perjantai 30. maaliskuuta 2007

Raskasmielisyys ja ihanne

Luin Charles Baudelairen Pahan kukkia, eikä se ole enää yhtään niin ihmeellinen kuin silloin angstisessa teini-iässä, mikä ei sinänsä varmaankaan ole yllätys kenellekään joka on lukenut kyseisen kokoelman teinivuotensa ohittaneena. Demoneja, veitsiä, himoja, lemmenjuomia ja muuta dramaattista rekvisiittaa: mutta myös aitoa kauneudenpalvontaa ja omaperäisiä kielikuvia. Pidän jokatapauksessa itse enemmän Pariisin ikävästä, jota luin jo kauan ennen kuin olin proosarunosta lajina kuullutkaan, vaan kuvittelin tyytyväisenä tekstien olevan lyhyitä, lyyrisiä novelleja. Kuultuani niiden olevan runoja olin itseasiassa hieman pettynyt.
Parasta Baudelairessa on kuitenkin se, että kirjailija itse näyttää valokuvissa juuri siltä kuin minun mielikuvissani. Tämä on varsin harvinaista. Muita samaan kategoriaan kuuluvia ovat minulle oikeastaan vain Hemingway ja Proust, ja jossakin määrin Woolf. Tällöin myöskään kirjailijan elämänkerralliset tiedot eivät tunnu häiritseviltä, sillä voi nyökkäillä itsekseen ja myhäillä, että onkin oikeastaan aina tiennyt tuon tai sen tapahtuman tai luonteenpiirteen.
Että näin tieteellisin perustein tällä kertaa.

tiistai 27. maaliskuuta 2007

Tulipatsas?

Ollut hieman hiljaista omalla kirjallisella rintamallani viime aikoina. Tai hidasta. Luin kyllä Valan esikoiskokoelman Kaukainen puutarha, mutta koska en keksinyt siitä mitään järjellistä sanottavaa jätin sen lukukokemuksen dokumentoimatta.
Tänään luin joka tapauksessa loppuun Kerttu Saarenheimon kirjoittaman elämäkerran Valasta, nimeltään Katri Vala: aikansa kapinallinen. Kokemukseni mukaan elämäkerrat harvoin ovat erityisen kiinnostavasti kirjoitettuja, eikä ollut tämäkään. Hyödyllistä tietoa, toki, ja Saarenheimo (joka muuten takakansitekstissä mainitaan professoriksi: olisi kiinnostavaa tietää minkä alan) on varmasti tehnyt taustatyönsä kunnolla, mutta.. Niin. Ehkä liiankin kunnolla, joitain faktoja olisi ehkä voinut jättää poiskin, jolloin olisi voinut aihetta rajaamalla perehtyä Valaan hieman pintaa syvemmältä. Esimerkiksi Valan tuotantoon, joka siis oli se asia, joka minua kiinnosti: tarkoitan tässä nimenomaan Valan lyyristä tuotantoa; luettelo jokaisesta kirjailijan kirjoittamasta lehtiartikkelista ei palvellut minua millään lailla.
Minulle ei itse asiassa jäänyt Valasta elämäkerran perusteella erityisen kapinallinen kuva, vaikka ymmärränkin mitä Saarenheimo on ajanut takaa. Vala käytti vapaata mittaa aikana jolloin se oli enemmänkin kuin harvinaista; hän kuului poliittiseen vasemmistoon ja kirjoitti yhteiskunnallisesti kantaaottavia runoja (ja pakinoita ja arvosteluja ja paljon muutakin) - mutta silti, se ei riitä tekemään Valaa kapinalliseksi minun silmissäni. Vapaan mitan käytön näen enemmänkin sisäisen totuuden (sanahirviö) seuraamisena kuin kapinoimisena, ja ymmärtääkseni maailmansotien välisinä vuosikymmeninä oli harvinaisempaa olla poliittisesti sitoutumaton kuin sitoutunut, etenkin kulttuurin alalla: varsinkin 1930-luvulla ilmeisesti melkein vaadittiin taiteilijaltakin jonkinlaista kannanottoa maailman tilanteeseen.
Edes vanhempani eivät olleet syntyneet silloin, joten tietoni on hieman hataralla pohjalla: mutta tämän kuvan olen saanut, ja sitä tuki myös Saarenheimon teos.
En pidä kuitenkaan mitenkään negatiivisena asiana sitä, että kuvani Valan kapinallisuudesta rapistui ennen kuin ehti edes rakentuakaan: ei kai kaikkien tarvitse jatkuvasti kapinoida. Vala oli ennen muuta pasifisti, ja puolsi runoissaan rauhan aatetta - hän oli myös nainen ja äiti, ja toi myös sen esiin lyriikassaan. Katkera, pitkävihainen, pikkutarkka, helposti loukkaantuva: siis ihminen.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2007

