maanantai 13. huhtikuuta 2009

This is my Body; This is my Blood


Viime ajat olen viettänyt tiiviisti neljän seinän sisällä, kiitos harvinaisen itsepintaisen flunssan. Ja mikäpä olisi parempaa seuraa sairasvuoteessa kuin vampyyrikirja, ellei sitten kolme vampyyrikirjaa?

Hieman ennen sairastumistani lunastin Suomalaisesta kotiini Anne Ricen klassikkotrilogian The Vampire Chronicles, joka käsittää teokset Interview with the Vampire, The Vampire Lestat sekä Queen of the Damned. Trilogia oli ensikosketukseni Ricen tuotantoon, enkä jostain syystä ole muutenkaan erityisen perehtynyt vampyyrikirjallisuuden ihmeelliseen maailmaan, vaikka fantasia genrenä ei muuten varsinaisesti tuntematon olekaan. En halua myöntää, että ostopäätökseni takana olisi viime aikoina havaittavissa ollut vampyyritrendi Twilighteineen ja True Bloodeineen, sillä Rice on ollut lukulistallani ainakin kymmenen vuotta, mutta ei yhteyttä kai käy täysin kieltäminenkään. Kuten olen aiemminkin sanonut: olen niiiin vietävissä.

Niin ne kirjat. Ensimmäisestä osasta tehtiin samanniminen elokuva vuonna 1994, pääosissa Tom Cruise, Brad Pitt ja Kirsten Dunst. Näin elokuvan. Monta kertaa. Siitäkin huolimatta, että jo tuossa yhdentoista-kahdentoista vuoden herkässä iässä Cruise oli mielestäni ällöttävintä ikinä. Mutta Pitt hoiti hommansa mallikkaasti, ja Dunst oli mahdottoman söpö (katso kuva!!!).

Hahmot ja juoni siis olivat ensimmäisen kirjan osalta tuttuja, mutta se ei haitannut yhtään. Itse asiassa Interview with the Vampire oli mielestäni jatko-osiaan selkeämpi, kiinnostavampi, moniulotteisempi - yksinkertaisesti parempi. The Vampire Lestat ja Queen of the Damned ovat ensinnäkin huomattavasti paksumpia, minkä jo sinänsä pitäisi kertoa jotain kerronnan laadusta. Sitäpaitsi en pitänyt Anne Ricen aviomiehen Stan Ricen runoista, jotka piinasivat viimeisen osan kappaleiden alkuja. Sen lisäksi että runot olivat mielestäni typeriä, ei niillä ollut mitään tekemistä itse tarinan kanssa.

Viihdyttävää luettavaa trilogian kaikki kolme osaa kuitenkin olivat, juuri sopivaa rään täyttämille aivoille. Kuten R:lle sanoin: vampyyrikirjat ovat minun vastineeni Salatuille elämille.

(Kuva ihanaisesta, traagisesta lapsivampyyri Claudiasta täältä.)

sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Among the Witches

Uusi vuosi, uudet kirjat. Uudet voimat, ehkä. Enhän minä voi tätä esikoistani kokonaan hylätä, kun ei se nyt näytä itsekseen oikein tekevän mitään. Kumma kyllä.

Jaarittelut sikseen, olen lukenut kirjoja joista haluan kertoa. Tänä vuonna lukutahti on yleisesti ottaen ollut säälittävän hidas, viime kuussa neljä ja tähän mennessä tässä kuussa kolme teosta. Kandiutumispyrkimys on aikaa vievää puuhaa, sanon vaan. Tälläkin hetkellä pitäisi tehdä jotain aivan muuta kuin kirjoitella johonkin blogiin.

Taas meni jaaritteluksi. Kolmas kerta toden sanoo: nyt puhutaan kirjoista. Tässä kuussa lukemani kolme kirjaa ovat yhteensä Philip Pullmanin His Dark Materials-trilogia, jonka ensimmäisestä osasta julkaistiin elokuva The Golden Compass vuonna 2007. Ensimmäisen osan alkuperäinen nimi on Northern Lights, ja minussa on herättänyt sekä hilpeyttä että harmia se seikka, että omistamani pokkariversion kannessa tuo elokuvanimi on ihan helkkaristi isommalla kuin se kirjan oikea nimi. Ostin siis koko trilogian itselleni mielestäni ihan kohtuulliseen seitsemän euron yhteishintaan. Ensimmäinen ja toinen osa ovat saaneet kanteensa elokuvasta tutun kuvan Lyrasta ja jääkarhu Iorekista, kun taas toinen osa on eri sarjaa, painettu vuonna 2001 ja melkolailla tyylikkäämpi, kannessa Georgio de Chiricon maalaus Melancholy and Mystery of the Street vuodelta 1914. En yleensäkään pidä ratkaisusta, jossa kansikuva on leffasta: tässä se häiritsi erityisen paljon koska en tykännyt leffasta.

Mutta kirjoista pidin. Ensimmäinen oli ehdottomasti paras: toinen osa oli selkeästi nimenomaan trilogian toinen osa, välivaihe alun ja lopun välillä, joskin ihan viihdyttävä sellainen. Kolmannessa osassa taas loppu pilasi mielestäni kaiken: se tuntui saarnaavalta ja imelältä ja tekopyhältä. Sitäpaitsi, näin jälkeenpäin ajatellen en tainnut erityisemmin pitää Willistä, kun taas Lyra oli hirmuisen sympaattinen ja mielettömästi mielenkiintoisempi kuin elokuvassa. On väärin, että ihanan ilkikuristen lasten on kasvettava koko maailmasta vastuuta kantaviksi aikuisiksi.