perjantai 27. heinäkuuta 2007

Then wake, child. With my blessing.

Koskapa viihdyin niin mainiosti Preludes & Nocturnesin seurassa, päätin jatkaa Sandmanilla vielä toisenkin osan ajan. Tai itse asiassa kolmannen osan, sillä sarjan toista osaa minulla ei ole. Kolmas osa on nimeltään Dream Country, ja se koostuu neljästä itsenäisestä kertomuksesta. Siinä ei siis ole yhtenäistä juonta kuten Preludes & Nocturnesissa.

Ensimmäinen kertomus on nimeltään Calliope, jossa nuori, esikoisensa julkaissut kirjailija Richard Madoc on kadottanut inspiraationsa. Ihailijan kautta hän saa käsiinsä hiuksista muodostuneen bezoaarin (en osaa suomentaa enkä löydä sanakirjasta, mutta englanninkielinen Wikipedia auttaa), jonka vie vanhalle kirjailijalle, Erasmus Frylle. Vastineeksi bezoaarista Fry antaa Madocille nuorimman yhdeksästä muusasta, Calliopen, jonka Fry itse on vanginnut Kreikassa vuonna 1927, kuusikymmentä vuotta aikaisemmin. Madoc vie Calliopen kotiinsa, raiskaa tämän ja ryhtyy kirjoittamaan toista romaaniaan. "She's not even human, he told himself. She's thousands of years old. But her flesh was warm, and her breath was sweet, and she choked back tears like a child whenever he hurt her. It occurred to him momentarily that the old man might have cheated him: given him a real girl. That he, Richard Madoc, might possibly have done something wrong, even criminal..." (18.) Calliope pyytää apua Kolmelta-joka-on-yksi, ja he vuorostaan välittävät hänen pyyntönsä Oneirokselle eli Dreamille. Kuluu kuitenkin viisi vuotta, jona aikana Madoc julkaisee useita bestsellereitä ja ohjaa omaan kirjaansa perustuvan näytelmän. Vihdoin Dream tulee apuun, Calliope on vapaa ja Madoc saa rangaistuksensa.

Toinen kertomus on nimeltään A dream of a thousand cats, ja se on yksi lempikertomuksistani koko Sandman-sarjassa. Mitä luultavimmin siksi, että lähestulkoon kaikki henkilöhahmot siinä ovat kissoja. Minä pidän kissoista. Tarina kertoo kissojen yöllisestä kokouksesta, jossa kaunis siamilainen naaraskissa kertoo käynnistään kissojen unien valtiaan -siis Dreamin- luona, ja nähneensä tämän silmissä kissojen olleen kerran maailman valtiaita, kunnes yksi ihmisistä näki unen ja kertoi siitä muille ihmisille, kehoittaen kaikkia uneksimaan maailmasta, jossa ihmiset hallitsevat. "Dream! Dreams shape the world. Dreams create the world anew, every night." (53.) Ja eräänä aamuna asiat ovat muuttuneet, ja ne ovat muuttuneet niin, ettei mitään muuta ole koskaan ollutkaan. Joten kissa saa tehtäväkseen levittää tätä sanomaa muille kissoille, saada kaikki kissat uneksimaan kissojen valtakunnasta.

Kolmas kertomus on nimeltään A Midsummer Nights Dream, ja se kertoo juurikin siitä, tosin tietenkin gaimanistetussa muodossa. Shakespeare on tehnyt sopimuksen Dreamin kanssa, ja on tarinan alussa näytelmäseurueensa kanssa matkalla halki Englannin maaseudun esittämään Dreamille tämän tilaaman näytelmän. Dream saapuu paikalle, kuten myös koko keijukaisvaltakunnan (Faerie) väki, ja Shakespeare seurueineen esittää näille näytelmän A Midsummer Nights Dream, jossa esiintyy useita keijukaismaailman henkilöitä. Tarina on viehättävä ja taianomainen, ja Gaimanin kirjoittamaksi hyvinkin herttainen, vaikka täysin vailla varjoja sekään ei ole.

Neljäs ja viimeinen kertomus, Facade, kertoo naisesta, joka egyptiläisen auringonjumala Ra:n kosketuksesta on muuttunut supersankariksi, jonka kyky jää minulle hieman epäselväksi. Ilmeisesti hän pystyy muuttumaan miksi tahansa, paitsi ihmiseksi. Joka tapauksessa, supersankarinainen haluaa vain kuolla, ja lopussa se onnistuu, kun Dreamin sisar Death neuvoo häntä keskustelemaan Ra:n kanssa; siis katsomaan aurinkoon. Näin tehdessään nainen kivettyy ja murenee, hymy kasvoillaan.

Loppuun Gaiman on laittanut sarjakuvan käsikirjoituksen, jonka kuitenkin skippasin tällä kertaa, sillä olen lukenut sen aiemmin.

