki muu - lörpöttely, hellyys, kisailu, rakkaus, ajatukseton miellyttäminen - ei käynyt päinsä miesseurassa, siihen tarvittiin naisia, vaelluksia, hummailuja ja alati uusia kuvia."(326.)

(Dürerin kuva täältä.)

lauantai 18. elokuuta 2007

How we do love female victims


Luin Lyndall Gordonin Woolf-elämäkerran Virginia Woolf - A Writer's Life. Lukeminen oli varsin hidasta, teos ei ole kieleltään tai rakenteeltaan helpoimmasta päästä, mutta kylläkin ehdottomasti vaivan arvoinen. Gordonin lähestymistapa Woolfin elämään tuntuu uskolliselta Woolfin omille ajatuksille elämäkerran luonteesta: tärkeää eivät ole jotkin tietyt, ulkoiset päivämäärät, kuten ensimmäinen koulupäivä, ensimmäinen suudelma tai muut vastaavat, vaan ihmisen sisäisen maailman kuvaaminen. Tämä ajatus (joka minusta tuntuu varsin mainiolta) aiheuttaa suurelta osin jo mainitsemani rakenteellisen vaikeuden. Gordon ei seuraa kovinkaan tarkasti kronologista aikajärjestystä Woolfin elämässä, vaan etenee pikemminkin teemoittain.

Näkyvimmäksi teemaksi nousee kuolema, jonka Gordon mainitsee olleen Woolfille jonkinlainen pakkomielle, alkaen tämän äidin kuolemasta Woolfin (silloin vielä Virginia Stephen) ollessa vasta kymmenisen vuotta vanha. Monet Woolfin tunnetuimmista teoksista, kuten To the Lighthouse ja The Waves, perustuvatkin pitkälti kuolleiden muistelemiselle. Woolf kirjoittikin tavallaan äitinsä elämäkertaa Lighthousessa: rouva Ramsay on Woolfin sisaren Vanessa Bellin mukaan hämmästyttävän tarkka muotokuva heidän äidistään: "... It seemed to me that in that first part of the book you have given a portrait of mother which is more like her to me than anything I could ever have conceived of as possible. It is almost painful to have her so raised from the dead." (47.)

Kuolemasta tuleekin mieleeni oma, kummallinen päähänpinttymäni: olen jostain syystä aina kuvitellut Woolfin kuolleen varsin nuorena, suunnilleen kolmikymppisenä - siitä huolimatta, että tiedossani ovat varsin hyvin olleet hänen elinvuotensa (1882-1941). Woolf oli siis melkein kuusikymmentä hukuttautuessaan. Pohdin kovasti syitä itsepinteiseen mielikuvaani, enkä voi kuin siteerata teoksen esipuheessa siteerattua Doris Lessingin huudahdusta: "How we do love female victims; oh, how we do love them." Woolfin julkisuuskuva esittää eteerisen, aristokraattisen, surullisen ja mielenvikaisen naisen, eivätkä kaikki hänen onnelliset vuotensa ystävien, sisarusten ja aviomiehen parissa paina mitään. Tämä on se kuva, jonka Gordon haluaa teoksellaan romuttaa, ja onnistuu mielestäni mainiosti.

(Kuva täältä.)

torstai 9. elokuuta 2007

When love and death embrace


Nyt on tentti ohi ja sain luettua loppuun Emily Brontën klassikkoteoksen Wuthering Heights. Olen nähnyt romaanin filmatisoinnin (luullakseni tuon vuoden 1992 version) muistaakseni reilut kymmenen vuotta sitten, enkä muista siitä paljoakaan, mutta luullakseni jokaisella on jonkinlainen mielikuva Heathcliffin ja Cathyn rakkaustarinasta. Oma mielikuvani ei vastannut teosta kuin nimeksi: olen aina kuvitellut Wuthering Heightsin jokseenkin pateettisen romanttiseksi ja niin ollen lällyksi ja epäkiinnostavaksi - olin väärässä. Klassikkoteokset ovat yleensä klassikoita syystä, ainakin minun kokemukseni mukaan, ja Wuthering Heights on yhtä kaukana Barbara Cartlandin ja Catherine Cooksonin (syvästi inhoamastani) tyylistä kuin.. Metallica Justin Timberlakesta, näin paremman kielikuvan puutteessa. Wuthering Heights oli rankka; raaka, älykäs, pelottava ja psykologisesti monisäikeinen. Rakkaudesta kasvoi elinikäinen viha, ja kuolema oli ainoa ystävä ja vapahtaja.

