torstai 31. toukokuuta 2007

Mitä on kauniina oleminen?

Luin Volter Kilven Antinouksen. Siihen nähden, että opus on vain 59 sivua lyhyt, lukukokemus oli melkoisen raskas, johtuen kielestä. Kirja kuvaa nuoren, kauniin Antoniuksen matkaa antiikin maisemissa, Bithyniasta Ateenan ja Rooman kautta Egyptiin, johon tarina päättyy Antoniuksen tehdessä runollisen itsemurhan hukuttautumalla Niiliin. Ulkoisia maisemia tärkeämpiä ovat kuitenkin mielensisäiset liikkeet, ja Antonius käyttääkin aikansa pohtiakseen elämää ja kauneuden olemusta: "O kauneus, oletko sinä sekä ihmisen päilyävää täydellistä ihanuutta että ihmisen sielun hiutuvaa kipeyttä, joka toisena hetkenä väristytät hänet onnesi kultamereksi, toisena hetkenä taas kätket ja kiedot hänet himmeän kyyneleisen suremisen sulattavaan vaippaan, jonka alla hän sisällisenä nyyhkynänä kalvautuu?" (24.) Ja niin edelleen. Luin syksyllä Kilven Batsheban, joka ilmestyi kolme vuotta aikaisemmin kuin Antinous, ja huolimatta siitä että siinäkin kieli oli varsin lennokasta, tavallaan pidin siitä. Mutta Antinouksesta en voi sanoa samaa. Ehkä en vain ymmärtänyt sen suuruutta - tai sitten se on typerä kirja. Ken tietää.

"Oletko sinäkin ihminen, nainen, ja onko sinullakin ihmisen sielu? Vieraasti ja kummasti katselet sinä, hymyilevien huuliesi välitse välähtelevät hampaasi valkeina ja terävinä, ikäänkuin tahtoisit upottaa ne ihooni ja villinä ja vieraana riemuina imeä vereni minusta. Onko sinullakin sielu, sinä vieras olento, joka niin selittämättömänä katselet ihmeellisesti päilyvillä silmilläsi, ja jonka muotoon silmilläni sulaan, osaamatta sukeltaa mielesi oloon?" (39-40.)

maanantai 28. toukokuuta 2007

Belle Époque

Lisää Kadonnutta aikaa etsimässä, tällä kertaa sarjan viides osa, Guermantesin tie 1, jonka luin eilen loppuun. Minä-kertoja on palavasti rakastunut mielikuvaansa Guermantesin herttuattaresta, kuten hän sarjan muissa osissa on rakastunut milloin Gilberteen, milloin Albertineen tai johonkin muuhun tyttöön, johon hän tähän tutustuttuaan nopeasti kyllästyy. Guermantesin herttuattaressa päähenkilö rakastaa ennen muuta tämän nimeä, jonka hän assosioi vanhoihin linnoihin ja vehreisiin metsiin. "Siinä iässä jolloin Nimet kuvastelevat niihin sisällyttämiämme tuntemattomia tekijöitä ja merkitsevät samalla todellista paikkaa, niin että meidän on pakko liittää ne toisiinsa, jopa niin että etsimme tietyltä seudulta sielua jota sillä ei ole mutta jota emme enää saa sen nimestä karkotettua, ne eivät tee yksilöllisiä vain virroista ja kaupungeista niin kuin vertauskuvalliset maalaukset, ne eivät kansoita satuolennoilla, koristele erikoisuuksilla ainoastaan karkean aineellista maailmaa vaan myös yhteiskunnallisen, sosiaalisen kentän; niinpä joka linnalla, talolla tai tunnetulla palatsilla on oma linnanrouvansa tai haltiattarensa niin kuin metsillä keijunsa tai vesillä vetehisensä. Silloin tällöin nimen perukoille kätkeytyvä haltiatar muuttuu sitä ravitsevan mielikuvituksen myötä, ja näin kävi Guermantesin herttuattaren ympärille luomani tarunomaisen ilmapiirin [--]." (7.) Siinä näyte sekä Proustin loputtomiin jatkuvien lauseiden lisäksi myös päähenkilön suhtautumisesta sanoihin ja erityisesti nimiin. Guermantesin herttuattaressa hän rakastaa siis tämän suvun ylhäisyyttä ja omaisuutta, näkee tämän myyttisenä jumalattarena, mikä käy parhaiten selville teoksen alkupään teatteri-jaksossa, jossa päähenkilö on katsomassa Faidraa kuuluisan näyttelijättären Berman esittämänä. Päähenkilön huomio on kuitenkin enimmäkseen kiinnittynyt muuhun yleisöön, ja etenkin "seurapiiriin", johon hänen rakkautensa kohdekin ilman muuta kuuluu: "Ja kun kohotin katseeni aitioon, johon se etsiytyi paljon useammin kuin teatterin kattoon, mihin oli ikuistettu kylmän allegorisia kohtauksia, minusta tuntui kuin olisin tavanomaisen pilvipeitteen taianomaisesta repeytymästä tarkastellut Jumalten seuruetta katsomassa ihmisten esittämää näytelmää punaisen samettikatoksen alla, kirkastuksen valossa, kahden taivaanpylvään välissä." (65.) Suomut kuitenkin tipahtelevat sarjan kuluessa päähenkilön silmiltä ihan kiitettävään tahtiin, ja aatelisto lasketaan jumalallisista korkeuksistaan tukevasti maan pinnalle. Sitä odotellessa on varsin viihdyttävää lukea kuvauksia hohdokkaista puvuista ja kampauksista ja Ranskan poliittisesta tilanteesta, josta erityisesti Dreyfusin juttu saa Guermantesin tiessä keskeisen osan. Tätähän voi pitää melkeinpä oppimiskokemuksena.

