keskiviikko 28. helmikuuta 2007

Keskeneräisten tarujen kirjat

Lukeminen on ollut vähän hidasta viime aikoina. Johtuu mahdollisesti siitä että luen kymmentä kirjaa samanaikaisesti: pari sivua täältä, pari tuolta. Tällä hetkellä kesken: Raamattu (ikuisuusprojekti), Dostojevskin Rikos ja rangaistus, Joycen Ulysses, Jostein Gaarderin Pasianssimysteerio, Canthin Salakari, Beckettin Waiting for Godot, Ninin Henry&June ja A-Z of Art. Kappas, eihän tuossa olekaan kymmentä, ainoastaan kahdeksan. No, tänään kirjastoon lainaamaan viisi lisää.

Onkohan minulla keskittymishäiriö.

tiistai 27. helmikuuta 2007

Ástarsaga

Luin loppuun Vigdís Grímsdóttirin romaanin Z -rakkaustarina. Jälleen kerran. Ja jälleen kerran se oli kaunis ja lohdullinen ja lämpimän humoristinen kaiken surullisuutensa keskellä. Niitä kirjoja, joista en pysty sanomaan objektiivisesti mitään koska ne merkitsevät minulle niin paljon. Lohtukirja.
Huomasin kuitenkin vasta tällä lukemisella (joka oli ehkä kymmenes? kahdeskymmenes?), että tosiaan, Grímsdóttir käsittelee aika monessa kirjassaan kuolemaa. Kaikissa kolmessa jotka minä olen lukenut, itse asiassa: Z:n lisäksi teoksissa Hiljaisuus ja Nimeni on Ísbjörg. Olen leijona. Olen kyllä tietysti tiedostanut kuoleman läsnäolon näissä teoksissa aiemminkin, mutta vasta nyt aloin ajattelemaan sitä. Jotenkin Grímsdottirin kuolema-ajatukseen tuntuu sisältyvän jonkinlainen jatkuvuus, ajatus siitä ettei edes kuolema ole lopullinen. Tämä on tietysti lohdullinen ja kaunis ajatus, mutta jotenkin hämmentävä. Kai minä olen sitten liian nuori ymmärtämään, mutta ainakaan nyt en pysty näkemään kuolemaa muuten kuin käsittämättömän lopullisena, tyhjänä kohtana jota ei voi katsoa. Ehkä sitä vanhetessaan pystyy näkemään asioita toisin, ehkä kuolema on sitten lähempänä elämää eikä kuilu ole niin suuri.

Ehkä silloin ei myöskään tule käyttäneeksi niin puhkikuluneita kielikuvia. Ehkä.

perjantai 23. helmikuuta 2007

"Ihminen kaipaa lämpöä"

Sain luettua loppuun Antti Hyryn novellikokoelman Maantieltä hän lähti (1958). Alku oli hankalaa, mutta lopussa tunsin jo näkeväni joitakin pilkahduksia jostain merkityksestä. Kuitenkin, ehkä liian lakoniseen äijä-tyyliin kirjoitettu ollakseen minun makuuni. Ei siis auennut Hyryn suuruus tämän myötä. Takakansiteksti lupaa "elämää joka sanalla hengittävää proosaa". En nähnyt tätä. Suurimman osan ajasta minulla oli tylsää, enkä tahdo tulkita tämän merkitsevän sitä että elämä olisi mielestäni tylsää, koska sitähän se ei suinkaan ole. Jos nyt jotain positiivista pitäisi sanoa, niin "Odotus" oli ihan hauska (ei haa-haa-hauska, vaan jollakin tasolla mielenkiintoinen: olen taas niin hyvä käyttämään sanoja..), samoin "Molekyylit". Novellit ovat muutenkin hankala laji, liikkuvat jotenkin epämääräisellä alueella juuri tiukkojen rajojensa tähden. En osaa lukijana suhtautua. Alice Munron Karkulainen on tällä hetkellä ehkä ainoa novellikokoelma josta voin varauksettomasti sanoa pitäväni, mutta tekstit ovatkin siinä esimerkiksi Hyryn novelleja pidempiä, noin 40 sivun mittaisia, joten pienet aivoni ehtivät menoon mukaan. Toisaalta István Örkényn Minuuttinovelleja oli myös varsin jännittävä lukukokemus, samoin kuin Daniil Harmsin Sattumia, ja näiden kokoelmien novellit ovat paikoin hyvinkin lyhyitä. En kyllä koe ymmärtäneeni kumpaakaan, mutta ehkä kaikesta ei tarvitsekaan aina etsiä mitään elämää suurempaa merkitystä.
Ehkä minun pitäisi keskittyä kirjoittamaan kirjoista joista minulla on jotain sanottavaa. Jotka merkitsevät minulle jotain. Saattaisi olla mielekkäämpää.

