perjantai 29. elokuuta 2008

Then they'll know you're the gift's gift

Kuvittelin elokuussa ehtiväni lukemaan - ja raportoimaan lukemastani - vaikka mitä, mutta ilmeisesti olen ollut kiinnostuneempi sosiaalisesta kanssakäymisestä kuin kirjoista kuluneen kuukauden aikana.

Sain kuitenkin luettua Ursula Le Guinin romaanin Gifts. Teos sijoittuu fantasiamaailmaan, joka ainakin minun mielestäni kovasti muistuttaa Skotlantia karuissa maisemissa asuvine klaaneineen, joilla on maagisia kykyjä (sananmukaisesti käännettynä lahjoja, mistä siis myös teoksen nimi). Päähenkilö ja minä-kertoja on poika nimeltä Orrec, jonka isä on Caspromantin Brantor (arvonimi jota en osaa kääntää) Canoc ja äiti alamailta haettu Melle. Maagiset kyvyt kulkevat suvuittain, ja Caspromantien kyky on tuhoaminen (undoing). Orrecissa tämä ei kuitenkaan ilmene normaalisti, ja ihmiset luulevat että hänellä on "wild gift", mahtava kyky tuhota mutta ei taitoa sen hallitsemiseen. Siispä hänen silmänsä sidotaan ympäristön suojelemiseksi, ja Orrec viettää kolme vuotta sokeudessa ennen totuuden paljastumista.

Ei parhaita Le Guinin teoksista, mutta henkilökohtaisesti olen kuitenkin sitä mieltä ettei Le Guin osaisi mitään todella huonoa edes kirjoittaa. Nopealukuinen ja viihdyttävä, joskin hieman heppoinen esimerkiksi Maameri-kirjoihin verrattuna.

Luin myös jokin aika sitten Täällä Pohjantähden alla ensimmäisen osan, mutta kirjoitan siitä vasta kun olen lukenut toisetkin osat. Sen verran haluan kuitenkin mainita, että en yhtään ihmettele teoksen saamaa asemaa sisareni kirjahyllyssä.

tiistai 19. elokuuta 2008

Tässä särkyi erään vangin sydän

Luin Mark Twainin (oikealta nimeltään Samuel Langhorne Clements, kuten kirjan takakansi tietää kertoa; Wikipedia puolestaan valistaa kirjailijanimen merkitsevän jokislangissa kahden sylen eli 3,7 metrin turvallista syvyyttä) klassisen poikakirjan Huckleberry Finnin seikkailut, koska kesä on uusien tuttavuuksien aikaa, ja poikakirjat ovat minulle nimenomaan sitä. Huckleberry Finnissä täyttyvät mielestäni kaikki kyseiselle genrelle ominaisiksi kuvittelemani piirteet: mielikuvitukselliset seikkailut, "sivistystä" vastaan kapinoiva nuori päähenkilö sekä onnellinen loppu. Tämän lisäksi Huckleberry Finn on yllättävän älykäs ja monitahoinen kirja, joka pohtii niin rotujenvälisiä suhteita kuin omaa olemassaoloaankin. Yksilönvapaus on selkeästi suurempi kuin samaan aikaan tai paljon myöhemminkään tytöille kirjoitetuissa teoksissa, ja vaikka ajalle tyypilliset olosuhteet kuten orjuus ovat Huckleberry Finnissäkin selvästi näkyvissä, on se mielestäni muunmuassa moraalinsa kannalta kestänyt aikaa paremmin kuin esimerkiksi Alcottin teokset. Ironia vallitsevia olosuhteita vastaan on hienovireistä eikä saarnaavaa tai alleviivaavaa, mikä tekee teoksesta miellyttävän lukukokemuksen jo parhaan lapsuutensa ohittaneellekin lukijalle.

torstai 14. elokuuta 2008

Tarinoiden kertomisesta

Luin baskikirjailija Bernardo Atxagan (oikealta nimeltään Joseba Irazu) novellikokoelman Obabakoak. Olen lukenut teoksen aiemminkin, kymmenisen vuotta sitten, mutten muistanut siitä muuta kuin nimen ja kansikuvan sekä sen, että pidin kirjasta. Pidän edelleen.