Syy, miksi nyt vihdoinkin tartuin tähän teokseen, joka on pitkään ollut listallani pakko-lukea-mutta-ei-huvita, on keväällä käymässäni kurssissa, jolla luennoitsija luki Wuthering Heightsista pätkiä ja selosti sen rakennetta - joka voidaan luokitella varsin moderniksi syntyajankohtansa kontekstissa - , täysin piittaamattomana siitä, että romaani ei suinkaan kuulunut kurssin oheiskirjallisuuteen. Hän siteerasi muunmuassa kohtaa, jossa Heathcliff hirttää Isabellan koiran puuhun (koira ei kuitenkaan kuole), ja vaikka en voikaan tarpeeksi painottaa, miten vähän pidän eläimiin kohdistuvasta julmuudesta, tulin tämän ansiosta kuitenkin ajatelleeksi, että ehkä minun olisi aika tutustua teokseen ennen sen tuomitsemista, ja katsoa sopisiko se johonkin muuhun kuin lälly-lokeroon.

Olen varsin tyytyväinen siihen, että päätin lukea teoksen englanniksi, vaikka paikoin tehtävä tuntuikin varsin takkuiselta: vanhan Joseph-palvelijan kommentit on kaikki kirjoitettu Yorkshiren (luulisin?) murteella, joka oli varsin hankalaa tulkittavaa: "Aw mun hev my wage, and Aw mun goa! Aw hed aimed tuh dee, wheare Aw'd sarved fur sixty year; un' Aw thowt Aw'd lug my books up intuh t' garret, un' all my bits uh stuff, un' they sud hev t' kitchen tuh theirseln; fur t' sake uh quietness. It wur hard tuh gie up my awn hearthstun, bud Aw thowt Aw could do that! Bud, nah, shoo's taan my garden frough me, un' by th' heart!" (231.) Onneksi Josephilla ei ole kovinkaan paljon sanottavaa teoksen aikana, tai olisin saattanut luovuttaa.

On varsin mielenkiintoista, miten minä (ja varmasti moni muukin) on tottunut ajattelemaan Wuthering Heightsia nimenomaan Heathcliffin ja Cathyn rakkaustarinana, sillä he ovat loppujen lopuksi kohtalaisen vähän näkyvillä teoksessa, ja Cathy sitäpaitsi kuolee ennen teoksen puoltaväliä. En kuitenkaan mene väittämään, että tulkinta olisi täysin väärä, sillä kaikki teoksen tapahtumat, etenkin traagiset sellaiset, ovat seurausta näiden kahden myrskyisistä tunteista toisiaan kohtaan. Itselleni tärkeimmäksi tuttavuudeksi nousi kuitenkin Nelly Dean, jonka ääni tarinassa on kuuluvin. Nelly kertoo Heathcliffin ja Cathyn, Earnshawien ja Lintonien tarinan teoksen kertojalle, Mr Lockwoodille, joka on vuokrannut Wuthering Heightsille kuuluvan Thruscross Grangen. Nämä sisäkkäiset kertojat mahdollistavat teoksen modernin rakenteen jättämällä pois ekstradiegeettisen kertojan äänen, mikä selittyy Nellyn asemalla tarinassa.

Sitäpaitsi pidän Kate Bushin kappaleesta.

(Fritz Eichenbergin puupiirros täältä.)

sunnuntai 5. elokuuta 2007

Kun mitään ei tapahdu

Luin Tsehovin näytelmän Kolme sisarta. En oikein tiedä mitä siitä sanoisin, pidinkö vai en. Mitään ei tuntunut tapahtuvan, sillä melkein kaikki mitä tapahtui, tapahtui näyttämön ulkopuolella jolloin lukija saa vain toisen käden tietoa.

Päähenkilöinä ovat, kuten nimestäkin käy ilmi, kolme sisarta: Olga, Masa (Maria) ja Irina, jotka asuvat pienessä maaseutukaupungissa ja kaipaavat Moskovaan, synnyinkaupunkiinsa. Lähtöä suunnitellaan useaan otteeseen, mutta mitään ei tapahdu, kaikki kuivuu kokoon - miksi, sitä ei kerrota, sillä suunnitelmat luhistuvat näytösten välissä.

Kohtalaisen masentava teos. Minä en tahdo olla masentunut.

perjantai 3. elokuuta 2007

Suku on paras

Tenttiin kertaaminen on hieman hidastanut muuta lukemistani, mutta tänään sain luettua loppuun John Galsworthyn Forsytein tarun. Olen myyty: sukutarinat ovat heikko kohtani (yksi monista), ja Galsworthyn tiiliskivi on vielä sieltä paremmasta päästä. Sukutarinoissa viehättää kai se jatkuvuus ja kohtaloiden yhteenkietoutuminen, ainakin jossakin mielessä laajempi perspektiivi - sitäpaitsi olen varsin kiinnostunut omasta suvustani, sillä oma suku tuntuu tietysti aina erikoisemmalta kuin mikään muu suku, vaikkei haluaisikaan nähdä suurinta osaa suvun elossa olevista jäsenistä.