torstai 22. helmikuuta 2007

Meitä ei ole luotu toisillemme

Tänään luin Helena Sinervon runokokoelman Oodeja korvalle (2003). Kai se oli ihan hyvä, en vain jotenkin päässyt runoihin sisälle. Tyhjiä sanoja. Väsymykseni saattaa tietysti olla osasyynä mielenkiinnon puutteeseeni, ja nukahdinkin puolivälissä matkaa. Mutta kuitenkin. Alun Descartes-lainaus oli mielestäni kokoelman parasta antia: "Ja jotta olisi helpompi ymmärtää mitä siitä aion sanoa, kehotan anatomiaan perehtymättömiä lukijoita näkemään hieman vaivaa ennen kuin jatkavat eteenpäin: leikkauttamaan sydämen joltakin isolta eläimeltä jolla on keuhkot - se nimittäin on jokseenkin samanlainen kuin ihmisen sydän - ja antamaan jonkun näyttää sen molemmat ontelot..."
Kovin paljon eläimiä Sinervon runoudessa kyllä vilisee, minkä kai pitäisi tuottaa jotain symbolimerkityksiä ja olla mahdollisesti hellyyttävää, mutta mikä minuun tehoaa lähinnä vieraannuttamisefektinä. Tuntuu kikkailulta kikkailun vuoksi. Tosin täytyy myöntää että minulla on paha taipumus nähdä kikkailua vähän joka mutkan takana. Soittakaa Paranoid.

keskiviikko 21. helmikuuta 2007

Antikvariaatit roks

Monen viikon suunnittelun jälkeen sain vihdoinkin itseni uhmaamaan pakkasta ja laiskuutta ja kävin Hagelstamin antikvariaatissa. Valtava määrä kauniita kirjoja riveissä ja pinoissa: miten sitä voisi vastustaa..? Haluaisin ne kaikki, jos en aina sisällön takia niin ihan esteettisen kokemuksen kannalta. Löysin juuri sen mitä olin tullut etsimään - paksun taidekirjan täynnä kuvia. Nimeltään The A - Z of Art, alaotsikkona The world's greatest and most popular artists and their works. En tiedä onko se taidekirjaksi hyvä vai huono, kokemukseni tältä genreltä on valitettavan rajoittunut, mutta jostainhan sitä pitää aloittaa. Lisäksi ostin Anaïs Ninin päiväkirjamerkinnöistä koostuvan Henry & Junen, joka nyt vain oli niin halpa että se oli pakko saada. Kevyt lukeminen on välillä ihan tervetullutta; sitäpaitsi Nin kirjoittaa mielestäni päiväkirjoissaan huomattavasti paremmin kuin romaaneissaan (joissa ei niissäkään varsinaisesti mitään vikaa ole), puhumattakaan eroottisista novelleistaan, joiden suhteen minulla kyllä taitaa olla jonkinasteinen asennevamma. Tuntuu kovin typerältä, että jos mainitsee lukevansa Niniä saa heti tietäviä katseita ja vihjailevia kommentteja, vaikka tuo erotiikkaosuus on varsin marginaalinen osa Ninin tuotannosta. Seksi myy, taas kerran.
Aamulla luin loppuun Anna Hollstenin väitöskirjan Ei kattoa, ei seiniä - Näkökulmia Bo Carpelanin kirjallisuuskäsitykseen (2004). Pidin siitä kovasti, vaikkakin lukukokemustani hieman haittasi perehtymättömyyteni Carpelanin tuotantoon, olen nimittäin lukenut vain runokokoelman Gården (suom. Piha), sekä joitain satunnaisia runoja sieltä täältä. Mutta sehän ei ole Hollstenin vika. Mukavan selkeä ja kohtalaisen helppotajuinen opus, kaiken kaikkiaan. Lisäsi kiinnostustani Carpelania kohtaan, ja kunhan löydän taas jostain joitakin ylimääräisiä ajan hippusia lainaan kirjastosta Urwindin, johon Hollstenin tutkimus pitkälti nojaa.
Nyt taidehistorian pariin.