Tirkistelyä

Luin eilen illalla Aila Meriluodon Lasimaalauksen läpi: Päiväkirja vuosilta 1944-47, ja tänään Katri Valan runokokoelman Paluu. Miten tehokas olenkaan.
Olen päiväkirjanarkkari, utelias kun olen, joten Meriluodon luin aika lailla yhdellä istumalta (tai makaamalta). Pari kuukautta sitten luin Lasimaalauksen, jonka teko- ja julkaisuajankohdasta Lasimaalauksen läpi siis kertoo. Kyllä ne runot aukesivat vähän paremmin kun sai niille jonkinlaista taustatietoa, mutta samalla ne myös menettivät jotakin mystiikastaan. En myöskään pysty nyt samaistumaan yhtä vahvasti kun taustalla kummittelevat kirjailijan omat kokemukset: minun tilani runoissa on vähentynyt ja Aila Meriluodon kasvanut.

Paluu tuntui vähän epätasaiselta. En ole aikaisemmin lukenut Valaa enkä muutenkaan Tulenkantajia paitsi satunnaisia pätkiä sieltä täältä, joten en erityisemmin odottanut mitään. Paikoin kokoelma olikin oikein positiivinen kokemus, paikoin taas jokseenkin yhdentekevä. Hieman hämmensivät kokoelmaan sisältyvät suomennokset mm. Li-Tai-Pen runoista, ne eivät oikein sopeutuneet Valan kiihkeiden kuvien seuraan, mutta eivät myöskään tuntuneet tuovan kokoelmaan mitään oleellisesti uutta. Olisin myös kaivannut esipuhetta joka olisi kertonut jotain Valan lyriikasta eikä vain luetellut hänen elämänsä vuosilukuja.
Vaatimuksia vaatimuksia.

tiistai 20. maaliskuuta 2007

Kuka pelkää Virginia Woolfia?

Luin aamulla loppuun Woolfin Majakan. Pidän Woolfista. Luin pari kuukautta sitten Mrs. Dallowayn ja olin iloisesti yllättynyt siitä miten paljon enemmän siitä ymmärsin kuin silloin joskus kauan, kauan sitten kun luin sen ensimmäistä kertaa. Onhan se aika erilaista perinteiseen juonelliseen romaaniin verrattuna, unta ja virtausta. Vähän harmitti etten lukenut Majakkaakin englanniksi, yritän nyt kuitenkin mahdollisuuksieni rajoissa pitää kiinni siitä että lukisin teokset alkuperäiskielellä (jos siis osaan kieltä: esimerkiksi Proustia en edes uneksi lukevani alkuperäisenä), mutta Kai Kailan suomennoskin oli kyllä oikein mainio. Ja menihän se vähän nopeammin näin.
Lily oli henkilönä kiinnostavin: rouva Ramsay, joka kai oli kertomuksen päähenkilö, jäi hieman yksiulotteiseksi. Samoin miehet, jotka tuntuivat paikoin melkeinpä karikatyyreiltä. Mutta miten iloinen olen etten elä 1920-luvulla; kukaan mies ei kehtaa tulla sanomaan minulle etteivät naiset osaa kirjoittaa tai maalata, kuten Charles Tansley Lilylle ilmoittaa. Tai jos tulisikin, minun ei tarvitsisi hymyillä ja olla kohtelias. Minun ei tarvitse alistaa mieltäni miehen mielen hyväksi, ei tarvitse jatkuvasti tarkkailla miehen mielentiloja ja tarpeita ja mukauttaa itseään toimimaan niiden mukaisesti. Olisin siinä Lilyäkin huonompi, rouva Ramsaysta puhumattakaan.
Tasa-arvon puolesta, tänäänkin.

maanantai 19. maaliskuuta 2007

Tasa-arvon puolesta

Juhlavaa ensimmäistä (virallista) Minna Canthin päivää!

sunnuntai 18. maaliskuuta 2007

"Suonet tulvillaan olemista"

