sunnuntai 28. lokakuuta 2007

Satuja, illusioneja ja tukkoinen todellisuus

Kaikkien viimeaikaisten jännittävien tapahtumien jälkeen olen tietenkin tullut kipeäksi. Varsin kurjaa; mutta olenpahan ainakin saanut maata sängyssä lukemassa.

Eilen luin Mika Waltarin Suuren illusionin ja Irmelin Sandman Liliuksen Korpfolksungenin. Illusionin lukemiseen vaikutti vahvasti Waltarin oma esipuhe teokseensa vuodelta 1968, 40 vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen otsikolla "Viidennen painoksen ilmestyessä", jossa Waltari kertoo teoksensa uusintapainoksen toimittamisesta. Waltari kirjoittaa: "Useita vuosia teos oli avaamattomana pöytälaatikossani. Tarkoituksena oli korjailla ja nykyaikaistaa sen kieliasua. Mutta en pystynyt lukemaan kirjaa edes lävitse. Niin voittamatonta vastahakoisuutta herätti mielessäni palaaminen tähän nuoruudenteokseeni [--]. Minun oli vaikea ymmärtää, miten tällainen teos oli voinut saada niin suuren menestyksen ja herättää arvostelijoissakin haltioitunutta innostusta [--]. Kirjana se on lapsekas, kehittymätön, sentimentaalinen." Varsinainen murskakritiikki siis. Ei Suuri illusioni mielestäni kuitenkaan noin huono ollut, mutta esipuhe kummitteli kyllä mielessä koko lukemisen ajan. Sen voisi sanoa vaikuttaneen vahvasti odotushorisonttiini, jos haluaisi viljellä suuria sanoja. Ja minähän haluan.

Korpfolksungen olikin sitten pelkästään positiivinen kokemus. Sandman Lilius ei petä koskaan, vähäisen kokemukseni mukaan ainakaan. Älykäs, monitasoinen, lämmin, taianomainen... Ihana. Teos on osa Sandman Liliuksen Tulavall-kronikkaa, ja sen tarina kertoo Hannafiasta, joka ystävänsä Tuspurun kanssa löytää metsästä korppikansan pennun. Hannafia päättää lähteä kotoaan vanhempien vaatiessa häntä viemään pennun takaisin metsään, joten hän liittyy Tuspurun laivan, Sydvästin, miehistöön. Seuraa jännittäviä seikkailuja ja onnellinen loppu, kuten kunnon satuun kuuluukin.

Nyt takaisin peiton alle.

perjantai 26. lokakuuta 2007

Oikeat sankarit eivät kuole koskaan


Ihanan rentouttavaa päästä pitkästä aikaa lukemaan jotain sellaista, mitä ei hyvällä tahdollakaan pysty yhdistämään kirjallisuuteen tieteenä (no okei, hyvällä tahdolla pystyy kyllä yhdistämään mitä vain mihin vain, mutta onneksi minulla ei juuri nyt ole pisaraakaan hyvää tahtoa kyseisensuuntaisten asioiden suhteen).

Luin siis eilen kolme kappaletta Sokalin Tarkastaja Ankardon tutkimuksia, ja olin suunnattoman viihdytetty. Ensimmäisenä Koiran paluu, jota seurasivat Rasputinin merkki sekä Unelma horisontista. Itseni ja pikkusiskoni lisäksi en pysty nimeämään ketään näistä innostunutta, mutta ehkä näiden lukemisesta ei vain puhuta. Ovathan ne aika korneja; mutta juuri siksi niin ratkiriemukkaita.

Niille jotka eivät tiedä: tarkastaja Ankardo on juoppo, ketjupolttava, kyyninen yksityisetsivä, joka ajautuu kerta toisensa jälkeen mitä raadollisiimpiin seikkailuihin, joihin kuuluu vähäpukeisia, kauniita neitokaisia, kovapintaisia rikollisia ja mahdollisimman monta kuollutta. Taistelukohtauksiin kuuluvat olennaisesti äänet kuten "iiih!", "raarg!", "tsakk!" ja "paf!". Viittauksia dekkariin lajityyppinä (tässä se kirjallisuustieteily yrittää sitten hiipiä kimppuun) löytyy siis runsaasti, melko räikeään parodiaan asti.