Ehkä minun pitää lakata ajattelemasta että minulla olisi jotain ongelmia novellien kanssa, sillä nyt tiedän jo monta kokoelmaa joihin minulla on oikein hyvä suhde.

Obabakoakin nimi merkitsee sisäkansitekstin mukaan "Obaban tapahtumia"; Obaba on baskilainen vuoristokylä, johon suurin osa (sisäkanstitekstin mukaan kaikki, mutta joidenkin kohdalla en huomannut yhteyttä) kokoelman kertomuksista jollakin tapaa liittyvät. Kokoelma jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen, "Lapsuusvuodet", oli minusta heppoisin, vaikka hyviä senkin tarinat olivat. Kokoelman intensiteetti kiihtyy loppua kohden vetäen lukijan mukanaan yhä syvemmälle sokkeloihinsa. Ensimmäinen osa on verryttelyä, alkusoitto, toisessa valmistellaan jo varsinaista aihetta, kunnes viimeisessä osassa teema pääsee varsinaisesti valloilleen. Kolmas ja viimeinen osa, "Viimeisen sanan jäljillä", on oikeastaan yksi ainoa kertomus jonka novelleista osa on kertomukseen sisältyviä sisäkkäisiä tarinoita, osa taas varsinaista tarinaa.

Atxagan kerronta vertautuu mielessäni monellakin tavalla suureen rakkauteeni García Márqueziin, mutta myös moniin muihin tunnettuihin nimiin, kuten Borgesiin ja pikkiriikkisen jopa Hemingwayhin. Kokoelman viimeiseen osaan sisältyvä esseemäinen kirjoitelma "Plagioinnin metodi" kertoo mielestäni hienosti teoksen läpi kulkevasta punaisesta langasta, vaikutteiden ja vuorovaikutuksen tärkeydestä etenkin baskin kaltaiselle pienelle kulttuurille.

torstai 7. elokuuta 2008

Planeetta myytävänä


En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut scifistä. Ergo, en ole koskaan lukenut erityisen paljon scifiä. Nyt poikkesin hieman tottumuksistani tarttumalla Frederik Pohlin ja C.M. Kornbluthin scifi-romaaniin Avaruuden kauppamiehet, jota takakansiteksti ylistää tieteiskirjallisuuden moderniksi klassikoksi (teos on julkaistu ensimmäisen kerran jatkokertomuksena Galaxy Science Fiction –lehdessä 1952, kirjana vuotta myöhemmin).


Päähenkilönä ja minä-kertojana on ”mainosseppo” Mitchell Courtenay, joka työskentelee mainostoimisto Fowler Schockenille, joka on tarinan alkaessa juuri ostanut Venuksen. Teos sijoittuu tulevaisuuden Amerikkaan, jossa Myynti on suurin jumala. Mitchin tehtävänä on suunnitella ja toteuttaa mainoskampanja, jonka avulla houkutellaan uudisraivaajia Venukseen. Maapallo on pahasti ylikansoitettu, mutta kampanjan ensisijaisena tavoitteena ei suinkaan ole uuden elintilan löytäminen ihmiskunnalle, vaan uusien markkinoiden hyödyntäminen ja voiton maksimointi. Pahimpia vihollisia ovat konsukat eli Maailman Konservationistinen Liitto, joka vastustaa maapallon jatkuvaa riistoa ja tavallisten ihmisten eli ”kuluttajien” kurjia elinolosuhteita.


Venuksen osto kismittää sekä konsukoita että toista suurta mainostoimistoa, Tauntonia, jotka molemmat näkevät melkolailla vaivaa raivatakseen Mitchin suunnitelmiensa tieltä. Juonenkäänteet ovat tarpeeksi yllättäviä (ainakin minulle, joka en pahemmin ole genreen ja sen käyttämiin tyylikeinoihin tutustunut), joskin loppuratkaisu on kohtalaisen ennalta-arvattava. Henkilöhahmot jäävät valitettavan yksiulotteisiksi ja Mitchin suunnanmuutos mielestäni perustelemattomaksi ja äkilliseksi. Tästä huolimatta – tai juuri sen vuoksi – mukavan koukuttava ja viihdyttävä teos, jonka ansiosta uskallan ehkä jonain kauniina päivänä tarttua hieman painavamman oloiseen scifi-klassikkoon, Avaruusodysseia 2001:een.