Forsytein taru kertoo -yllätys yllätys- Forsytein suvusta, "varakkaan lontoolaisen porvarisperheen kohtaloista kolmen sukupolven aikana", kuten takakansi avuliaasti ilmoittaa. Teos alkaa kesäkuun viidentenätoista 1886 vanhan Jolyon Forsyten luona, Jolyonin pojantyttären June Forsyten kihlauksen kunniaksi järjestetyistä juhlista. Jo tässä ensimmäisessä kappaleessa kertoja varoittaa lukijaa tulevista murheista: "Forsytet olivat närkästyneet jostakin, ei yksilöllisesti, vaan perheenä. Tätä närkästystä ilmensi ulkoasun lisätty täydellisyys, ylitsevuotava perhesydämellisyys, liioiteltu perhetärkeys ja - epäluuloinen nyrpistys. Vaaraa he vainusivat, vaaraa, joka on niin välttämätön yhteiskunnan, ryhmän tai yksilön peruslaadun ilmisaattamiseksi, vaaran aavistus antoi kiillon heidän haarniskalleen." (8.)

Ja murheita seuraa. Junen kihlattu, Bosinney, rakastuu vanhan Jolyonin veljen, Jamesin, pojan, Soamesin, vaimoon, Ireneen (miten ihastuttavan sujuvaksi sainkaan muotoiltua äskeisen lauseen..). Irene vastaa Bosinneyn rakkauteen, mustasukkainen Soames raiskaa vaimonsa, Irene kertoo Bosinneylle, joka jää - vahingossa tai tahallaan - raitiovaunun alle. Bosinneyn kuoleman jälkeen Irene pakenee Soamesin luota, mutta Soames ei suostu avioeroon. Irene ystävystyy vanhan Jolyonin kanssa, ja vanhan Jolyonin kuoltua tämän pojasta, nuoresta Jolyonista eli Jo'sta, tulee Irenen holhooja, joka pikkuhiljaa myöskin rakastuu Ireneen, joka teoksessa kuvataan melkeinpä ylimaallisen kauniiksi. Tällä välin Soames on päättänyt haluavansa jälkeläisen, ja tulevaksi äidiksi hän on valinnut ranskalaisen Annetten, joten avioeroa tarvitaankin kahdentoista vuoden jälkeen. 1800-luvun lopulla avioeron syyksi tarvittiin kuitenkin jotain "enemmän" kuin rakkaudeton avioliitto, joten Soames tarvitsee todisteita Irenen uskottomuudesta, vaikkei Irenellä Bosinneyn jälkeen olekaan ollut rakastajaa. Soames kuitenkin epäilee Irenen ja Jo-Jolyonin suhdetta, ja lopulta avioero astuu voimaan, jonka jälkeen Soames menee naimisiin Annetten kanssa ja Irene Jo-Jolyonin kanssa.

Tämä on siis suuri tragedia, joka jakaa suvun kahteen osaan: vanhan Jolyonin puoleen ja kaikkiin muihin. Leimallista on, että "kaikki muut" ovat melkeinpä karrikoidun porvarillisia, ajatuksissaan ja sydämissään vain omistamisen pyhät lait, kun taas Jolyonien puoli on humaanimpaa, taiteellisempaa, vapaamielisempää, filosofisempaa epäitsekkäämpää: siis kaikin puolin sympaattisempaa. Jolyoneja on kaiken kaikkiaan teoksessa neljä: vanha Jolyon, Jo-Jolyon, tämän poika toisesta avioliitosta (liitto Irenen kanssa on Jo'n kolmas), jota kutsutaan Jollyksi ja joka kuolee buurisodassa, sekä Jo'n ja Irenen poika, jota kutsutaan Joniksi, ja joka rakastuu Soamesin ja Annetten tyttäreen Fleuriin. Jonin ja Fleurin rakkaus on kuitenkin tuhoon tuomittu vanhan sukuriidan tähden, ja Jo'n kuoltua Jon päättää taipua isänsä viimeiseen toivomukseen ja olla menemättä naimisiin Fleurin kanssa. Sen sijaan Jon lähtee Brittiläiseen Kolumbiaan, ja Fleur menee naimisiin toiseksi parhaan kanssa.

Draamaa! Suuria tunteita! Rakkautta! Vihaa! Jalomielisyyttä! Mammonan kirousta! Kaikkea mitä kunnon sukusaagassa pitääkin olla!

perjantai 27. heinäkuuta 2007

Then wake, child. With my blessing.

Koskapa viihdyin niin mainiosti Preludes & Nocturnesin seurassa, päätin jatkaa Sandmanilla vielä toisenkin osan ajan. Tai itse asiassa kolmannen osan, sillä sarjan toista osaa minulla ei ole. Kolmas osa on nimeltään Dream Country, ja se koostuu neljästä itsenäisestä kertomuksesta. Siinä ei siis ole yhtenäistä juonta kuten Preludes & Nocturnesissa.