keskiviikko 23. toukokuuta 2007

Käy ihmistä sääli

Luin eilen August Strindbergin Uninäytelmän. Varsin.. mielenkiintoinen kokemus. Kuten takakannen teksti mainitsee, teos "noudattaa unennäön logiikkaa" - hajanaista, yllätyksellistä ja hyppäyksellistä. Näytelmän pääosassa on Indra-jumalan tytär, joka kulkee näytelmässä pelkästään nimellä Tyttö. Indra lähettää tyttärensä maan päälle, jotta tämä tutustuisi ihmisten elämään, ja Tyttö näkee että ihmisen osa on kärsimystä: "Eikö tässä paratiisissa ole ketään onnellista? Elämä on hirvittävää! Käy ihmistä sääli!" (63.) Kristinuskoon ja Jeesukseen on selkeitä viittauksia; alkuasetelman lisäksi Tyttö ja Runoilija keskustelevat Vapahtajasta: "Tyttö: Miksi - kerro minulle, miksi hänet naulittiin ristiin? Runoilija: Hän saapui vapahtamaan. Tyttö: Eikö vapahdus kelvannut ihmisille? Runoilija: Ihmiset kavahtavat kaikkea siihen liittyvääkin!" (73-74.) Jonkinlaisen eettisen sanoman lähimmäisenrakkaudesta olin teoksesta haistavinani, mutta en voi sanoa oikeastaan ymmärtäneeni näytelmää kokonaisuutena. Symboliikkaa oli runsaasti, mutta en osannut oikein tulkita sitä.

Toivottavasti Google tietää paremmin.

tiistai 22. toukokuuta 2007

Lady Lasarus

Luin eilen loppuun Sylvia Plathin Letters Home-kokoelman, joka sisältää Plathin kirjeenvaihtoa lähinnä äitinsä (joka on myös toimittanut kokoelman) kanssa vuosilta 1950-1963, yhteensä 696 kirjettä. Hieman hämmentävä lukukokemus, kieltämättä. Vaikka Plath ilmeisesti oli läheinen äitinsä kanssa, hän kuitenkin viime hetkeen asti piti yllä iloista kulissia tämän(kin) suuntaan. Etenkin viimeisessä osassa (syyskuu 1961-helmikuu 1963) iloiset ja reippaat kirjeet ovat suorastaan piinallisia tulevaisuudensuunnitelmineen: viimeisessä kirjeessä, joka on päivätty 4. helmikuuta 1963, Plath kirjoittaa: "I have my beautiful country house, the car, and London is the one city of the world I'd like to live in with it's fine doctors, nice neighbors, parks, theatres and the BBC." (498.) Viikkoa myöhemmin Plath tappoi itsensä, vasta 30-vuotiaana. En tiedä oliko Plath maanis-depressiivinen, mutta sen vaikutelman kirjeistä kyllä saa. Jos joku olisi tullut sinä iltana kyläilemään, tai jompikumpi lapsista olisi huutanut yläkerrassa, ehkä Plath olisi vieläkin elossa? Aurelia Plath, Sylvian äiti, kirjoittaa lopuksi: "Her physical energies had been depleted by illness, anxiety and overwork, and although she had for so long managed to be gallant and equal to the life-experience, some darker day than usual had temporarily made it seem impossible to pursue." (500.)