(Kuva täältä.)


keskiviikko 6. elokuuta 2008

Pakenija, koska kuningatar!


Viimeisestä tentistä päästyäni suuntasin askeleeni kohti Akateemista, josta ostin itselleni palkinnoksi Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan yhdeksännen osan, nimeltään Pakenija, jonka sain sitten eilen illalla luettua loppuun. Proust-himoni kannalta on varsin valitettavaa etteivät opukset juuri koskaan ole alennusmyynnissä eikä niitä oikein löydy antikvariaateistakaan. Tosin reilu viikko sitten käväisin uudessa antikvariaatissa Kaisaniemessä, jonka hyllyssä pönöttivät sarjan ensimmäinen ja toinen osa. Ensimmäinen minulla on, ja toisesta oli väärä painos. Vakava hyvinvointivaltio-ongelma.

Pakenija alkaa kertojan kuullessa Albertinen lähteneen. Hän on itse suunnitellut jättävänsä rakastajattarensa, mutta osien kääntyessä toisinpäin rakkaus leimahtaakin entiseen liekkiinsä. Kertoja punoo juonia saadakseen Albertinen takaisin, kunnes yllättäen saapuukin sähkösanoma, jossa kerrotaan Albertinen kuolleen ratsastusonnettomuudessa. Loppu teoksesta kuvaa vähittäistä rakkauden unohtamista, joka lopulta on niin täydellinen, että kun kertoja saa sähkeen jota hän luulee Albertinen lähettämäksi jossa tämä kertoo ettei olekaan kuollut ja pyytää kertojaa luokseen, tätä ei edes kiinnosta vastata.

Koska jälkimaailmalle on varsin tunnettua Proustin mieltymys miehiin, on paikoitellen hieman hämmentävää lukea kertojan varsin vahvastikin tuomitsevan kyseiset taipumukset. Suuri osa hänen energiastaan suhteessa Albertineen kuluu sen selvittämiseen, onko Albertine kiinnostunut naisista ja kenen kanssa hän on tehnyt mitäkin. Tämä mustasukkaisuus ei hellitä Albertinen kuoltuakaan. Ystävyys markiisi de Saint-Loup'n kanssa päättyy kertojan kuultua tämän rakastuneen nuoreen mieheen, sillä kertojan mukaan mies joka pitää miehistä sillä tavalla ei ole enää kykenevä tuntemaan ystävyyttä toista miestä kohtaan (tämä luulo tuntuu olevan edelleenkin voimassa varsin laajasti tiettyjen ihmisten keskuudessa).

tiistai 5. elokuuta 2008

Kaikki me olemme orjia

Molemmat tentit takana, kuukausi lomaa edessä. Voisi siis kuvitella minulla olevan aikaa kirjoitella tännekin jotain. Right?

Heinäkuussa luin enimmäkseen tenttikirjallisuutta. Pentti Haanpään Isännät ja isäntien varjot oli ihan kohtalainen, pidin itse asiassa tästä enemmän kuin Noitaympyrästä, mutta mitään fania minusta ei vieläkään tullut. Tuskin tuleekaan: pidän liikaa saduista kyetäkseni kiintymään yhteiskunnan epäkohtiin.

Pirjo Hassisen Jouluvaimo ei sekään hetkauttanut maailmaani ihmeemmin, mutta olipahan helppolukuinen. Jouluvaimo oli juuri sellainen kirja jollaisiksi kuvittelen kotimaisen naisten kirjoittaman nykykirjallisuuden: hiukkasen seksiä, ongelmallinen äitisuhde ja juuri sen verran hiottuja lauseita ettei teosta sekoita kioskikirjallisuuteen (minä en siis tosiaankaan lue erityisen paljon viimeisen parinkymmenen vuoden aikana julkaistuja suomalaisia teoksia).

Isaac Bashevis Singerin Orja oli sen sijaan yksi parhaista pitkään aikaan lukemistani kirjoista, ja olin varsin tyytyväinen että siitä kysyttiin tentissäkin. Tapa-ateistille tekee hyvää päästä välillä pohtimaan elämän suuria kysymyksiä uskonnon valossa: on terveellistä huomata miten eri lailla ihmiset voivat ajatella tietyistä asioista.