Ensimmäinen kertomus on nimeltään Calliope, jossa nuori, esikoisensa julkaissut kirjailija Richard Madoc on kadottanut inspiraationsa. Ihailijan kautta hän saa käsiinsä hiuksista muodostuneen bezoaarin (en osaa suomentaa enkä löydä sanakirjasta, mutta englanninkielinen Wikipedia auttaa), jonka vie vanhalle kirjailijalle, Erasmus Frylle. Vastineeksi bezoaarista Fry antaa Madocille nuorimman yhdeksästä muusasta, Calliopen, jonka Fry itse on vanginnut Kreikassa vuonna 1927, kuusikymmentä vuotta aikaisemmin. Madoc vie Calliopen kotiinsa, raiskaa tämän ja ryhtyy kirjoittamaan toista romaaniaan. "She's not even human, he told himself. She's thousands of years old. But her flesh was warm, and her breath was sweet, and she choked back tears like a child whenever he hurt her. It occurred to him momentarily that the old man might have cheated him: given him a real girl. That he, Richard Madoc, might possibly have done something wrong, even criminal..." (18.) Calliope pyytää apua Kolmelta-joka-on-yksi, ja he vuorostaan välittävät hänen pyyntönsä Oneirokselle eli Dreamille. Kuluu kuitenkin viisi vuotta, jona aikana Madoc julkaisee useita bestsellereitä ja ohjaa omaan kirjaansa perustuvan näytelmän. Vihdoin Dream tulee apuun, Calliope on vapaa ja Madoc saa rangaistuksensa.

Toinen kertomus on nimeltään A dream of a thousand cats, ja se on yksi lempikertomuksistani koko Sandman-sarjassa. Mitä luultavimmin siksi, että lähestulkoon kaikki henkilöhahmot siinä ovat kissoja. Minä pidän kissoista. Tarina kertoo kissojen yöllisestä kokouksesta, jossa kaunis siamilainen naaraskissa kertoo käynnistään kissojen unien valtiaan -siis Dreamin- luona, ja nähneensä tämän silmissä kissojen olleen kerran maailman valtiaita, kunnes yksi ihmisistä näki unen ja kertoi siitä muille ihmisille, kehoittaen kaikkia uneksimaan maailmasta, jossa ihmiset hallitsevat. "Dream! Dreams shape the world. Dreams create the world anew, every night." (53.) Ja eräänä aamuna asiat ovat muuttuneet, ja ne ovat muuttuneet niin, ettei mitään muuta ole koskaan ollutkaan. Joten kissa saa tehtäväkseen levittää tätä sanomaa muille kissoille, saada kaikki kissat uneksimaan kissojen valtakunnasta.

Kolmas kertomus on nimeltään A Midsummer Nights Dream, ja se kertoo juurikin siitä, tosin tietenkin gaimanistetussa muodossa. Shakespeare on tehnyt sopimuksen Dreamin kanssa, ja on tarinan alussa näytelmäseurueensa kanssa matkalla halki Englannin maaseudun esittämään Dreamille tämän tilaaman näytelmän. Dream saapuu paikalle, kuten myös koko keijukaisvaltakunnan (Faerie) väki, ja Shakespeare seurueineen esittää näille näytelmän A Midsummer Nights Dream, jossa esiintyy useita keijukaismaailman henkilöitä. Tarina on viehättävä ja taianomainen, ja Gaimanin kirjoittamaksi hyvinkin herttainen, vaikka täysin vailla varjoja sekään ei ole.

Neljäs ja viimeinen kertomus, Facade, kertoo naisesta, joka egyptiläisen auringonjumala Ra:n kosketuksesta on muuttunut supersankariksi, jonka kyky jää minulle hieman epäselväksi. Ilmeisesti hän pystyy muuttumaan miksi tahansa, paitsi ihmiseksi. Joka tapauksessa, supersankarinainen haluaa vain kuolla, ja lopussa se onnistuu, kun Dreamin sisar Death neuvoo häntä keskustelemaan Ra:n kanssa; siis katsomaan aurinkoon. Näin tehdessään nainen kivettyy ja murenee, hymy kasvoillaan.

Loppuun Gaiman on laittanut sarjakuvan käsikirjoituksen, jonka kuitenkin skippasin tällä kertaa, sillä olen lukenut sen aiemmin.

Ja nyt on kiire töihin. Menipä melkoiseksi juonireferaatiksi. Onneksi tämä ei ole essee: saisin korkeintaan ykkösen. Ensimmäinen ja kolmas tarina käsittelevät siis inspiraatiota, toinen unien (unelmien?) voimaa, ja neljäs kuoleman armollisuutta. Mahdollisesti.

torstai 26. heinäkuuta 2007

The sound of wings



En ole lukenut sarjakuvia pitkään aikaan, mutta nyt tartuin taas uudestaan vanhaan ystävään. Neil Gaimanin The Sandman-sarja on ehkä parasta sarjakuvaa mitä tiedän, ainakin kerronnallisesti. Kuvitus on joskus hieman epätasaista johtuen useista piirtäjistä, ja piirrosjälki tuntui pitkään hutiloidulta ja rumalta, mutta olen oppinut pitämään siitäkin nimenomaan tarinoiden osana.