Ja nyt on kiire töihin. Menipä melkoiseksi juonireferaatiksi. Onneksi tämä ei ole essee: saisin korkeintaan ykkösen. Ensimmäinen ja kolmas tarina käsittelevät siis inspiraatiota, toinen unien (unelmien?) voimaa, ja neljäs kuoleman armollisuutta. Mahdollisesti.

torstai 26. heinäkuuta 2007

The sound of wings



En ole lukenut sarjakuvia pitkään aikaan, mutta nyt tartuin taas uudestaan vanhaan ystävään. Neil Gaimanin The Sandman-sarja on ehkä parasta sarjakuvaa mitä tiedän, ainakin kerronnallisesti. Kuvitus on joskus hieman epätasaista johtuen useista piirtäjistä, ja piirrosjälki tuntui pitkään hutiloidulta ja rumalta, mutta olen oppinut pitämään siitäkin nimenomaan tarinoiden osana.

Luin nyt sarjan ensimmäisen osan, Preludes & Nocturnes. Sarjan päähenkilö on Dream, kuten nimi Sandmankin jo kertoo. Dream kuuluu Loputtomien perheeseen (the Endless), jonka muita jäseniä ovat Despair, Destiny, Desire, Delirium, hommansa lopettanut Destruction ja minun (ja varmasti monen muunkin) lemppari Death. Kunkin työ on nimensä mukainen, ja Dream on siis unien valtias, Morpheus. Gaiman on punonut sarjakuvaansa, kuten muuhunkin kirjalliseen työhönsä, paljon eri kulttuurien mytologiaa, ehkä eniten kuitenkin antiikista ja pohjoismaiden aasoista (esimerkiksi yksi American Godsin tärkeimpiä sivuhenkilöitä on Mr. Wednesday eli Odin). Tästä kaikesta yhteensovittamisesta Gaiman on luonut aivan oman maailmansa, joka jaksaa aina viehättää (minua) omituisuudellaan, tuttuudellaan, kauneudellaan ja syvyydellään.

Preludes & Nocturnes alkaa, kun maagi/taikuri/mustan magian harjoittaja Magus vangitsee Dreamin vuonna 1916 loitsun avulla. 1988 Dream vihdoin pääsee pakoon, ja kostaa vangitsemisensa Magusin pojalle, koska alkuperäinen vangitsija on jo aikaa sitten kuollut. Dream on kuitenkin kovin heikko, sillä hänen työkalunsa, kypärä, rubiini ja pussi (pouch - kuulostaa paremmalta englanniksi), joihin hän on sijoittanut suuren osan voimistaan, ovat kadonneet. Ne on siis saatava takaisin. Kolmelta-joka-on-yksi, Kohtalottarilta, joita kutsutaan vuoroin pohjoismaisen mytologian nimillä -Urth, Verthandi ja Skald: kirjoitusasu ei tosin ihan vastaa alkuperäisiä- , vuoroin taas muilla myyttisten noitanaisten nimillä -esim. Morrigan, Diana, Atropos- , Dream saa kuulla että hiekkapussin on viimeksi ostanut John Constantine, kypärä on jollakin demonilla, ja rubiini on viimeksi ollut supersankariryhmällä nimeltään League of Justice. Helpoin ensin, joten Dream etsii käsiinsä John Constantinen, joka kuitenkin on hukannut pussin. Käy ilmi, että hänen entinen tyttöystävänsä, narkkari nimeltään Rachel, on varastanut sen kaiken muun Johnin rahanarvoisen omaisuuden kanssa. Talossa, jossa Rachel pussin kanssa majailee, unet ovat ottaneet vallan, mutta Dream saa omaisuutensa varsin helposti takaisin ja Rachel kuolee onnellisena, uneksien kävelevänsä auringonlaskuun John Constantinen kanssa. Seuraavaksi vuorossa on kypärän hakeminen helvetistä, ja siitäkin Dream selviytyy varsin kunniakkaasti, käymällä perinteisen mielikuva-kaksintaistelun demonin kanssa: " "I am a dire wolf, prey-stalking, lethal prowler." "I am a hunter, horse-mounted, wolf-stabbing." "(123.) Jne. Lopuksi vuorossa on enää rubiini, ja se onkin hieman kovempi pala. Arkhamin hullujenhuoneelle lukittu Dr.Dee, jolta League of Justice on rubiinin ottanut estääkseen tämän maailmanvalloitus-aikeet, pääsee pakenemaan ja löytää rubiinin uudestaan ryhtyen käyttämään sitä maailman tuhoamiseen. Rubiinin avulla Dee tekee ihmisistä hulluja. Kerronta keskittyy tässä kohden enimmäkseen kahvilaan, jossa olevia ihmisiä Dee ryhtyy manipuloimaan. Ensin Dee antaa heidän kuvitella heidän unelmiensa käyneen toteen: yksi on toimitusjohtaja, toinen pieksee huoran, kolmas ohittaa Stephen Kingin kirjamyynnissä. Toiseksi Dee laittaa heidät tappelemaan, kolmanneksi palvomaan häntä, leikkaamaan irti sormiaan, neljänneksi kertomaan häpeällisimmistä kokemuksistaan, viidenneksi harrastamaan seksiä keskenään, kuudenneksi ennustamaan hänelle, seitsemänneksi hän antaa heille hetkeksi heidän ymmärryksensä takaisin, kahdeksanneksi joku tekee murhan. Ja niin edelleen. Tämä on kamalimpia kohtia koko Sandman-sarjassa: mahdollisesti lukemassani kirjallisuudessa ylipäätään. Gaiman mässäilee sekä fyysisellä että psyykkisellä kivulla pahemmin kuin King konsanaan (tunnustan etten ole lukenut kovinkaan laajalti kauhukirjallisuutta, josta saattaisi löytyä huomattavasti järkyttävämpää materiaalia kuin Sandmanit, mutta en oikeastaan haluakaan). Kun kaikki ovat tappaneet toisensa tai itsensä, Dream tulee vihdoin paikalle, ja unimaailmassa tapahtuneen taistelun jälkeen rubiini palaa takaisin oikealle omistajalleen ja Dee passitetaan jälleen Arkhamiin.