Sitten voikin taas tarttua uusin voimin niihin pakollisiin lukemisiin. Kuten vaikkapa Aleksis Kiven digiarkistoon (jota kyllä suosittelen lämpimästi ihan kaikille; toivottavasti jonain päivänä samanlaista aineistoa löytyisi yhtä kätevästi muistakin suomalaisista kirjailijoista).

(Kuva täältä.)

torstai 25. lokakuuta 2007

Alla kvällar lät prinsessan smeka sig

Nyt on pahin tieteellisten artikkeleiden suma takanapäin, ja voin taas toivoakseni keskittyä kaunokirjallisuuden lukemiseen.

Sain tänään myös luettua loppuun Vesa Haapalan väitöskirjan Kaipaus ja kielto. Edith Södergranin Dikter-kokoelman poetiikkaa. Kiinnostavuudestaan huolimatta kyseinen teos alkoi jo tuntumaan pienoiselta ikuisuusprojektilta, mutta, kuten sanottua, nytpä on siitäkin selvitty. Ehkä siitä pitäisi jotain sanoakin.

Kirja olisi vaatinut enemmän tarkkaavaisuutta minulta lukijana kuin mitä tällä hetkellä pystyin siihen panostamaan. Voin kuitenkin sanoa Haapalan analyysien avanneen Södergranin tuotantoa minulle uudella tavalla. Kuvan syventyessä myös mielipiteeni Södergranista ovat muuttuneet ristiriitaisemmiksi: en pysty hyväksymään etenkään Nietzschen innoittamaa yli-ihmisideaalia, maistuu liiaksi Kolmannelta valtakunnalta. Myöskin miessukupuolen varsin ehdoton vastustaminen ("Mannen har icke kommit, har aldrig varit, skall aldrig bli..." [runosta "Violetta skymningar..."]) oudoksuttaa. Södergran on kuitenkin erittäin monitahoinen runoilija, ja useat säkeet yllättävät ja koskettavat kovastikin.

Mutta valituksen sananen: Haapalan teoksessa oli kyllä aivan luvattoman paljon painovirhepaholaisia. Tästä en nyt syytä niinkään Haapalaa itseään kuin kustantavaa tahoa (SKS), jonka ymmärtääkseni pitäisi pitää huoli näistä asioista. Muutama unohtunut tai ylimääräinen kirjain sinne tai tänne ei maailmaa kaada, mutta pariin otteeseen lauseesta oli vaikea saada selvää kirjoitusvirheiden takia.

keskiviikko 17. lokakuuta 2007

Jotta nuoruus olisi taatusti ikuista

Luin eilen Arto Mellerin esikoiskokoelman Schlaageriseppele. Tätä voisi oikeastaan kutsua ensimmäiseksi lähikontaktikseni Mellerin tuotantoon (vähän hävettää tunnustaa), mutta ei varmasti jää viimeiseksi. Pidin kovasti.

Mellerin runoissaan luoma maailma on tosi olematta realistinen. Inhoan määritelmää "elämänmakuinen", mutta nyt haluaisin ehkä käyttää juuri sitä. Tunnistin runoista itseni ja tämän maan, vaikken ole erityisemmin aikaani Pohjanmaalla viettänytkään. Intertekstit (tai subtekstit tai miten niitä nyt haluaakaan kutsua) innostivat minua: jos tunnistin ja osasin sijoittaa ne, tunsin itseni suunnattoman kekseliääksi ja älykkääksi; jos tunnistin mutten osannut sijoittaa niitä, tulin erittäin uteliaaksi ja tiedonhaluiseksi tuntematta itseäni kuitenkaan tyhmäksi. Tällä yritän siis sanoa, että mielestäni Melleri kirjoittaa älykkäästi mutta ei älyllisesti (älyllisellä tarkoitan tässä yhteydessä jotain kliinistä, mahtailevaa, abstraktia ja pedagogista). Nerokasta.