Luin nyt sarjan ensimmäisen osan, Preludes & Nocturnes. Sarjan päähenkilö on Dream, kuten nimi Sandmankin jo kertoo. Dream kuuluu Loputtomien perheeseen (the Endless), jonka muita jäseniä ovat Despair, Destiny, Desire, Delirium, hommansa lopettanut Destruction ja minun (ja varmasti monen muunkin) lemppari Death. Kunkin työ on nimensä mukainen, ja Dream on siis unien valtias, Morpheus. Gaiman on punonut sarjakuvaansa, kuten muuhunkin kirjalliseen työhönsä, paljon eri kulttuurien mytologiaa, ehkä eniten kuitenkin antiikista ja pohjoismaiden aasoista (esimerkiksi yksi American Godsin tärkeimpiä sivuhenkilöitä on Mr. Wednesday eli Odin). Tästä kaikesta yhteensovittamisesta Gaiman on luonut aivan oman maailmansa, joka jaksaa aina viehättää (minua) omituisuudellaan, tuttuudellaan, kauneudellaan ja syvyydellään.

Preludes & Nocturnes alkaa, kun maagi/taikuri/mustan magian harjoittaja Magus vangitsee Dreamin vuonna 1916 loitsun avulla. 1988 Dream vihdoin pääsee pakoon, ja kostaa vangitsemisensa Magusin pojalle, koska alkuperäinen vangitsija on jo aikaa sitten kuollut. Dream on kuitenkin kovin heikko, sillä hänen työkalunsa, kypärä, rubiini ja pussi (pouch - kuulostaa paremmalta englanniksi), joihin hän on sijoittanut suuren osan voimistaan, ovat kadonneet. Ne on siis saatava takaisin. Kolmelta-joka-on-yksi, Kohtalottarilta, joita kutsutaan vuoroin pohjoismaisen mytologian nimillä -Urth, Verthandi ja Skald: kirjoitusasu ei tosin ihan vastaa alkuperäisiä- , vuoroin taas muilla myyttisten noitanaisten nimillä -esim. Morrigan, Diana, Atropos- , Dream saa kuulla että hiekkapussin on viimeksi ostanut John Constantine, kypärä on jollakin demonilla, ja rubiini on viimeksi ollut supersankariryhmällä nimeltään League of Justice. Helpoin ensin, joten Dream etsii käsiinsä John Constantinen, joka kuitenkin on hukannut pussin. Käy ilmi, että hänen entinen tyttöystävänsä, narkkari nimeltään Rachel, on varastanut sen kaiken muun Johnin rahanarvoisen omaisuuden kanssa. Talossa, jossa Rachel pussin kanssa majailee, unet ovat ottaneet vallan, mutta Dream saa omaisuutensa varsin helposti takaisin ja Rachel kuolee onnellisena, uneksien kävelevänsä auringonlaskuun John Constantinen kanssa. Seuraavaksi vuorossa on kypärän hakeminen helvetistä, ja siitäkin Dream selviytyy varsin kunniakkaasti, käymällä perinteisen mielikuva-kaksintaistelun demonin kanssa: " "I am a dire wolf, prey-stalking, lethal prowler." "I am a hunter, horse-mounted, wolf-stabbing." "(123.) Jne. Lopuksi vuorossa on enää rubiini, ja se onkin hieman kovempi pala. Arkhamin hullujenhuoneelle lukittu Dr.Dee, jolta League of Justice on rubiinin ottanut estääkseen tämän maailmanvalloitus-aikeet, pääsee pakenemaan ja löytää rubiinin uudestaan ryhtyen käyttämään sitä maailman tuhoamiseen. Rubiinin avulla Dee tekee ihmisistä hulluja. Kerronta keskittyy tässä kohden enimmäkseen kahvilaan, jossa olevia ihmisiä Dee ryhtyy manipuloimaan. Ensin Dee antaa heidän kuvitella heidän unelmiensa käyneen toteen: yksi on toimitusjohtaja, toinen pieksee huoran, kolmas ohittaa Stephen Kingin kirjamyynnissä. Toiseksi Dee laittaa heidät tappelemaan, kolmanneksi palvomaan häntä, leikkaamaan irti sormiaan, neljänneksi kertomaan häpeällisimmistä kokemuksistaan, viidenneksi harrastamaan seksiä keskenään, kuudenneksi ennustamaan hänelle, seitsemänneksi hän antaa heille hetkeksi heidän ymmärryksensä takaisin, kahdeksanneksi joku tekee murhan. Ja niin edelleen. Tämä on kamalimpia kohtia koko Sandman-sarjassa: mahdollisesti lukemassani kirjallisuudessa ylipäätään. Gaiman mässäilee sekä fyysisellä että psyykkisellä kivulla pahemmin kuin King konsanaan (tunnustan etten ole lukenut kovinkaan laajalti kauhukirjallisuutta, josta saattaisi löytyä huomattavasti järkyttävämpää materiaalia kuin Sandmanit, mutta en oikeastaan haluakaan). Kun kaikki ovat tappaneet toisensa tai itsensä, Dream tulee vihdoin paikalle, ja unimaailmassa tapahtuneen taistelun jälkeen rubiini palaa takaisin oikealle omistajalleen ja Dee passitetaan jälleen Arkhamiin.