Viimeisessä kappaleessa suosikkini Death ilmestyy näyttämölle Dreamin istuessa ruokkimassa puluja, ja Gaiman pääsee Dreamin suulla puhumaan kuoleman lohdullisuudesta ja lempeydestä: "I find myself wondering about humanity. Their attitude to my sister's gift is so strange. Why do they fear the sunless lands? It is as natural to die as it is to be born. But they fear her. Dread her. Feebly they attempt to placate her. They do not love her." (229.)

Loppu hyvin, kaikki hyvin.

(Kuva täältä.)

maanantai 23. heinäkuuta 2007

De bästa dagarna var mulna lugna dagar

Pienimuotoinen järkytys Carpelanin Gården -kokoelman suhteen: sisäkannessa on omistuskirjoitus Hannu Mäkelälle. Toivon hartaasti, että kyseessä on joku toinen Hannu Mäkelä kuin typerän Leino-elämäkerran kirjoittaja. Tosin voin hyvin kuvitella että Hannu Mäkelä luopuisi hienosta Gårdenista ihan silkkaa typeryyttään (ollakseni poliittisesti korrekti joudun nyt huomauttamaan etten tietenkään tunne Hannu Mäkelää henkilökohtaisesti, ja voihan olla että hän on hyvinkin älykäs ja mukava henkilö). Ja omistuskirjoitus on vielä Bolta: Bo Carpelanilta itseltäänkö? Miten ihmiset voivat luopua tällaisista aarteista? No, minun onneni joka tapauksessa.

Luin Gårdenin tammikuussa suomeksi (nimellä Piha: miten loogista), ja teos vain parani toisella lukukerralla. Enkä voi taaskaan tarpeeksi ylistää teosten lukemista alkuperäiskielellä: Carpelanin ruotsinkielessä on sellainen tunnelma jota ei suomeksi voi tavoittaa, olkoonpa kuinka hyvä suomennos tahansa. Kieli ja kulttuuri ovat sidoksissa toisiinsa, eikä toista voi täysin ymmärtää ilman toista. Minun mielestäni.

Gården on sarjaruno, joka käsittelee Carpelanin omaa lapsuutta 1930-luvun Kruununhaassa, ja sen sivuilta pystyy vahvasti aistimaan kerrostalon elämän, sisäpihalla leikkivät lapset, yksinäisen vanhuksen asunnossaan, sodan pelon, tunnin ajan olohuoneeseen siivilöityvän auringonvalon: ihmiset ja ympäristö ovat melkeinpä yhtä, sopusoinnussa kaikkine vikoineen ja puutteineen. Talo elää siinä kuin sen asukkaatkin, iloisena, likaisena, pelottavana, ja minä pääsen lukijana osalliseksi tästä monen vuosikymmenen takaisesta, arkisen intiimistä elämästä.

"Om det fanns en bevarad bild vore den brun,
vi har stelnat där som barn, vi står med för stora mössor,
vi skriker kanske eller står tysta, med vridna leenden,

det går i brunt."
(73.)

perjantai 20. heinäkuuta 2007

Elämän kultainen puu


Aamulla luin Goethen allegorisen sadun Taru Käärmeestä ja Liljasta ja töissä sain loppuun Juhani Niemen Järnefeltistä kirjoittaman elämäkerran Arvid Järnefelt. Kirjailija ajassa ja ikuisuudessa. Satua ja faktaa, mutta jotain samaakin näissä kahdessa teoksessa oli. Järnefelt tunnetaan tolstoilaisena idealistina, joka puolusti rauhan ja lähimmäisenrakkauden aatteita, ja sadussa Taru Käärmeestä ja Liljasta Goethe puhuu ihmisen henkistymisen ja jalostumisen puolesta. Ainakin omasta mielestäni, ja samoilla linjoilla tuntuu olevan myös teoksen suomentanut Aila Meriluoto jälkipuheessaan, jossa hän mainitsee Steinerin tulkinneen kertomusta ihmisen henkisen tiedostumisen esittämisenä, nousuna "ihmisenarvoiseen tilaan". Viisaudesta ja kauneudesta molemmat herrat ovat siis tahtoneet puhua. Goethelta löydän kuitenkin enemmän huumoria kuin Järnefeltiltä, joka välillä vaikuttaa kovin ehdottomalta ja julistushaluiselta.