Helvi Juvosen runokokoelma Pohjajäätä ei liikauttanut oikein suuntaan eikä toiseen: en löytänyt tarttumapintaa, enkä nyt parin viikon jälkeen muista siitä enää paljon mitään.

Pär Lagerkvistin Barabbas oli aiheensa puolesta mielenkiintoinen, toteutukseltaan keskinkertainen. Kuten jo nimestä voi päätellä, Barabbas kertoo historian ehkä tunnetuimman rikollisen vaiheista historian varmasti tunnetuimman ristiinnaulitsemisen jälkeen.

Miguel de Unamunon Pyhän miehen uhri oli ihan pikkuhiukkasen ärsyttävä, mutta ei tarpeeksi pistääkseen ajattelemaan. Typerä esipuhe nostatti karvat pystyyn jo ennen varsinaisen teoksen aloittamista.

André Giden Pastoraalisinfonia oli moraali- ja sukupuolikysymysten kannalta kohtalaisen kiinnostava, mutta jokin siinäkin jätti kylmäksi. Minä-kertojana toimiva pappi on ensinäkemältä ihan sympaattinen ja hyväätarkoittava, mutta mitä pidemmälle lukee, sitä enemmän pistää silmään oman hurskauden ja hyvyyden korostus sekä kaksinaismoralismi suhteessa sokeaan Gertrudeen: "Olen aikonut seuraavassa kertoa kokonaisuudessaan tämän hurskaan sielun muovautumisen ja kehityksen, sillä minusta tuntuu siltä, että sain sen nousemaan yön pimeydestä vain palvottavaksi ja rakastettavaksi. Siunattu olkoon Herra, joka minulle uskoi tämän tehtävän." (Pastoraalisinfonia, s.8.) Evankeliumien vertaus ulkoa valkoisiksi kalkituista haudoista nousi tässä mieleen.

Pirkko Saision Kainin tytär oli mielestäni lähinnä typerä ja teennäinen, vaikka pystyinkin erottamaan siinä jonkinlaisen pointin. Suomalaisen lesbokirjallisuuden saralla ilmeisesti uraauurtava teos, mutta juuri siksi olisinkin suonut sen olevan parempi.

Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu oli varsin hauska ja melkoisesti parempi kuin etukäteen olin ajatellut, vaikka kaikenlainen tekninen insinööriselostus paikoin haukotuttikin. Pappa oli ehdottomasti teoksen parasta antia, ja hieman harmitti että hän oli päähenkilöistä ainoa joka ei ollut kertojana missään vaiheessa.

Sain luettua myös yhden teoksen tenttikirjallisuuden ulkopuolelta, veljeltäni saamani Alice Munron Kerjäläistytön. Munro osaa mielestäni todella hienosti kuvata tavallisen ihmisen tavallista elämää ilman että se kävisi missään vaiheessa tylsäksi. Pidin kylläkin enemmän Munron novellikokoelmasta Karkulainen (myöskin veljeltä saatu), vaikka minulla onkin useimmiten vaikeuksia novellien suhteen.

Sain vihdoin ja viimein luettua loppuun myös Erich Auerbachin Mimesiksen, jonka ensimmäinen kappale "Odysseuksen arpi" kuului tenttikirjallisuuteen. Teoriakirjaksi Mimesis on harvinaisen viihdyttävä, enkä oikein itsekään ymmärrä miten minulla on mennyt sen läpikahlaamiseen melkein puoli vuotta.

Luin tenttiä varten myös suurimman osan Raamatusta; Vanhasta testamentista yli puolet ja Uuden testamentin kokonaan. Tätä pidän jonkinlaisena saavutuksena itselleni, ja olen jälleen kerran iloinen siitä että opiskelen sitä mitä opiskelen, muuten olisi tämäkin jäänyt pelkäksi ikuisuusprojektiksi. Jonain päivänä luen vielä loputkin, mutta en usko sen päivän koittavan ihan lähitulevaisuudessa, sen verran raskasta kyseisen opuksen lukeminen kutenkin on.

Tässä kuussa aion lukea ainoastaan kirjoja joista pidän, joten toivottavasti seuraavat postaukset ovat hieman innoittuneempia.