Viimeisessä kappaleessa suosikkini Death ilmestyy näyttämölle Dreamin istuessa ruokkimassa puluja, ja Gaiman pääsee Dreamin suulla puhumaan kuoleman lohdullisuudesta ja lempeydestä: "I find myself wondering about humanity. Their attitude to my sister's gift is so strange. Why do they fear the sunless lands? It is as natural to die as it is to be born. But they fear her. Dread her. Feebly they attempt to placate her. They do not love her." (229.)

Loppu hyvin, kaikki hyvin.

(Kuva täältä.)

maanantai 23. heinäkuuta 2007

De bästa dagarna var mulna lugna dagar

Pienimuotoinen järkytys Carpelanin Gården -kokoelman suhteen: sisäkannessa on omistuskirjoitus Hannu Mäkelälle. Toivon hartaasti, että kyseessä on joku toinen Hannu Mäkelä kuin typerän Leino-elämäkerran kirjoittaja. Tosin voin hyvin kuvitella että Hannu Mäkelä luopuisi hienosta Gårdenista ihan silkkaa typeryyttään (ollakseni poliittisesti korrekti joudun nyt huomauttamaan etten tietenkään tunne Hannu Mäkelää henkilökohtaisesti, ja voihan olla että hän on hyvinkin älykäs ja mukava henkilö). Ja omistuskirjoitus on vielä Bolta: Bo Carpelanilta itseltäänkö? Miten ihmiset voivat luopua tällaisista aarteista? No, minun onneni joka tapauksessa.

Luin Gårdenin tammikuussa suomeksi (nimellä Piha: miten loogista), ja teos vain parani toisella lukukerralla. Enkä voi taaskaan tarpeeksi ylistää teosten lukemista alkuperäiskielellä: Carpelanin ruotsinkielessä on sellainen tunnelma jota ei suomeksi voi tavoittaa, olkoonpa kuinka hyvä suomennos tahansa. Kieli ja kulttuuri ovat sidoksissa toisiinsa, eikä toista voi täysin ymmärtää ilman toista. Minun mielestäni.

Gården on sarjaruno, joka käsittelee Carpelanin omaa lapsuutta 1930-luvun Kruununhaassa, ja sen sivuilta pystyy vahvasti aistimaan kerrostalon elämän, sisäpihalla leikkivät lapset, yksinäisen vanhuksen asunnossaan, sodan pelon, tunnin ajan olohuoneeseen siivilöityvän auringonvalon: ihmiset ja ympäristö ovat melkeinpä yhtä, sopusoinnussa kaikkine vikoineen ja puutteineen. Talo elää siinä kuin sen asukkaatkin, iloisena, likaisena, pelottavana, ja minä pääsen lukijana osalliseksi tästä monen vuosikymmenen takaisesta, arkisen intiimistä elämästä.

"Om det fanns en bevarad bild vore den brun,
vi har stelnat där som barn, vi står med för stora mössor,
vi skriker kanske eller står tysta, med vridna leenden,

det går i brunt."
(73.)

perjantai 20. heinäkuuta 2007

Elämän kultainen puu


Aamulla luin Goethen allegorisen sadun Taru Käärmeestä ja Liljasta ja töissä sain loppuun Juhani Niemen Järnefeltistä kirjoittaman elämäkerran Arvid Järnefelt. Kirjailija ajassa ja ikuisuudessa. Satua ja faktaa, mutta jotain samaakin näissä kahdessa teoksessa oli. Järnefelt tunnetaan tolstoilaisena idealistina, joka puolusti rauhan ja lähimmäisenrakkauden aatteita, ja sadussa Taru Käärmeestä ja Liljasta Goethe puhuu ihmisen henkistymisen ja jalostumisen puolesta. Ainakin omasta mielestäni, ja samoilla linjoilla tuntuu olevan myös teoksen suomentanut Aila Meriluoto jälkipuheessaan, jossa hän mainitsee Steinerin tulkinneen kertomusta ihmisen henkisen tiedostumisen esittämisenä, nousuna "ihmisenarvoiseen tilaan". Viisaudesta ja kauneudesta molemmat herrat ovat siis tahtoneet puhua. Goethelta löydän kuitenkin enemmän huumoria kuin Järnefeltiltä, joka välillä vaikuttaa kovin ehdottomalta ja julistushaluiselta.