Luin Rainer Maria Rilken Duinon elegiat. Alku oli hieman takkuileva, kokoelma on aika vaikea, mutta Kolmannessa Elegiassa tunsin jo pääseväni tekstiin sisälle - tai ainakin sain otteen sen hännästä. Hieman harmitti että saksankielen taitoni on niin olematon, sillä lukemassani painoksessa oli sekä alkuperäiset runot että käännökset rinnakkain, mutta Aila Meriluodon suomennos tuntui kuitenkin minun silmääni varsin sujuvalta (mikä ei tietenkään ole mikään yllätys). Saksalainen romantiikka on tuntunut minusta aina vähän turhan paatokselliselta, mutta vaikka Rilkekin selkeästi liittyy siihen perinteeseen, olin kuitenkin hahmottavinani pehmeitä huumorin pilkahduksia jotka saivat minut vastaanottavaisemmaksi suuremmillekin linjoille. Kokoelma on tiivis, elegiat seuraavat toisiaan luonnollisena jatkumona, minkä takia teos olikin melkein pakko lukea yhdeltä istumalta ettei jäisi rannalle virran jatkaessa juoksuaan. Kuvat toistuvat monimuotoisina ja päällekkäisinä, limittyvät ja sekoittuvat.
Tuli kai taas kerran huomattua ikivanha totuus, että helppo harvoin on mielenkiintoista. Lopussa kiitos seisoo ja sitä rataa. Jonakin kauniina päivänä minä vielä ymmärrän lukemani niinkuin haluaisin enkä pelkästään lyhyinä pilkahduksina, aavistuksina jostakin. Tiedän olevan hyvää ja kaunista..

torstai 15. maaliskuuta 2007

how can we hang on to a dream

Luin eilen loppuun Anaïs Ninin päiväkirjoihin perustuvan Henry & Junen. Olen aikaisemmin lukenut sen ruotsiksi, ja nyt lukiessani sen alkuperäiskielellä (englanniksi), huomasin sen menettäneen käännöksessä melko lailla. Vaikka niinhän siinä yleensä käy. Kiehtova se joka tapauksessa on yhä edelleen, joskin kyseenalaistan Ninin arvomaailmaa nyt enemmän kuin seitsemän vuotta sitten. En saa uskottomuudesta ja valehtelusta tehtyä hyveitä millään, mutta kai se, miten sen näkee, on subjektiivista. Kuten niin monet asiat.
Olen kuitenkin kateellinen Ninille nimenomaan päiväkirjan kirjoittamisesta: haluaisin itsekin kyetä yhtä rikkaaseen ja yksityiskohtaiseen ajatusten ja tunteiden selvittelyyn. Lisäksi minua kiehtoo Henry & Junen miljöö, 1930 -luvun Pariisi, sen kadut ja kahvilat, ihmisten vaatteet, talot, kirjat, taideteokset.. Suurinpiirtein samoihin aikoihin sijoittuu Henry Millerin (joka on siis Henry & Junen Henry, ja kirjan tapahtuma-aikaan Ninin rakastaja) Hiljaiseloa Clichyssä, jossa on myös hienoja valokuvia, jotka ovat pitkälti olleet pohjana minun rakentaessani omia mielikuviani Pariisista. Tietynlainen dekadenssi kai on se, mikä on niin mielenkiintoista - ainakin fiktiona.

maanantai 12. maaliskuuta 2007

Lokki

Luin tosiaan aamulla loppuun jokin aika sitten aloittamani Tsehovin Lokki -näytelmän. Kirjoitin sen esipuheesta sekä lukijoiden reunahuomautuksista jo aiemmin, joten voisin nyt vaikka yrittää pitäytyä ihan teoksessa itsessään. Saa nyt nähdä.
En ole lukenut näytelmiä pitkään aikaan mitenkään erityisen aktiivisesti, jonkin verran Canthia sekä Beckettin Waiting for Godot'a olen selaillut tämän vuoden puolella. Minun on vähän vaikea välillä asennoitua draamatekstiin, tekstin erilaiseen dynamiikkaan verrattuna proosaan ja lyriikkaan. Jotenkin tuntuu siltä että minun mielikuvitukselleni lukijana jätetään draamassa vähemmän tilaa, enkä halua että mielikuvitustani rajoitetaan yhtään enempää kuin mitä se jo itse tekee. Tai rationaalinen puoleni tekee sille.
Lähdin taas sivupoluille. Lokki oli joka tapauksessa oikein mainio teos, inhimillinen henkilökuvauksessaan. Koomisen traaginen. Henkilöt olivat raivostuttavia ja naurettavia ja syvästi liikuttavia pyöriessään omien napojensa ympärillä, puhuessaan taiteesta, haukkuessaan toisiaan ja julistaessaan rakkauttaan.
Tosin loppu jäi häiritsemään: en oikein saanut itseäni uskomaan siihen.

