perjantai 13. elokuuta 2010

Dark is the night

Ollut hieman synkkää lukemista viime aikoina, pitäähän näitä naurettavia helteitä jollain tasapainottaa (ok, luin myös kaikki Anna-kirjat). Viime viikonlopun aamuun venyneiden juhlien jälkeen lainasin siskolta Charles Burnsin sarjakuvan Black Hole, jota en näin jälkikäteen ajatellen suosittelisi dagen efter -lukemistoksi. Tarina sijoittuu 1970-luvun puolivälin amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, jossa teinien keskuuteen leviää outo sairaus. Osalle se aiheuttaa vain pieniä, peitettävissä olevia jälkiä, toiset muuttuvat fyysisesti täysin tunnistamattomiksi, mutta kaikki taudin saaneet ajautuvat enemmän tai vähemmän yhteiskunnan ulkopuolelle. Ihastumiset, alkoholi, pilvenpoltto, seksi, kotiarestit ja muut teinitarinoiden perinteiset elementit maustetaan groteskit mittasuhteet saavuttavilla epämuodostumilla, murhilla ja pelolla, mutta tarinan ohi nousee silti kuvitus, joka on teknisesti hiottu, kaunis, kauhea ja täysin sekopäinen.

Toinen lukukokemukseni oli samaten hämmentävä, joskin toisista syistä. Olin varsin innoissani saadessani tietää Guillermo del Toron (tykkään ihan oikeasti Pan's Labyrinthista) alkaneen kirjoittaa vampyyritrilogiaa ja hankin ensimmäisen osan käsiini niin pian kuin juhlimiseltani kykenin. Kyseessä on siis yhteistyö nimeltä The Strain (2009) kirjailija Chuck Hoganin kanssa, joka minulle on varsin tuntematon suuruus.

Mutta siis. Del Toro + vampyyrit: voittamaton yhdistelmä, vai mitä? Tai ainakin se kuulosti siltä minun korviini. Toisin kuitenkin kävi. Arvon herrat olivat tehneet vampyyreista scifiä: matoisan viruksen, joka muistutti enemmän zombie-laumaa kuin rakastamiani romanttisen kalpeita ja kohtalokkaan seksikkäitä pikku verenimijöitä (Eric, ei Edward). Mulderin ja Scullyn jalanjäljissä viipeltävä tehokas tiede-orientoitunut kaksikko sekä Treblinkan arpia kantava vanha professori käyvät taistoon maailman pelastamiseksi, mutta pääpahista hädin tuskin naarmutetaan ensimmäisen osan neljässäsadassa sivussa. The Strain ei toimi itsenäisenä kokonaisuutena sillä se on venytetty ja hajanainen; henkilöhahmot ovat stereotyyppisiä, epäuskottavia ja onttoja; teksti on helppolukuista vain koska se on heppoista; eivätkä vampyyrit jumalauta ole zombeja!

keskiviikko 4. elokuuta 2010

Pelataan

Luin Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanin Lumikko ja yhdeksän muuta koska V. halusi puhua siitä. Ja ymmärrän täysin miksi halusi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan luin kirjan enemmän tai vähemmän yhdeltä istumalta, reilut kolmesataa sivua reilussa neljässä tunnissa. Enkä sitten saanut yöllä unta. Itse asiassa olisi pitänyt kirjoittaa tämäkin postaus silloin yöllä, kun kaikki oli vielä tuoretta. Mutta: juoni kiskoo kuin dekkarissa konsanaan, eikä Jääskeläisen ilmaisun sujuvuudesta ole pahaa sanaa sanottavana.

Jääskeläinen on kehittänyt termin reaalifantasia kuvaamaan teostensa realismia ja fantasiaa sekoittavaa todellisuutta. Kuulostaa jokseenkin samalta kuin oma lempilapseni maaginen realismi, mutta siihen luokkaan en kuitenkaan Lumikkoa asettaisi. Lumikon fantasia ei ole osa arkipäivää: en tiedä mitkä tavoitteet reaalifantastikoilla on, mutta tässä kyseisessä genren edustajassa fantasia jäi turhankin irralliseksi elementiksi. Kuten V:n kanssa totesimme, teos olisi kaivannut 300 sivua lisää, jolloin fantasiaa olisi ehtinyt kehittelemään johonkin kiinnostavaan pisteeseen.

Omaa elämäänsä elävät kirjat ovat toki varsin nähty juttu, mutta se ei minusta vähennä konseptin kiehtovuutta. Kirjat roks, minulle ainakin. Mutta mytologiaseuran puutarhatonttuineen olisi kivuttomasti voinut heivata yli laidan, eikä puutarhan kummituskaan - Oskar Södergran, Laura Lumikko vai Rottakeisari? - onnistunut herättämään muuta kuin epämääräisen pettynyttä hämmennystä.

Peli sen sijaan. Vaikka Lumikko ja yhdeksän muuta olisi huomattavasti huonompi kirja kuin mitä se on, olisi Peli pelastanut sen. Ajatus ihmisten välisestä täydellisestä rehellisyydestä on sekä äärimmäisen kiehtova että melkoisen pelottava. Tosin sääntö numero kaksikymmentäyksi mielestäni vesitti vuotamisen psykologista pointtia, ja viikon toipumisaika Pelin jälkeen oli ehkä vähän pateettista.

Niin, ja Ella Amanda Milana on niin ohut, litteä ja mielenkiinnoton kuin vain päähenkilö voi olla. C'mon, Pasi Ilmari, vialliset munasarjat ja maalaukselliset nännit eivät henkilöhahmoa tee, ei vaikka kuinka heittelisi sekaan kauniita huulia ja tutkijaluonnetta.