Petyttyäni pahasti Mäkelän Eino Leino -elämäkertaan, olin erittäin positiivisesti yllättynyt Niemen kerronnasta. Tosin luin jo talvella pari Niemen sotien jälkeisestä modernismista kirjoittamaa teosta jotka olivat oikein laadukkaita, joten ehkä "yllättynyt" on hieman väärä sanavalinta. Joka tapauksessa. Sopivassa määrin kuvausta sekä Järnefeltin fyysisestä että hänen henkisestä ja kirjallisesta elämästään tarpeeksi objektiivisesti kirjoitettuna.

Taru Käärmeestä ja Liljasta oli myöskin erittäin positiivinen kokemus, joskin vielä vähemmän yllätys kuin Niemen teos, koskapa luin teoksen muutamaan otteeseen yläasteella ollessani. Jostain syystä se on aina kirjakaupoissa alennuksessa, ja jostain syystä ostin sen silti omakseni vasta nyt, kun hinta oli päätähuimaava 1,90. Mahdollisesti olen aiemmin kuvitellut saksankielen taitojeni heräävän henkiin (vaikken tee asian hyväksi mitään - enkä aiokaan) jotta voisin ostaa kirjan alkuperäiskielellä, mutta päätin ryhtyä realistiksi. Jos joku haluaa lukea kertomuksen saksaksi, se löytyy täältä, josta myöskin kuva on lainattu.

torstai 19. heinäkuuta 2007

Les rendez-vous de noble compagnie


Lomailu haittaa vakavasti lukemista, mutta sain joka tapauksessa eilen luettua loppuun Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan kuudennen osan, nimeltään Guermantesin tie 2. Tuntuu että olen jo kirjoittanut itseni tyhjäksi Proustista aiemmissa postauksissa, enkä halua liikaa toistaa itseäni: ehkä olisi ylipäätäänkin pitänyt kirjoittaa sarjasta vasta luettuaan sen kaikki osat, sillä ne eivät oikeastaan juurikaan poikkea toisistaan. Tässä kuudennessa osassa kertojan isoäiti sairastuu ja kuolee heti alussa, mutta yli puolet kirjasta käytetään kuitenkin Guermantesin aatelisperheen ominaisuuksien kuvailuun, kun kertoja kutsutaan ensimmäistä kertaa illalliselle näiden tarunhohtoisten puolijumalten luo. Olen huomannut jo aiemmin lukemissani sarjan osissa Proustin viehtymyksen nimiin ja niiden etymologiaan, ja tässäkin osassa kertoja tuo ilmi oman pettymyksensä kun aateliset henkilöt eivät vastaakaan satumaisia nimiään, joiden ympärille kertoja on mielessään rakentanut kokonaisia mytologioita. Kertoja vaikuttaisi arvostavan enemmän nimeä ja suvun historiaa kuin eläviä ihmisiä, jotka ovat valitettavan inhimillisiä virheineen ja ongelmineen, ja särkevät siksi kertojan heidän ympärilleen kehittelemän kuplan.

"Mutta kyllästettyäni vuosikaudet - kuin hajusteiden valmistaja siloista rasvapalloa - tuhansien orvokkien tuoksulla tuota Parman prinsessan nimeä, niin nähtyäni prinsessan itsensä lähtikin liikkeelle toinen kehityskulku, joka totta puhuen päättyi lopullisesti vasta kuukausien kuluttua, mutta sen aikana pusesrin viimeistä tippaa myöten orvokkiesanssin ja tuuletin standhalilaiset tuokut prinsessan nimestä ujuttaakseni tilalle kuvan pienikokoisesta tummasta hyväntekeväisyyttä harjoittavasta naisesta, joka käyttäytyi niin alamaisen rakastettavasti, että heti tajusi miten ylemmyydentuntoisesta ylpeydestä tuo rakastettavuus oli lähtöisin." (156.)

(Kuva täältä)

lauantai 14. heinäkuuta 2007

Här i det hemliga klara

Tällä hetkellä lempipaikkani kaupungissa on Hagelstamin antikvariaatti. Voisin viettää siellä päiväkausia ihan vain katsellen ja haistellen kirjoja. Eilen löysin sieltä kaksi Carpelanin runokokoelmaa (tai löysin kyllä paljon muutakin, mutta nämä saivat seurata minua kotiin): Gården ja År som löv. Viimeksi mainitun luin tänä aamuna loppuun, Gårdenin luin jo talvella. Alunperin ajatukseni oli antaa molemmat teokset äidille syntymäpäivälahjaksi, mutta itsekkyyteni iski jälleen takavasemmalta ja pidänkin toisen, luultavasti Gårdenin koska se on huonommassa kunnossa, kun taas År som löv on ihan uuden veroinen. Hyvittelen omaatuntoani.

Carpelan kirjoittaa uskomattoman kauniisti, enkä yhtään ihmettele mistä ne kaksi Finlandiaa ovat tulleet. Korkeintaan sitä miksei niitä ole enemmän. Pienten hetkien, tunnelmien ja tunteiden vangitsijana Carpelan on mielestäni yksi parhaista, ellei ihan paras. Runot pakottavat pysähtymään, kuuntelemaan ja hengittämään, katsomaan maailmaa ja itseään, ja se tuntuu kovin terveelliseltä kaiken tämän paljon jankatun kiireen keskellä.