torstai 8. maaliskuuta 2007

Lo real maravilloso

Luin Alejo Carpentierin Barokkikonserton. Pidin. Joka suuntaan rönsyilevä ja ihastuttavan epärealistinen: juuri sitä mitä tarvitsen loskaisessa Suomessa odotellessani kevättä. Latinalaisen Amerikan "maaginen realismi" on jo pitkään ollut minulle yksi niistä kaikkein kiehtovimmista kirjallisuuden lajeista, vaikka en voi kehua lukeneeni sitä kovin paljon. Innostus lähti - kuinkas muutenkaan - Sadan vuoden yksinäisyydestä, jota luen uudelleen säännöllisin väliajoin. En ole ihan valmis pistämään Carpentieria samalle tasolle García Márquezin kanssa, mutta siihen vaadittaisiinkin jonkin suuruisia ihmeitä kohotettuani viimeksimainitun eräänlaiseksi epäjumalaksi. Carpentier ei siis ole jumala, mutta kirjoittaa kuitenkin varsin mainiosti, ja Barokkikonsertto olisi tervetullut lisä kirjahyllyyni (nyt luettu opus siis kirjaston omaisuutta). Ja koska tuossa pari päivää sitten olin varsin närkästynyt Sodoman ja Gomorran saamasta takakansitekstistä, pitää mainita että Barokkikonsertossa (Liken kustantama) sekin on kohdallaan: "Barokkikonsertto on riemukas vetoomus sellaisen historian puolesta, jonka me itse teemme; se voi olla omalaatuista, ristiriitaista ja useita tulkintoja herättävää, vuoroin tarunomaista, vuoroin tavanomaista."
Juuri näin.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2007

Kirja kirjasta

Sain luettua Nathalie Sarrauten Kultaiset hedelmät. En oikein pystynyt keskittymään enkä saanut kirjasta kovinkaan paljoa irti. Muistaakseni pidin siitä kovastikin kun luin sen ensimmäistä kertaa ehkä kuusi vuotta sitten, ja nyt jälkeenpäin voisi tietysti Kultaisten hedelmien innoittamana kysyä, johtuiko silloinen innostukseni lukemistani, teosta ylistävistä muiden ihmisten mielipiteistä vai omista ajatuksistani, vai miksi teos ei nyt toisella lukemisella onnistunut puhuttelemaan samalla tavalla. Ei Kultaiset hedelmät vieläkään ole mielestäni huono teos: se on nokkela, leikittelevä ja kyseenalaistava; samalla se kuitenkin on minulle liian älyllinen, ilmava ja abstrakti. Minä pidän siitä että minulle kerrotaan minkälaisia tarinan henkilöt ja heidän ympäristönsä on, pidän kohtalaisen selkeistä tapahtumista ja läheisyyden tunnusta.
Ainakin tällä hetkellä - makuni kirjojen suhteen kun tuntuu olevan melkoisen häilyvää lajia.