Mutta jos Plath olisi vielä elossa, jos hän ei olisi kuollut niin nuorena ja niin traagisesti, kuinka moni vielä lukisi hänen runojaan? Ja kuinka moneen muuhun nuorena kuolleeseen taiteilijaan tämä ajatus pätee?

Maailma on nurinkurinen ja kummallinen.

lauantai 19. toukokuuta 2007

A room of one's own

Lapinlahti, taustalla Länsiväylä.

tiistai 15. toukokuuta 2007

Korven kultainen kukka

Luin Joel Lehtosen Mataleenan, joka oli hieman hämmentävä kokemus. Hulluutta, rappiota ja intohimoa. Tyylissä on selkeästi nähtävissä Lehtosen Volter Kilpeä (ennen Alastalon salissa- tiiliskiveä) kohtaan tuntema ihailu: kieli on samalla tavalla vanhahtavaa ja kiihkeää, suorastaan mahtipontista, kuin Kilven Batshebassa, vaikka Lehtosen teos ei sijoitukaan myyttisiin maisemiin, vaan Lehtosen synnyinseuduille (teoksen alaotsikko onkin "laulu synnyinseudulle"). Vaikka tyyli eroaakin siis varsin mittavassa määrin Lehtosen myöhemmästä klassikkoteoksesta Putkinotko, on miljöö ja osa henkilögalleriaa kuitenkin selkeästi samaa, esimerkiksi kertoja-päähenkilön velipuolen perhe on varsin samanlainen kuin Käkriäiset Putkinotkossa. Teoksen nimihenkilö, Mataleena, on kertojan äiti, ja ilmeisesti romaanin on tarkoitus olla kertomus tästä ja tämän elämän vaiheista, mutta päähenkilöksi nousee siis kertoja itse, joka on ainakin tiettyyn rajaan asti Lehtosen omakuva, sillä teos on vahvasti omaelämäkerrallinen. Mataleena jää kuitenkin selkeästi taka-alalle ja muuttuu myyttiseksi, sekoittuen salaperäiseen korven henkeen, "metsän Ihmeeseen". Nainen symbolina, asetettuna jalustalle jolla on mahdoton pysyä; pelottavien, kahlitsemattomien luonnonvoimien ruumiillistuma. Ilmeisesti symbolismin ja dekadenssin aikakaudella varsin tavanomainen asetelma (eikö kaikkina aikoina?), mikäli Pirjo Lyytikäistä on uskominen. Ja miksi ei olisi.

Mutta en nyt oikein tiedä mitä ajatella. Kieli kuulostaa niin vieraalta että alkaa naurattaa, vaikka aihe onkin tuttu ja mielestäni varsin kiehtova: vapauden ihannointi hulluuden rajoille, vuosisadanvaihteen dekadenssin ikioma korkea veisu.

sunnuntai 13. toukokuuta 2007

Home Again

Lisää Carteria. Luin perjantaina Maagisen lelukaupan, joka oli oikein mainio, joskaan ei ehkä yhtä mainio kuin Sirkusyöt. Tarina oli tavallisempi: kolme lasta jää orvoksi ja joutuu pahan sukulaisen (tässä tapauksessa eno) hoiviin. Mitään erikoisen maagista ei myöskään tapahdu, vaikka tunnelma onkin paikoin varsin mystinen. Alku, jossa Melanie elää vielä turvattuja, laiskoja kesäpäiviä huomaten itsessään uusia mielenkiintoisia tuntemuksia, antoi ehkä odottaa jotain enemmän kuin mitä loppu lunasti. Kerronta on ilman muuta sujuvaa ja hienoa, mutta tarinan itsestäänselvyys jäi siis häiritsemään. Kuten myös Melanien ja Finnin rakkaustarina: jos lukija on jo viisikymmentä sivua aiemmin tajunnut että kahdesta henkilöstä tulee pari, tuntuu pienoiselta pettymykseltä kun se sitten esitetään jonkinlaisena yllätyksenä. Kun haluaisi yllättyä muttei voi.