Ta tid på dig
ta den på din rygg och känn
hur tung den är.
Ställ varligt ned den,
den klagar sakta,
söv den till ro.
Det svala rummet andas,
år av blomdoft dröjer kvar,
du väntar, och en dag
är tidlösheten där
och rummet tomt.
(70.)

tiistai 10. heinäkuuta 2007

N'importe où hors du monde

Luin eilen loppuun J.-K. Huysmansin romaanin (vai antiromaanin?) Vastahankaan, enkä ole pitkään aikaan ollut yhtä innoissani yhdestä kirjasta ja halunnut yhtä paljon sen jatkuvan ikuisesti - tai ainakin mahdollisimman pitkään. Silti, tai siksi, luin teoksen mahdollisimman nopeasti: luin sitä syödessäni, katsoessani telkkaria (mainoskatkot ovat lukemista varten), ollessani töissä - jokaisena mahdollisena hetkenä siis. Innostukseni voi ehkä tuntua sikäli omituiselta, että Vastahankaan-romaanissa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään. Päähenkilö, ja samalla oikeastaan teoksen ainoa henkilö (lukuunottamatta nimettömäksi ja kasvottomaksi jääviä palvelijoita, lääkäriä ja muita statisteja, joilla ei ole edes sitä painoarvoa kuin huoneen tapeteilla), herttua Jean des Esseintes, vanhan ja sisäsiittoisen aatelissuvun viimeinen vesa, muuttaa syrjäiseen taloon Pariisin ulkopuolelle, Fontenayn kylään, eristäytyäkseen maailmasta lopullisesti. Hermostollinen sairaus (ja/tai syfilis) kuitenkin pahenee pahenemistaan, ja teos loppuu siihen kun des Esseintesin tavaroita pakataan muuttolaatikoihin lääkärin määrättyä tämän muuttamaan takaisin Pariisiin, ihmisten ilmoille.

Suurin osa teoksesta kuluukin muistojen ja estetiikan parissa: kirjallisuudelle on oma lukunsa, samoin jalokiville, hajuvesille, maalaustaiteelle, musiikille ja niin päin pois. Selviä yhtymäkohtia Wilden Dorian Grayhin on siis nähtävissä, ja Wilde taitaa jopa mainita Huysmansin teoksen Dorian Grayssa, joka kuitenkin eroaa Vastahankaan-teoksesta sitten melkein kaikilta muilta osin: erityisesti sillä, että Dorian Grayssa on tapahtumia, jotka kuljettavat tarinan henkilöitä eteenpäin.

Suomentaja Antti Nylén on kirjoittanut Vastahankaan-teokseen mainion ja varsin perinpohjaisen johdannon, jossa hän mainitsee muutamaan otteeseen teoksen olevan kovin vaikea ja sekava. Itse en tätä huomannut, mutta ehkä Nylén on sitten yksinkertaistanut kieltä ja lauserakenteita hyvinkin mittavasti. Nylén kirjoittaakin: "Suomennos ei korvaa eikä vastaa alkukielistä teosta. Vaikka ne muistuttavat toisiaan, erehtymisen vaaraa ei ole. Siksi se, joka haluaa tutkia Huysmansia, joutuu lukemaan kirjan, jonka nimi on À rebours eikä Vastahankaan." (43.) Että kiitos vain, Nylén, nyt ei enää harmitakaan etten osaa ranskaa.. Merkillinen, eriskummallinen teos kyllä on, ja ymmärrän hyvin miksi se on ilmestymisaikanaan jakanut niin tehokkaasti mielipiteitä ja saanut aikaan polemiikkia. Des Esseintes on turmeltunut snobi ja paatumaton ihmisvihaaja, joka etsii vain omaa nautintoaan: ei ehkä ensimmäisenä mieleen tuleva samaistumisenkohde, mutta minulle se toimi.

"Sama koski hänen Rembrandtejaan, joita hän välillä salaa tutkiskeli. Sillä niin kuin kauneinkin sävelmä muuttuu vulgaariksi ja sietämättömäksi heti kun suuri yleisö alkaa hyräillä sitä, heti kun posetiivarit ottavat sen repertuaariinsa, niin aivan samoin taideteos, josta taiteentuntijoina itseään pitävät moukatkin alkavat kiinnostua ja joka ei enää saa pölkkypäiden tunteita kuumenemaan eikä tyydy pariin intohimoiseen ihailijaan, ikään kuin saastuu ja muuttuu hengettömäksi, ellei peräti vastenmieliseksi asiaan vihkiytyneiden silmissä." (175.)


sunnuntai 8. heinäkuuta 2007

Själens sjuka punkt där diktens pärla hårdnar

Luin Runar Schildtin novellin Häxskogen. Kai se on novelli: pitkän novellin ja lyhyen romaanin rajaviiva on minulle varsin häilyvä. Jos sivumäärä on yhtä pitkä kummassakin, mikä tekee toisesta romaanin ja toisesta novellin?