Joudun ehkä palaamaan asiaan muutaman vuoden kuluttua.

lauantai 13. lokakuuta 2007

Les années folles


Luin tänään Britt Arenanderin teoksen Anaïs Nins förlorade värld. Kirja on varsin lyhyt, ja puolet sivuista täyttävät kuvat. Teoksen voisikin sanoa käsittelevän yhtä paljon 1920- ja 1930-luvun Pariisia kuin Niniä. Arenander on kuvin pyrkinyt rekonstruoimaan Pariisin sellaisena kuin se oli Ninin asuessa siellä 1924-1939. Hän on käyttänyt sekä vanhoja postikortteja ja valokuvia 20- ja 30-luvuilta että myös uusia valokuvia Pariisin kaduista ja eri taloista, joissa Nin viidentoista vuoden aikana asui. Kuvat ovatkin kirjan parasta antia, sillä mitään varsinaisesti uutta teoksesta ei selvinnyt: Arenander on kuvannut Ninin elämän ulkoisilta pääpiirteiltään; missä hän asui, kenen kanssa petti miestään, mitä hän kirjoitti, mutta mitään sen syvempää analyysia henkilöstä tai teoksista ei ole esitetty. Joten minäkään en tee sitä.

En ole erityisen vaikuttunut, mutta en kyllä suuria odottanutkaan. Tulipahan luettua.

(Kuva täältä.)

tiistai 9. lokakuuta 2007

Minne katosi päivät

Tämä syksy tulee mitä ilmeisimmin merkitsemään varsin vähiä blogipostauksia. Syynä tähän ovat ne lukuisat kirjallisuustieteelliset artikkelit, jotka minun on pakko lukea, jos aion päästä jostakin tentistä läpi. Kuten jo aiemmin olen maininnut, näistä artikkeleista minun ei tee mieleni kirjoittaa yhtikäs mitään, vaikka ne usein ovatkin varsin mielenkiintoisia. Voisin nyt tietenkin mainita, että eilen luin Pirjo Lyytikäisen artikkelin "Muna vai kana - erä tulkintapeliä Michael Riffaterren inspiroimana" ja Anna Makkosen "Onko intertekstuaalisuudella mitään rajaa?", ja tänään olen tähän mennessä lukenut H. R. Jaussin "Kirjallisuushistoria kirjallisuustieteen haasteena".

Tänään sain myös luettua loppuun jokin aika sitten aloittamani Lea Rojolan toimittaman Suomen kirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan, joka on ilmestynyt 1999. Oikein mainio opus, jonka lukemiseen ei (mielestäni) edes tarvita mitään kirjallisuustieteellistä kompetenssia. Teoksessa on runsaasti hienoja kuvia kirjojen ensipainoksista, kirjailijoista, maalauksista, lehtiartikkeleista ja niin edelleen, samoin kuin mielenkiintoisia sitaatteja sekä teoksista että aikalaisarvosteluista: "Ja mikä muu on mahdollinen kuin sota, murha, hävitys, rikokset tässä tuhatkertaisessa valheessa, jota elämäksi sanovat! Mikä olisi sopivampaa heille jumalaksi kuin raha, vaikka sen mukaansa hautaan veisivät." (Maria Jotuni, Kultainen vasikka, 1918); "On muuten omituista, kuinka erilaiset ylimalkaan ovat kasvonilmeet valkoisten ja punaisten kaatuneilla. Sitä epätoivon, kauhun ja hyvin hurjan raivon ilmettä, mikä on niin tavallinen kaatuneiden punaisten kasvoilla - se muistuttaa muuten niin suuresti sitä käheäksi kirkunaksi kiristynyttä säveltä, joka tukehtuneiden sosialistilehtien viime numeroista soinnahtaa vastaan - en ole juuri kertaakaan tavannut kaatuneilla valkokaartilaisilla. Asia, aate, jonka varassa me elämänvirrassa uiskentelemme, painaa kuollessammekin leimansa meidän kasvoihimme." (Kyösti Wilkuna, Kun kansa nousee, 1918). Osa sitaateista (kuten em. Jotunin) tuntuu pitävän nykyäänkin paikkansa, kun taas osa (esim. em. Wilkunan) on niin sosiaalisesti epäkorrekteja, että on vaikea päättää nauraako vai suuttua.