perjantai 11. toukokuuta 2007

Hyvän ja pahan tuolla puolen

Luin Pirjo Lyytikäisen tutkimuksen Narkissos ja sfinksi: Minä ja Toinen vuosisadanvaihteen kirjallisuudessa, jonka takakansi ilmoittaa olevan "tutkimus suomalaisen vuosisadanvaihteen kirjallisuuden paradoksaaleista Narkissoksista". Takakansi on aivan oikeassa eikä minulla ole siihen juurikaan lisättävää. Kyse on siis symbolismista ja dekadenssista 1900-luvun alun suomalaisessa kirjallisuudessa: tyylisuunta, joka itsepäisesti haluttaisiin ahtaa uusromantiikka -nimikkeen alle, koska se sopisi ilmeisesti paremmin suomalaiseen identiteettiin. Mielenkiintoinen aihe ja hyvin kirjoitettu tutkielma, joka kyllä lunasti siihen kohdistamani odotukset. Paikoitellen ajatukseni lähtivät hieman harhailemaan, minkä uskon johtuvan siitä etten ole lukenut juuri mitään Lyytikäisen tutkimuksessaan käsittelemästä kaunokirjallisuudesta. Eikä tieteellinen teksti muutenkaan koskaan (minun kokemukseni mukaan) ole yhtä helppoa seurattavaa kuin suurin osa kaunokirjallisuudesta, joten luen ensin ainakin osan esimerkkiteoksista ja palaan sitten Lyytikäisen pariin uudistunein voimin. Pitäisi tutustua tarkemmin myös suuntauksen eurooppalaisiin edustajiin, joilta suomalaiset ovat imeneet vaikutteensa.

Onpahan tekemistä kesäksi. Nyt kirjastoon.

tiistai 8. toukokuuta 2007

Totta vai tarua?

Luin eilen Angela Carterin Sirkusyöt, mutta pienten teknisten ongelmien takia pääsen jakamaan kokemukseni vasta nyt. Luin romaanin ensimmäistä kertaa vajaa kymmenen vuotta sitten, ja muistin oikeastaan vain tunnelman ja tarinan sijoittumisen sirkusmiljööseen. Tapahtumat sinänsä tulivat siis minulle taas kerran uusina ja yllättävinä: mutta vaikka näin ei olisi ollutkaan, vaikka olisin muistanut jokaisen juonenkäänteen ihan tarkalleen, en usko että se olisi vähentänyt lukunautintoani pienimmässäkään määrin, sillä Carterin teksti pitää otteessaan. Taas kerran tulin siihen johtopäätökseen, että mitä uskomattomampia tapahtumat ovat - siivekäs nainen, ajan taivuttaminen, tiikerien muuttuminen peilinsirpaleiksi -, sitä todempi tarina on tunteen tasolla. Minulle, siis: olen huomannut että kaikki eivät ole yhtä valmiita uskomaan ihmetodellisuuteen. Enkä myöskään tarkoita sitä, että fantastisia elementtejä sisältävät teokset pääsääntöisesti olisivat jotenkin parempia kuin realistisiksi luokiteltavat: pidän esimerkiksi vaikkapa Anna Kareninasta huomattavasti enemmän kuin vaikkapa Kafkan Muodonmuutoksesta, olkoonpa kuinka todellisuuden rajoja hämmentävä tahansa. Enkä laske tähän mukaan varsinaista fantasia- tai scifi-kirjallisuutta ollenkaan: muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ne ovat mielestäni melkoisen tylsiä (Ursula K. LeGuin ja Tolkien ovat esimerkkejä näistä harvoista poikkeustapauksista): huonosti kirjoitettuja ja aina sitä samaa. Tunnustan kyllä että kokemukseni tältä saralta ovat melko rajoittuneet, ja jos joku tietää jonkin erityisen hyvän kyseisen genren opuksen, hierokoon nenääni siihen. Mutta nyt meni asian vierestä. Fantasia tai scifi on siis eri asia kuin maaginen realismi, josta olen nyt niin kovin innostunut. Maagisuus, uskomattomat tapahtumat, eivät saa mielestäni olla itsetarkoituksena: silloin ne eivät tunnu uskottavilta. Mutta Sirkusöiden Fevvers on siipineen ihan yhtä uskottava henkilöhahmona kuin vaikkapa Ansan Gervaise, ja huomattavasti hauskempi.