tiistai 6. maaliskuuta 2007

Väittelyä takakannen kanssa

Luin loppuun Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan seitsemännen osan, nimeltään Sodoma ja Gomorra. En ollut lukenut Proustia moneen vuoteen, mutta huomasin pitäväni siitä edelleen. Kielestä samoin kuin asioista joista kerrotaan, vaikka onkin vaikea pysyä välillä mukana kummassakaan. En tiedä onko kirjailijan itsensä vaiko kääntäjän vika, että tekstissä on pätkiä joissa ei oikeasti tunnu olevan mitään järkeä vaikka niitä kuinka kääntelisi: virke alkaa päälauseella joka katkeaa sivulauseiden tulvaan ja hukkuu siihen pääsemättä koskaan loppuun saakka, vaikka alku on selkeästi antanut ymmärtää tarkennusta, jonka siis odottaa tulevan kunhan runollisen maalailevista sivulauseista on päästy.
Takakansiteksti johtaa sitäpaitsi mielestäni vähän harhaan. Tai sitten minä en vain näe asioita samoin kuin takakannen laatija, en nimittäin huomannut että "itsestään hän [kertoja] löytää kauhukseen piirteitä, joita hän aiemmin pilkkasi muissa", tai että "armottomasti hän paljastaa myös Sodoman korskean ruhtinaan, paroni Charlusin tuskalliset ja groteskit viehtymykset". Luulen että nämä "piirteet" joita kertoja takakannen mukaan tässä teoksessa itsestään "kauhukseen" löytää, viittaa kertojan mustasukkaisuuteen Albertinen suhteen, mutta en huomaa kertojan olevan varsinaisesti kauhuissaan, enkä myöskään näe että hän juuri tässä teoksessa löytäisi ne: muistaakseni kertoja on ollut mustasukkainen aiemmissakin teoksissa kertoessaan muista rakkauksistaan. En muista sitäkään, että kertoja olisi aiemmin pilkannut mustasukkaisuutta muissa: tässä voin tietysti olla väärässä (kuten kaikessa muussakin, ainakin periaatteessa) koska sarjan muita osia en, kuten sanottu, ole lukenut moneen vuoteen eikä muistini aina ole sellainen kuin kuvittelen sen olevan. Jokatapauksessa. Toinen epäkohta liittyy paroni de Charlusin "paljastamiseen": kertoja kyllä kuvaa paronin homoseksuaalisuutta, mutta en koe hänen tekevän sitä erityisen "armottomasti" vaan pikemminkin myötätuntoisesti. Vierastan myös luonnehdintaa "Sodoman korskea ruhtinas", sillä paroni, joka tosin on ylpeä, röyhkeäkin, suhtautuu seksuaaliseen suuntautumiseensa hyvin peitellen ja varovaisesti, mikä varmaankin on ollut pitkälti sosiaalinen pakko tarinan ajassa, 1900-luvun alussa. "Tuskallisia" nämä paronin "viehtymykset" ovatkin juuri ympäristön takia, mutta en käsitä miksi niitä kutsutaan "groteskeiksi", sillä sellaisiksi niitä ei ainakaan kirjassa kuvata (tai siten minulta meni lukiessani jotain ohi) - luonnehdinta näyttääkin lähinnä takakansitekstin laatijan omalta mielipiteeltä, ja kohtalaisen poliittisesti epäkorrektilta sellaiselta.
Kuka takakansitekstit sitäpaitsi kirjoittaa? Suomentajako? Kesäharjoittelija? Kenelle voin lähettää äkämystynyttä postia näistä maailmaa järisyttävistä epäkohdista? Kuka ikinä onkin, olisi mukavaa jos kyseisen lyhyen pätkän raapustava henkilö vaivautuisi lukemaan kyseessä olevan teoksen ennen mahdollisimman raflaavien adjektiivien keksimistä. Kadonnutta aikaa etsimässä ei ole Seiska enkä usko että siihen tarttuvat ihmiset etsivät samansuuntaista viihdykettä.

perjantai 2. maaliskuuta 2007

Reunahuomautuksia

Lainasin eilen kirjastosta Anton Tsehovin näytelmän Lokki ja luin odotellessani muutaman sivun. Aloitin kilttinä lukijana tietysti esipuheesta, joka oli minulle ennestään tuntemattoman Kirsikka Moring -nimisen henkilön Helsingissä 1998 kirjoittama. Sinänsä melko mielenkiinnotonta triviatietoa, ja esipuheessakin huomiotani herätti lähinnä sen huonous: sentimentaalinen, kömpelö ja paatoksellinen. Mutta. Kuudennella sivulla se alkoi: marginaaliin oli kirjoitettu "jesus miten vahvaa kieltä!". Kahden sivun päästä oli raapustettu "Thomas fucking Mann!". Huomautukset jatkuvat myös itse teoksen puolella, esimerkkinä "Vitullista ironiaa!", "tiedän sen valheeksi, mutta rakastan sitä valhetta enemmän kuin mitään.." sekä "hmm.." Mielenkiintoista kyllä, nämä kommentit loppuvat ennen toista näytöstä, josta vainoharhaisilla salapoliisin taidoillani päättelen että a) henkilö on niin uppoutunut tarinaan ettei ole muistanut kiusata kirjaa, tai b) henkilö ei ole jaksanut lukea kymmentä sivua enempää. Itse kallistun vaihtoehdon b kannalle.
Periaatteessa pieni porvari minussa on närkästyksissään tästä julkisen omaisuuden tahrimisesta (huomattavasti enemmän kuin alikulkukäytävän tageista), huudellen nyrkkiä puiden iskulauseita kuten "tuhrikaa omia kirjojanne, senkin ilkiöt!": samalla kuitenkin hihitän itsekseni samalla tavalla kuin vessakirjoituksia lukiessa - sitäpaitsi huomaan muistavani nämä lyijykynällä tuherretut mielipiteenilmaukset melko lailla paremmin kuin itse näytelmän.

En kuitenkaan suostu huolestumaan, ja olen varma että Lokki on hieno näytelmä johon pääsen sisälle heti kunhan saan möngerrettyä ylimääräisen sananvapauden ohi.