Hieman kyllä masensi se määrä nimiä, joista en ollut ikinä kuullutkaan, ja jotka mitä ilmeisimmin olisi syytä tuntea. Ja nämäkin vain n. 50 vuotta kattavalta ajanjaksolta: mitenköhän sitten, kun pitäisi ryhtyä tarkemmin tarkastelemaan modernismin jälkeistä tuotantoa...

Huoh.

torstai 4. lokakuuta 2007

Då lever jag upp igen


Viime kerrasta onkin taas vähän aikaa. Syynä siihen, etten ole lukenut kirjoja joista olisin voinut kirjoittaa, on määrä artikkeleita joita olen lukenut ja joista en aio kirjoittaa. Olen lukenut mm. Bloomia, Eagletonia, Lyytikäistä, Wimsattia, Beardselyta, Makkosta, Mikkosta, Ikosta, Sklovskia, Braxia, Käkelä-Puumalaa, Petterssonia, Forsblomia, Kantolaa, Mehtosta... Lisäksi Julio Cortazarin novellin "Kirjeitä mammalta", Raija Siekkisen novellin "Lasia" ja joitakin runoja Prévertiltä ja Queneaulta. Näistä en aio sanoa mitään, vaikka ehkä pitäisi.

Sain kuitenkin luettua kokonaisen romaaninkin, tosin ohuen sellaisen. Nuorena kuolleen Henry Parlandin postuumisti julkaistu Sönder (Om framkallning av Veloxpapper) oli lukiossa yksi suosikkikirjoistani. Nyt teos ei tehnyt ihan yhtä suurta vaikutusta, vaikka edelleen pidänkin Parlandin tyylistä. En jostain syystä päässyt teokseen sisälle. Teoksen motossa ilmoitetaan "denna bok är kanske ett plagiat av Marcel Proust", ja vaikutteet ovat kyllä selvät. Kerronta on Sönderissä samalla tavalla minä-muotoista kuin Kadonnutta aikaa etsimässä-teossarjassa, jossa on välillä vaikeaa vetää raja kertojan ja fyysisen kirjoittajan välille. Ja kuten Proustin päähenkilöllä on Albertinensa, on Parlandin päähenkilöllä, Henryllä, Amynsa, jonka kanssa ei ole erityisen kivaa, mutta josta ei voi päästää irtikään, ettei joku muu saisi häntä.

Teoksen alussa Amy on kuollut vuotta aiemmin, ja kertoja-päähenkilö kirjoittaa hänelle kirjeen. Kertoja ilmoittaa kirjeessä päättäneensä kirjoittaa romaanin Amysta, ja pyytää tämän apua, sillä hän on melkein unohtanut miltä Amy näyttää. "Ty vad har vår 'kärlek' varit annat än en situation - på kanske tjugo minuter - som fått stelkramp och räckt i ett och ett halvt år?" (10.) Teos käsittelee siis Amyn kuvan esiinkehittämistä, johon alaotsikkokin viittaa. Sönder on metafiktiivistä muistelemista, kadonneen ajan etsimistä samoin kuin Proustinkin jättiromaani, mutta tapahtumapaikka on varsin erilainen. Sönder sijoittuu 1920-luvun Helsinkiin, ja ulkonaiset puitteet kiinnostivatkin minua tällä kertaa vähintään yhtä paljon kuin varsinaiset tapahtumat. Kahvilat ja kadut, satama ja ravintolat tuntuivat melkeinpä elävämmiltä kuin henkilöhahmot. Elämäntapa kiehtoo: 1920-luku on aina ollut yksi suosikkiaikakausistani esteettiseltä kannalta; ja tunteeni Helsinkiä kohtaan olen jo aiemmin maininnutkin.

(Kuva täältä.)