Mikä minun pointtini oli? En enää muista. Jotain taiteen oikeudesta ilmaista muutakin kuin sitä mitä me näemme joka päivä; sen oikeudesta keinotekoisuuteen. Rohkeudesta olla jotain muuta.

sunnuntai 6. toukokuuta 2007

Kovemmat kädet

Eilen luin Minna Canthin Salakarin. Canth on kyllä kovin dramaattinen: aviorikos, syyllisyys, lapsen kuolema, äidin kuolema... Tarkoitus toki pyhittää keinot, ainakin Canthin kohdalla: kun tarkoituksena oli ajaa naisten ja köyhän kansan asemaa, ei ehkä tuntunut niin relevantilta pohtia taiteellista hienovaraisuutta. Silti alleviivaaminen välillä häiritsee, etenkin Canthin tendenssimäisimmissä teoksissa, kuten Työmiehen vaimossa - mutta kaikkea ei voi saada, ja Canth on kaikesta huolimatta suomalaisen kirjallisuuden suurimpia, joka on edelleen esimerkkinä siitä, että taiteella voi olla valtaa yhteiskuntaan laajemminkin.

Ja Salakari on siis Canthin tuotannon hienostuneemmasta päästä, vaikka ei jääkään epäselväksi kenen (ja kumman sukupuolen) syytä Alman kuolema on: sekä viettelijä Nymark että aviomies John ajattelevat ja toimivat ainoastaan omista lähtökohdistaan käsin, näkemättä Almaa ihmisenä. Alma on nainen, ja siksi hän ei voi koskaan olla samalla tasolla miehen kanssa, vaikka sekä Nymark että John ovat ilmeisesti varsin uudenaikaisia ja älykkäitä. Alma on henkilönä avuttomuudessaan kaikkein ärsyttävin; vailla omaa tahtoa tai mielipiteitä hän on juuri sellainen kuin hänen odotetaankin olevan - vaikka miten tiedostaisinkin hänen käytöksensä olevan ison, pahan yhteiskunnan sanelemaa.

Onneksi minä voin leikkiä olevani yhteiskunnan sanelemien normien ulkopuolella: minuahan ei kukaan hiljennä. Eri asia sitten on, että kuunteleeko kukaan.

perjantai 4. toukokuuta 2007

Alkusoitto

Luin Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teossarjan ensimmäisen osan, "Combrayn". Proust on tällä hetkellä aivan ehdottomasti lempikirjailijoideni kärjessä: toivon vain että tämä innostus kestää niin kauan että ehdin lukemaan sarjan kaikki kymmenen osaa. Two down, eight more to go..

"Combray" on siis sarjan "alkusoitto, teemojen esittely", kuten takakannessa ilmoitetaan. Teos keskittyy päähenkilö-kertojan lapsuuden muisteluun, alkaen ahkerasti lainatulla lauseella: "Pitkät ajat menin varhain nukkumaan." "Combrayhin" sisältyy myös kyllästymiseen asti toistettu kuvaus madeleine-leivoksesta, joka herättää muistojen ketjun kertojan mielessä. Kiehtova rakenne, mielenkiintoinen lähestymistapa ja ennen kaikkea loistava kieli (kenkuttaa aina vaan enemmän etten osaa ranskaa) tekevät Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjasta minulle niin hienon. Se, että äärimmäisen harvoin pystyn samaistumaan kertojan tunteisiin tai ajatuksiin, ei haittaa minua vähimmässäkään määrin, vaikkakin täytynee myöntää että kertojan pakkomielteenomainen suhtautuminen äitiinsä oli välillä hieman oudoksuttavaa. Mutta toisaalta, minä en ole koskaan ollut yliherkkä pieni ranskalainen poika: sääli sinänsä, sillä minäkin haluaisin kirjoittaa yhtä loisteliaasti kuin Proust.


"Sillä minä olen usein halunnut tavata jonkun ihmisen tajuamatta, että syynä oli vain se, että hän toi mieleeni orapihlaja-aidan, ja pelkkä matkustamisen halu on saanut minut uskomaan ja uskottelemaan rakkauden puhjenneen uuteen kukoistukseen."(s.228)

tiistai 1. toukokuuta 2007

If I were

Aina minä teen näin. Kun olisi miljoona muuta asiaa tehtävänä, minä ryhdyn tekemään jotain täysin tarpeetonta. Niin eilenkin. Koska en halunnut lukea Kafkan Muodonmuutosta, joka on mielestäni kovin ahdistava, tartuin yhteen lohtukirjoistani, Montgomeryn Annan unelmavuosiin, enkä sitten saanut mitään hyödyllistä tehtyä koko päivänä. Tämä on ilmeisesti minun tapani suhtautua stressiin: välttelemällä tehtäviä asioita voi kuvitella ettei niitä olekaan.

Luin Annan unelmavuodet kylläkin loppuun jo alkuiltapäivästä, joten täysin sen syyksi en voi saamattomuuttani laittaa. Syytän siis vapunaattoa.