sunnuntai 20. huhtikuuta 2008

Playing Pilgrims


Palaan tyttökirjojen pariin aina uudestaan säännöllisin väliajoin. Nyt luin Mary Marckin Eevan luokan, Merja Otavan Priskan ja Louisa M. Alcottin Little Women and Good Wives, jonka olen nähnyt suomeksi julkaistuna ainoastaan kahtena erillisenä osana. Marckin ja Otavan teokset luin kurssia varten, mutta Alcottin ostin Akateemisesta ihan vain omaksi ilokseni, ja pari päivää olenkin ollut aivan erikoisen hyvällä tuulella. Joillakin kirjoilla on sellainen vaikutus.

Ymmärrän kuitenkin oikein hyvin, miksi esimerkiksi Alcottin tuotanto saattaa ärsyttää monia moralisoinnillaan ja kiistattoman vanhanaikaisilla sukupuolirooleillaan. Kyllä minuakin välillä nauratti:

"This is the sort of shelf on which young wives and mothers may consent to be laid, safe from the restless fret and fever of the world, finding loyal lovers in the little sons and daughters who cling to them, undaunted by sorrow, poverty or age; walking side by side, through fair and stormy weather, with a faithful friend, who is, in the true sense of the good old Saxon word, the house-band, and learning, as Meg learned, that a woman's happiest kingdom is home, her highest honor the art of ruling it - not as a queen, but a wise wife and mother."

Vastapainoksi kaikelle tälle herttaiselle moraalille lukaisin myös Frank Millerin viidennen osan Sin City-sarjakuvasta, nimeltään Family Values. Miho on aina ollut minun suosikkini, sekä sarjiksissa että leffassa, jossa tätä pikkuista tappajaa esitti supersöpö Devon Aoki.

Niin, ja luin myös Emily Brontën kootut runot englanniksi hieman sekavahkona kriittisenä editiona.

(Kuva täältä.)

perjantai 11. huhtikuuta 2008

Eisen und Blut

Etten nyt vallan stressaantuisi, aion pitää sanani lyhyinä, vaikka Arvid Järnefeltin Veneh'ojalaisista toki olisi paljonkin sanottavaa. Hieno kirja: omasta mielestäni jopa parempi kuin Isänmaa tai Maaemon lapsia, vaikka en osaa tätä väitettä perustella muulla kuin sillä että tämä nyt on tuoreimmassa muistissa.

Teos ilmestyi alunperin kahdessa osassa, mitä L. Onerva loppuun asetetussa kritiikissään syystäkin valittelee: niin saumattomasti ne liittyvät toisiinsa. Romaani kertoo, kuten nimestäkin voi arvata, Veneh'ojan suvun jäsenten kohtaloista, erityisesti Hanneksen elämänvaiheista Helsingissä, Pietarissa ja lopulta Amerikassa, maamiehen luvatussa maassa. Erityisesti pidän Järnefeltin moniulotteisista ja kompleksisita henkilöhahmoista sekä hänen tavastaan kuvata historiallisia tapahtumia usean syyn seurauksina. Vaikka Järnefeltin tolstoilaisuus ja muu aatetausta on teoksesta luettavissa, se ei kuitenkaan ole mustavalkoinen tai alleviivaava, vaan ymmärrystä on niitäkin kohtaan jotka eivät noudata samoja ideologioita.

(Juu juu, kertoja se on joka puhuu eikä Järnefelt, mutta koska viittaan J:n teoksiin yleensä on mielestäni luontevampaa puhua kirjailijasta kuin kertojista.)

Huhhuh, olipa rankkaa. Taidan mennä hetkeksi lepäämään.

lauantai 5. huhtikuuta 2008

On siis kevät

Tänä vuonna on tullut luettua aika vähän, joskin puolustelen itseäni sillä että osa lukemisistani on ollut joko sisällöllisesti tai ihan fyysisesti (tai molempia) raskaahkoja. Sekä sillä että olen niin hurjan kiireinen ja/tai laiska.

Helmikuussa lukaisin joka tapauksessa Goethen Nuoren Werherin kärsimykset sekä Faustin, (taas kerran) Angela Carterin Nights at the Circusin ja Voltairen Candiden, josta en erityisemmin pitänyt. Maaliskuussa jatkoin paholaisteemaa lukemalla Mannin Tohtori Faustuksen, joka oli hyvä mutta tiiviydessään melko raskas. Lisää Carteria: The Bloody Chamber sekä Wise Children. Huomasin muuten suureksi surukseni ja ihmetyksekseni että Carter kuoli jo 1992. Mielestäni "nykykirjailijan" olisi syytä olla hengissä ja tuottaa minulle lisää luettavaa. No niin. Sitten kahlasin läpi Tony Mitchellin toimittaman teoksen Global Noise. Rap and Hip-Hop Outside tha USA, joka oli todella mielenkiintoinen, joskin varsin epätasainen. Lisää kevyttä lukemista: Karsten Alnaesin Kiihkon aika. Euroopan historia 1600-1800, jossa raskaus johtui ihan puhtaasti sivumäärästä:teksti itsessään oli suurimman osan aikaa turhankin heppoista. Siitä jatkoin sitten Woolfin klassikolla A Room of One's Own, joka oli vieläkin parempi kuin olin etukäteen ajatellut: ja kansikin on hieno. Maaliskuun viimeiseksi luetuksi jäi Lyn Pykettin Emily Brontë, joka oli ihan kiva. Tässä kuussa olen ehtinyt lukemaan vain yhden teoksen, Angela Carterin The Passion of New Even, joka oli juonen puolesta varsin erilainen kuin muut Carterilta lukemani: paljon väkivaltaisempi ja häiritsevämpi. Pidin kyllä silti.

Siinä se. Seuraava postaus ehkä heinäkuussa.