sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Ja minä olen tehnyt kaikki minun tekoni

Tiistaina on edessä seminaaritoverin opponointi, johon olen valmistautunut lukemalla Tuomas Kyrön romaanit Liitto ja Benjamin Kivi. Pidin molemmista, Liitosta ehkä aavistuksen enemmän: prolepsikset ovat yleensäkin varsin käypä tapa saada mieleni myönteiseksi (mistä voi tietysti tehdä tiettyjä teräviä analyyseja luonnettani koskien, jos siltä tuntuu). Postmoderni historiallinen romaani on lisäksi yleisesti ottaen ihan kelpo genre, yhdistäähän se kaksi minulle kirjallisuudessa läheistä piirrettä: suuret tarinalinjat sekä lähtökohtaisen epäluotettavuuden. Jos mukaan olisi vielä saanut muutaman maagisen tapahtuman olisin ollut suhteellisen tyydytetty, jos en nyt älyllisesti niin ainakin pikaisesti.

Oli kiinnostavaa lukea Liitto ja Benjamin Kivi peräkkäin nimenomaan pomo:n historiallisen lumon näkökulmasta tarkastellen, sillä teokset toteuttavat lajiaan juuri sen verran eri tavoin, että rinnakkainluenta nostaa esiin kysymyksiä postmodernin historiallisen romaanin lajin luonteesta ja käyttömahdollisuuksista. Valitettavasti teosten älyllinen anti ei ulotu genreanalyysia kauemmas, enkä kyennyt saavuttamaan tunnepitoista samastumiskokemusta sen paremmin Benjaminiin, Lyydiaan kuin Annaankaan. Urhoon sentään pikkuisen, jostain syystä. Omaperäisyydestä on turha post- ja postpostmodernin kirjallisuuden kohdalla puhua, suurimmat kiksit lukija saa tunnistaessaan tekstistä aiemmat kokemuksensa. Täysin uusi informaatio ei 2010-luvulla pelkästään ahdista, se on hyödytöntä. Siksi lienee luettava ansioksi se, etteivät Liitto ja Benjamin Kivi millään tavoin eroa kymmenistä ja sadoista aikalaisistaan.

Samaa voi sanoa myös Scorsesen uusimmasta DiCaprio-pätkästä Shutter Island, jonka kävin katsomassa eilen. Harmillista vain ettei elokuvasalissa voi painaa pausea ja jatkaa katsomista kolmen tunnin kuluttua, sillä minulla oli tylsää. Jos juonivetoisen elokuvan loppuratkaisua alleviivataan jo ensimmäisellä puolituntisella, mitä katsojalle jää? DiCaprion karisma?

Tuskin.

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

When You Are Old

When you are old and grey and full of sleep,
And nodding by the fire, take down this book,
And slowly read, and dream of the soft look
Your eyes had once, and of their shadows deep;
How many loved your moments of glad grace,
And loved your beauty with love false or true,
But one man loved the pilgrim Soul in you,
And loved the sorrows of your changing face;
And bending down beside the glowing bars,
Murmur, a little sadly, how Love fled
And paced upon the mountains overhead
And hid his face amid a crowd of stars.
- W. B. Yeats

Huomasin juuri, että pikkuinen blogini täyttää tänään kokonaiset kolme vuotta. Ylläoleva runo on ehkä tähän taaperoikään nähden hieman pateettinen, jopa korni, mutta runo sellaisenaan on yksi kaikkien aikojen lemppareistani.

Joten onnea minulle ja onnea sinullekin, jos haluat.

Sinä siis tahdot, että jokaisen on oltava joku

Palautin seminaarityöni tammikuun lopussa. Nyt siitä olisi siis muokattava gradu, mutta olen mielestäni ansainnut hengähdystauon. Jonka käytän kurssikirjojen läpikahlaamiseen. Tällä hetkellä työn alla on Leena Krohnin Tainaron, jonka allegorisuutta olisi tarkoitus tarkastella. Turhankin itsestäänselvä näkökulma, myönnän, mutta kirja on mukava ja pieni, Irina Krohnin kuvat tyylikkäitä joskaan eivät pysäyttäviä. Muistaakseni en ole lukenut L. Krohnilta aiemmin muuta kuin Ihmisen vaatteissa, joka sekin taisi olla ihan toimivalla tavalla I. Krohnin kuvittama. Siskosten välinen yhteistyö siis kantaa kelvollista hedelmää.

Tainaronin lisäksi lueskelen myös Irmelin Sandman Liliuksen romaania Främlingsbilden, joka on ymmärtääkseni viimeinen osa kuvataiteilija Ellenin ja runoilija Rudolfin rakkaustarinaa 1800-luvun lopun Tulavallissa, Pietarissa ja Pariisissa. Pian olen lukenut Sandman Liliuksen koko tuotannon - mikäs sitten eteen?

Ai niin, se gradu.

(I. Krohnin piirros täältä.)