Lajimäärittely sikseen, Häxskogen oli oikein viihdyttävä. 1900-luvun alun aiheeksi varsin tyypillisen tuntuinen; nuori mies luomistuskan ja onnettoman rakkauden kourissa, ylelliset puitteet ja ymmärtämättömiä läheisiä. Novelli on ymmärtääkseni jossakin määrin omaelämäkerrallinen: päähenkilön, Jacob Casimirin, vai tapahtumien puolesta, sitä en tiedä. Huolimatta näistä jonkinverran kliseisiltä kalskahtavista juonikuvioista, kuten rakkaudesta serkun kauniiseen vaimoon, pitkästä kuivasta kaudesta kirjoitustyössä ja rakkaushuolien selviämistä seuranneesta yhtäkkisestä inspiraatiosta, novelli ei kuitenkaan tunnu ahdistavalla tavalla paatokselliselta, kuten esimerkiksi Leino paikoitellen. Päähenkilö säilyttää itseironiansa ja sen mukana arvokkuutensa, eikä ryve tuskassaan, jolloin minun lukijana ei tarvitse tuntea sääliä ja myötähäpeää, joita inhoan. Kieli on sujuvaa eikä rakenteessa ole mitään yllätyksellistä: hieman häiritsi muiden henkilöhahmojen kuin Jacob Casimirin jääminen niin täydellisen yksiulotteisiksi, enkä varmastikaan ymmärtänyt suurinta osaa intertekstuaalisuudesta tai historiallisista viittauksista, mutta se ei ole mitenkään uutta tai yllätyksellistä sata vuotta sitten kirjoitettujen teosten suhteen.

"Han måste ta sig samman, han måste få någonting till stånd. Han måste tvinga sin trötta, olustiga hjärna, besegra den dova motviljan mot att spinna vidare på gamla trådar. För varje år som gick blevo de goda arbetsdagarna allt färre, allt oftare vaknade han och somnade han med den förlamande känslan av att stampa i dödsjö." (Häxskogen och andra noveller, 142.)

torstai 5. heinäkuuta 2007

Ihminen puhuu vain itselleen

Proustini ovat nyt hieman epäjärjestyksessä. Pääni sisällä siis: omistuksessani on vain Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan ensimmäinen osa, muiden suhteen olen hyödyntänyt kirjastoa, mikä onkin pääasiallisena syynä poukkoiluuni. Olen lukenut teossarjan osia järjestyksessä 7, 1, 5 ja 8: nyt oli vuorossa kolmas osa, Rouva Swannin ympärillä. Vasta nyt huomasin ajattelevani että olisi ehkä sittenkin pitänyt yrittää lukea sarja kronologisessa järjestyksessä, vaikka osat ovatkin varsin itsenäisiä. Viimeksi lukemani osa, järjestyksessä siis kahdeksas ja nimeltään "Vanki", käsitteli kertoja-minän rakkautta Albertineen: kolmas osa sijoittuu sitä monta vuotta aikaisempaan ajanjaksoon, jolloin kertoja on ollut rakastunut Gilberteen, Swannien tyttäreen. Koska olin lukenut kahdeksannen osan, jossa silloin tällöin mainittiin aikaisempi rakkaus, mutta korostettiin nimenomaan sitä menneenä ja vähemmän merkityksellisenä, nuoruuden hairahduksena, huomasin että minun oli nyt vaikea eläytyä kertojan sydänsuruihin Gilberten suhteen sillä tavoin kuin mitä luultavimmin olisin tehnyt ellen olisi tiennyt Gilberten muuttuvan piankin kertojalle täysin merkityksettömäksi.

Gilberteä enemmän minua kiinnostikin kertojan kuvaukset rouva Swannista, johon teoksen nimikin viittaa. Odette on entinen puolimaailman nainen, jonka rikas ja hienostunut Swann nai, ystäviensä ja sukulaistensa suureksi kauhuksi. Odette on nousukas, joka haluaa päästä piireihin; hän haluaa pitää omaa salonkiaan, jossa herttuattaret ja ruhtinaat kävisivät lennokkaita keskusteluja taiteesta ja politiikasta. Samaa havittelevat monet muutkin naiset, ja ihmisten aika tuntuu muutenkin pääsääntöisesti kuluvan sosiaalisten suhteiden pikkutarkkaan erittelyyn. Kertojan tullessa kotiin päivällisiltä hän toistaa vanhemmilleen kaiken mitä siellä on sanottu, ja vanhemmat tekevät sitten tämän perusteella päätelmiään kutsujen vieraista. Tämä tuntuu kovin vieraalta, vaikka onhan nykyäänkin olemassa tietyt seurapiirit ja niihin pyrkivät nousukkaat, ja voihan hyvin olla ettei näissä "piireissä" muuta mietitäkään kuin kuka sanoi mitäkin ja kuka oli missä kenenkin kanssa, ja päätetä sitten tämän perusteella kenen kanssa haluaa olla kaveri ja kenen ei.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2007

Hiillos hiipuu, tuhka tummuu

Ja lisää Leinoa, tällä kertaa lyyristä tuotantoa Halla-kokoelman muodossa. Enimmäkseen ei oikein puhutellut, olen nyt ehkä lukenut liikaa viime vuosisadan vaihteen teoksia, kun kuolema, yksinäisyys ja onneton rakkaus eivät oikein jaksa enää sykähdyttää. Osa säkeistä kyllä rullasi oikein mukavasti, ja kokoelmana Halla tuntuu tiiviiltä ja yhtenäiseltä; moni runoista jopa kytkeytyy kokoelman nimeen kuvastonsa ja/tai tunnelmansa puolesta, mistä kertoo jo runojen nimet: "Hangen lapsia", "Railo jäässä", "Talvilaulu", "Talven taika" ja niin edelleen. Myös Leinon muusta tuotannosta tutut myyttiset elementit, velhot, noidat ja haamut, ovat Hallassa mukana.