Petyttyäni pahasti Mäkelän Eino Leino -elämäkertaan, olin erittäin positiivisesti yllättynyt Niemen kerronnasta. Tosin luin jo talvella pari Niemen sotien jälkeisestä modernismista kirjoittamaa teosta jotka olivat oikein laadukkaita, joten ehkä "yllättynyt" on hieman väärä sanavalinta. Joka tapauksessa. Sopivassa määrin kuvausta sekä Järnefeltin fyysisestä että hänen henkisestä ja kirjallisesta elämästään tarpeeksi objektiivisesti kirjoitettuna.

Taru Käärmeestä ja Liljasta oli myöskin erittäin positiivinen kokemus, joskin vielä vähemmän yllätys kuin Niemen teos, koskapa luin teoksen muutamaan otteeseen yläasteella ollessani. Jostain syystä se on aina kirjakaupoissa alennuksessa, ja jostain syystä ostin sen silti omakseni vasta nyt, kun hinta oli päätähuimaava 1,90. Mahdollisesti olen aiemmin kuvitellut saksankielen taitojeni heräävän henkiin (vaikken tee asian hyväksi mitään - enkä aiokaan) jotta voisin ostaa kirjan alkuperäiskielellä, mutta päätin ryhtyä realistiksi. Jos joku haluaa lukea kertomuksen saksaksi, se löytyy täältä, josta myöskin kuva on lainattu.

torstai 19. heinäkuuta 2007

Les rendez-vous de noble compagnie


Lomailu haittaa vakavasti lukemista, mutta sain joka tapauksessa eilen luettua loppuun Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan kuudennen osan, nimeltään Guermantesin tie 2. Tuntuu että olen jo kirjoittanut itseni tyhjäksi Proustista aiemmissa postauksissa, enkä halua liikaa toistaa itseäni: ehkä olisi ylipäätäänkin pitänyt kirjoittaa sarjasta vasta luettuaan sen kaikki osat, sillä ne eivät oikeastaan juurikaan poikkea toisistaan. Tässä kuudennessa osassa kertojan isoäiti sairastuu ja kuolee heti alussa, mutta yli puolet kirjasta käytetään kuitenkin Guermantesin aatelisperheen ominaisuuksien kuvailuun, kun kertoja kutsutaan ensimmäistä kertaa illalliselle näiden tarunhohtoisten puolijumalten luo. Olen huomannut jo aiemmin lukemissani sarjan osissa Proustin viehtymyksen nimiin ja niiden etymologiaan, ja tässäkin osassa kertoja tuo ilmi oman pettymyksensä kun aateliset henkilöt eivät vastaakaan satumaisia nimiään, joiden ympärille kertoja on mielessään rakentanut kokonaisia mytologioita. Kertoja vaikuttaisi arvostavan enemmän nimeä ja suvun historiaa kuin eläviä ihmisiä, jotka ovat valitettavan inhimillisiä virheineen ja ongelmineen, ja särkevät siksi kertojan heidän ympärilleen kehittelemän kuplan.

"Mutta kyllästettyäni vuosikaudet - kuin hajusteiden valmistaja siloista rasvapalloa - tuhansien orvokkien tuoksulla tuota Parman prinsessan nimeä, niin nähtyäni prinsessan itsensä lähtikin liikkeelle toinen kehityskulku, joka totta puhuen päättyi lopullisesti vasta kuukausien kuluttua, mutta sen aikana pusesrin viimeistä tippaa myöten orvokkiesanssin ja tuuletin standhalilaiset tuokut prinsessan nimestä ujuttaakseni tilalle kuvan pienikokoisesta tummasta hyväntekeväisyyttä harjoittavasta naisesta, joka käyttäytyi niin alamaisen rakastettavasti, että heti tajusi miten ylemmyydentuntoisesta ylpeydestä tuo rakastettavuus oli lähtöisin." (156.)

(Kuva täältä)

lauantai 14. heinäkuuta 2007

Här i det hemliga klara

Tällä hetkellä lempipaikkani kaupungissa on Hagelstamin antikvariaatti. Voisin viettää siellä päiväkausia ihan vain katsellen ja haistellen kirjoja. Eilen löysin sieltä kaksi Carpelanin runokokoelmaa (tai löysin kyllä paljon muutakin, mutta nämä saivat seurata minua kotiin): Gården ja År som löv. Viimeksi mainitun luin tänä aamuna loppuun, Gårdenin luin jo talvella. Alunperin ajatukseni oli antaa molemmat teokset äidille syntymäpäivälahjaksi, mutta itsekkyyteni iski jälleen takavasemmalta ja pidänkin toisen, luultavasti Gårdenin koska se on huonommassa kunnossa, kun taas År som löv on ihan uuden veroinen. Hyvittelen omaatuntoani.