Ei siitä sen enempää.

Velhon virsi

Joutsen jäinen Ruijan rannan,
laulun lahjan sulle annan.

Neuvon Manan mahtivirret,
kimmahutan rinnan kirret.

Laulat Lapin yöhön kukat,
surun suolle ruusurukat.

Kaiut kimmellykset kiteen,
harhat haaveen, mielipiteen.

Raiut revontulten voitot,
rikosten ja riemun soitot.

Helkät niinkuin hyyssä heinä:
sydän särkyy säveleinä.

Sinä Ruijan joutsen jäinen,
minä Surma seppelpäinen.
(Valitut teokset 1, 97.)

maanantai 2. heinäkuuta 2007

Muusan jäljillä



Luin Anna Kortelaisen teoksen Virginie! - Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Huolimatta siitä, mitä mieltä olen Kortelaisesta tv-ohjelman 10 kirjaa, jotka muuttivat maailmaa perusteella (Penjamin blogista löytyy mielipiteeni, sekä myös minua fiksumpien mielipiteitä), pidän Kortelaisen tavasta kirjoittaa. Sopivan tieteellistä jotta saa tuntea itsensä fiksuksi, ja tarpeeksi viihteellistä että jaksaa lukea loppuun. Aiemmin olen lukenut Kortelaiselta Virginie!:n jälkeen ilmestyneen teoksen Levoton nainen - Hysterian kulttuurihistoriaa, joka oli itseasiassa mielestäni Virginie!:tä parempi: yhtenäisempi ja johdonmukaisempi. Virginie!:ssä kirjoittaja ajautuu moneen otteeseen sinänsä ihan mielenkiintoisille, mutta silti varsinaisen tutkimuksen kannalta irrelevanteille sivupoluille. Tähän on kyllä ilmeiset syynsä. Kortelainen tutkii Virginie!:ssä, kuten alaotsikkokin lupaa, Albert Edelfeltin mallin ja rakastajattaren tarinaa, mutta mitään konkreettisia tietoja ei oikeastaan löydy. Tuntemattoman Virginien mahdollista elämänkulkua kiinnostavammaksi teoksessa nouseekin ajankuvaus, ja erityisesti ajan naisen, niin ranskalaisen maalaistytön ja ilotytön kuin suomalaisen seurapiirinaisen (Edelfeltin vaimon, Ellan Edelfeltin, jonka hysteriaa Kortelainen käsittelee Levoton nainen-teoksessa) asema yhteiskunnassa. Mikrohistoriaa, josta ei koulunpenkillä juurikaan kuule, ellei sitten satunnaisena kuriositeettina suurten miesten suurten tekojen lomassa, tyyliin miten naiset selvisivät kun miehet olivat rintamalla.

Kortelainen kirjoittaa varsin henkilökohtaisesti, kuvailee omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan, viittaa pieneen tyttäreensä, siskoonsa ja aviomieheensä, vaatteisiinsa, juomisiinsa, syömisiinsä ja nukkumisiinsa. Tämä hieman sekoittaa minun päätäni: en oikein tiedä, voinko lukea teoksen tieteelliseksi tekstiksi vai en. Pidän luokittelemisesta, niin kovasti kuin sitä kai pitäisikin vastustaa osoittaakseen olevansa villi ja vapaa yksilö. Minusta nyt kuitenkin on mukavaa valehdella itselleni että kaikella on oma paikkansa maailmassa ja minun pääni sisällä. Virginie!:n voisi laskea vaikkapa viihteelliseksi tietokirjallisuudeksi: faktojakin kyllä nimittäin riittää, kaiken subjektiivisuuden lomassa.

Nyt menenkin katsomaan Kortelaisen esiintymistä tv:ssä, etten vain ryhtyisi kuvittelemaan hänestä liikoja.

(Kuva lainattu täältä)

sunnuntai 1. heinäkuuta 2007

Between a man and a woman

Miellyttävämpi tuttavuus kuin Mäkelän Eino Leino oli Ibsenin näytelmä Nukkekoti, joka sekä kuvaa omaa aikaansa ja sen tapoja ja käsityksiä varsin elävästi(ymmärtääkseni: omakohtaista kokemusta 1870-luvun elämästähän minulla ei ole), että herättää ajatuksia nyky-yhteiskunnasta. Olen tässä blogissa aiemminkin pohtinut jonkin verran naisen asemaa, enkä aio pohtimistani vähään aikaan lopettaakaan. Nukkekoti antaa taas hyvän syyn aiheeseen palaamiseen. Noran tyhmyys ärsyttää: miten hän voi olla tietämätön siitä, että toisen nimikirjoituksen väärentäminen, miten hyvien tarkoitusperien vuoksi tahansa, on rikos? Myös Noran liioitteleva lapsenomaisuus, etenkin miehensä edessä, ärsyttää: mutta missä määrin tämä käytös oikeastaan on Noran itsensä syytä? Hän käyttäytyy siten kuin hänen odotetaan käyttäytyvän. Omilta yläaste-ajoiltani muistan, että suosituimpia olivat ne tytöt jotka esittivät poikien edessä olevansa tyhmempiä ja avuttomampia kuin olivatkaan: eivät vahingossakaan paljastaneet lukeneensa Reginaa painavampaa kirjallisuutta, ja kiljuivat ja kikattivat poikien antaessa lumipesuja talvisin, sen sijaan että olisivat pistäneet vastaan. (Äidinkielen tunnilla kirjoitin aineeni muita nopeammin, jolloin opettaja kehoitti minua ottamaan hyllystä jotain luettavaa: kun tokaisin, että olin jo lukenut ne kaikki, luokan suosituimpiin kuuluva poika kääntyi katsomaan minua ja tuhahti halveksuvasti "no voi vittu!" Jos joku poika yritti antaa minulle lumipesua, pidin huolta siitä että kyseinen henkilö sai itse housunkauluksensa täyteen lunta, ja mielellään vielä mustan silmän tai huulen halki, noin niinkuin kaupan päälle. Olen aina ollut hieman kömpelö sosiaalisissa tilanteissa.)

Takaisin Nukkekotiin. Kuten Nora loppukohtauksen välienselvittelytilanteessa miehelleen sanoo: "Kotimme ei kuitenkaan ole ollut muuta kuin leikkimökki. Olen täällä ollut sinun nukkevaimosi, kuten kotona olin isän nukkelapsi. Ja lapset taas ovat olleet minun nukkejani." (115.) Nora on siis ympäristönsä uhri - mutta niin ovat miehetkin. Heille on opetettu lapsesta saakka, että nainen on kaikin tavoin heikompi osapuoli, jota on holhottava kuin sairasta, hieman heikkomielistä lasta ikään. Mutta kenestä koko tämä oravanpyörä on saanut alkunsa? Koska päätettiin jakaa sukupuolet heikkoihin ja vahvoihin? Ja voisiko joku olla niin ystävällinen ja lopettaa sen? Minä en siihen pysty, olenhan niin kovin pieni ja sievä.

"Helmer: Olet rakastanut minua kuten vaimon tulee miestään rakastaa. Sinulla vain ei ollut kyllin kokemusta välikappaleista. Mutta luuletko olevasi minulle vähemmän rakas, vaikket osaakaan toimia omin päin? Ei, ei, nojaa sinä vain minuun; neuvon sinua, opastan sinua. En olisi mies, jollei juuri tuo naisellinen avuttomuus tekisi sinua kaksinkerroin viehättäväksi silmissäni. Älä kiinnitä huomiota ensi säikähdyksessä lausumiini koviin sanoihin, kun luulin, että kaikki romahtaisi ylleni. Olen antanut sinulle anteeksi, Nora. Vannon sinulle, että olen antanut anteeksi." (111.)

Niin, ja Kirsti Mäkisen kirjoittama esipuhekin oli oikein mainio.

Kiukuttelua

Luin Hannu Mäkelän Eino Leinosta kirjoittaman elämäkerran Eino Leino - Elämä ja runo. Enpä ole vähään aikaan lukenut yhtä ärsyttävästi kirjoitettua tekstiä. Ellen olisi suhtautunut lukemiseen lähinnä oppimiskokemuksena kuin viihdyttävyyden kannalta, olisi kirja jäänyt kesken jo ensimmäisellä sivulla. Kieli tökki, rakenne tökki: ainoa mikä ei tökkinyt oli aihe, mutta siitä en ala erityisemmin Mäkelää kiittelemään. Juu, oli ne kuvatkin kivoja, ja onneksi niitä oli melko paljon: sai välillä lepuuttaa mieltään.

En tahdo kuluttaa tämän teoksen haukkumiseen tämän enempää sormiani ja ajatuksiani, mutta jos joku tahtoo lukea Leinon elämästä niin suosittelen etsiytymään jonkin toisen opuksen pariin. Koska lupasin Risamarialle esimerkkilauseita kirjasta, tässä joitakin syitä ärtymykseeni:

"Leino raitistuu, nousee, tuntee itsekin kohoavansa suhteen myötä. Lihaa siinä ei ole, vaikka voisi olla; halua kun on. Mutta. Kallaksella on miehensä, asemansa, lapsensa, hän on syntyään suomalainen Krohn, Oskar Kallas taas Viron yhteiskunnan vaikuttajia. Ja Leino on Leino, mainettaan toki sentään parempi. Mutta! Tämä empiminen kuvastuu Kallaksen päiväkirjan sivuilta. Hän on kuin nuori teini-ikäinen tyttö, aito hän on." (204.)