Carpelan kirjoittaa uskomattoman kauniisti, enkä yhtään ihmettele mistä ne kaksi Finlandiaa ovat tulleet. Korkeintaan sitä miksei niitä ole enemmän. Pienten hetkien, tunnelmien ja tunteiden vangitsijana Carpelan on mielestäni yksi parhaista, ellei ihan paras. Runot pakottavat pysähtymään, kuuntelemaan ja hengittämään, katsomaan maailmaa ja itseään, ja se tuntuu kovin terveelliseltä kaiken tämän paljon jankatun kiireen keskellä.

Ta tid på dig
ta den på din rygg och känn
hur tung den är.
Ställ varligt ned den,
den klagar sakta,
söv den till ro.
Det svala rummet andas,
år av blomdoft dröjer kvar,
du väntar, och en dag
är tidlösheten där
och rummet tomt.
(70.)

tiistai 10. heinäkuuta 2007

N'importe où hors du monde

Luin eilen loppuun J.-K. Huysmansin romaanin (vai antiromaanin?) Vastahankaan, enkä ole pitkään aikaan ollut yhtä innoissani yhdestä kirjasta ja halunnut yhtä paljon sen jatkuvan ikuisesti - tai ainakin mahdollisimman pitkään. Silti, tai siksi, luin teoksen mahdollisimman nopeasti: luin sitä syödessäni, katsoessani telkkaria (mainoskatkot ovat lukemista varten), ollessani töissä - jokaisena mahdollisena hetkenä siis. Innostukseni voi ehkä tuntua sikäli omituiselta, että Vastahankaan-romaanissa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään. Päähenkilö, ja samalla oikeastaan teoksen ainoa henkilö (lukuunottamatta nimettömäksi ja kasvottomaksi jääviä palvelijoita, lääkäriä ja muita statisteja, joilla ei ole edes sitä painoarvoa kuin huoneen tapeteilla), herttua Jean des Esseintes, vanhan ja sisäsiittoisen aatelissuvun viimeinen vesa, muuttaa syrjäiseen taloon Pariisin ulkopuolelle, Fontenayn kylään, eristäytyäkseen maailmasta lopullisesti. Hermostollinen sairaus (ja/tai syfilis) kuitenkin pahenee pahenemistaan, ja teos loppuu siihen kun des Esseintesin tavaroita pakataan muuttolaatikoihin lääkärin määrättyä tämän muuttamaan takaisin Pariisiin, ihmisten ilmoille.

Suurin osa teoksesta kuluukin muistojen ja estetiikan parissa: kirjallisuudelle on oma lukunsa, samoin jalokiville, hajuvesille, maalaustaiteelle, musiikille ja niin päin pois. Selviä yhtymäkohtia Wilden Dorian Grayhin on siis nähtävissä, ja Wilde taitaa jopa mainita Huysmansin teoksen Dorian Grayssa, joka kuitenkin eroaa Vastahankaan-teoksesta sitten melkein kaikilta muilta osin: erityisesti sillä, että Dorian Grayssa on tapahtumia, jotka kuljettavat tarinan henkilöitä eteenpäin.

Suomentaja Antti Nylén on kirjoittanut Vastahankaan-teokseen mainion ja varsin perinpohjaisen johdannon, jossa hän mainitsee muutamaan otteeseen teoksen olevan kovin vaikea ja sekava. Itse en tätä huomannut, mutta ehkä Nylén on sitten yksinkertaistanut kieltä ja lauserakenteita hyvinkin mittavasti. Nylén kirjoittaakin: "Suomennos ei korvaa eikä vastaa alkukielistä teosta. Vaikka ne muistuttavat toisiaan, erehtymisen vaaraa ei ole. Siksi se, joka haluaa tutkia Huysmansia, joutuu lukemaan kirjan, jonka nimi on À rebours eikä Vastahankaan." (43.) Että kiitos vain, Nylén, nyt ei enää harmitakaan etten osaa ranskaa.. Merkillinen, eriskummallinen teos kyllä on, ja ymmärrän hyvin miksi se on ilmestymisaikanaan jakanut niin tehokkaasti mielipiteitä ja saanut aikaan polemiikkia. Des Esseintes on turmeltunut snobi ja paatumaton ihmisvihaaja, joka etsii vain omaa nautintoaan: ei ehkä ensimmäisenä mieleen tuleva samaistumisenkohde, mutta minulle se toimi.

"Sama koski hänen Rembrandtejaan, joita hän välillä salaa tutkiskeli. Sillä niin kuin kauneinkin sävelmä muuttuu vulgaariksi ja sietämättömäksi heti kun suuri yleisö alkaa hyräillä sitä, heti kun posetiivarit ottavat sen repertuaariinsa, niin aivan samoin taideteos, josta taiteentuntijoina itseään pitävät moukatkin alkavat kiinnostua ja joka ei enää saa pölkkypäiden tunteita kuumenemaan eikä tyydy pariin intohimoiseen ihailijaan, ikään kuin saastuu ja muuttuu hengettömäksi, ellei peräti vastenmieliseksi asiaan vihkiytyneiden silmissä." (175.)