tag:blogger.com,1999:blog-72725692982455684542024-02-19T03:43:27.986+02:00Olipa kerran kirjaolipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.comBlogger123125tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-61917734151584681492010-08-13T22:08:00.003+02:002010-08-13T22:40:26.853+02:00Dark is the nightOllut hieman synkkää lukemista viime aikoina, pitäähän näitä naurettavia helteitä jollain tasapainottaa (ok, luin myös kaikki Anna-kirjat). Viime viikonlopun aamuun venyneiden juhlien jälkeen lainasin siskolta Charles Burnsin sarjakuvan <i>Black Hole</i>, jota en näin jälkikäteen ajatellen suosittelisi dagen efter -lukemistoksi. Tarina sijoittuu 1970-luvun puolivälin amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, jossa teinien keskuuteen leviää outo sairaus. Osalle se aiheuttaa vain pieniä, peitettävissä olevia jälkiä, toiset muuttuvat fyysisesti täysin tunnistamattomiksi, mutta kaikki taudin saaneet ajautuvat enemmän tai vähemmän yhteiskunnan ulkopuolelle. Ihastumiset, alkoholi, pilvenpoltto, seksi, kotiarestit ja muut teinitarinoiden perinteiset elementit maustetaan groteskit mittasuhteet saavuttavilla epämuodostumilla, murhilla ja pelolla, mutta tarinan ohi nousee silti kuvitus, joka on teknisesti hiottu, kaunis, kauhea ja täysin sekopäinen.<br />
<br />
Toinen lukukokemukseni oli samaten hämmentävä, joskin toisista syistä. Olin varsin innoissani saadessani tietää Guillermo del Toron (tykkään ihan oikeasti <i>Pan's Labyrinthista</i>) alkaneen kirjoittaa vampyyritrilogiaa ja hankin ensimmäisen osan käsiini niin pian kuin juhlimiseltani kykenin. Kyseessä on siis yhteistyö nimeltä <i>The Strain</i> (2009) kirjailija Chuck Hoganin kanssa, joka minulle on varsin tuntematon suuruus. <br />
<br />
Mutta siis. Del Toro + vampyyrit: voittamaton yhdistelmä, vai mitä? Tai ainakin se kuulosti siltä minun korviini. Toisin kuitenkin kävi. Arvon herrat olivat tehneet vampyyreista scifiä: matoisan viruksen, joka muistutti enemmän zombie-laumaa kuin rakastamiani romanttisen kalpeita ja kohtalokkaan seksikkäitä pikku verenimijöitä (Eric, ei Edward). Mulderin ja Scullyn jalanjäljissä viipeltävä tehokas tiede-orientoitunut kaksikko sekä Treblinkan arpia kantava vanha professori käyvät taistoon maailman pelastamiseksi, mutta pääpahista hädin tuskin naarmutetaan ensimmäisen osan neljässäsadassa sivussa.<i> The Strain</i> ei toimi itsenäisenä kokonaisuutena sillä se on venytetty ja hajanainen; henkilöhahmot ovat stereotyyppisiä, epäuskottavia ja onttoja; teksti on helppolukuista vain koska se on heppoista; <i>eivätkä vampyyrit jumalauta ole zombeja!</i>olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-85237691236192314592010-08-04T20:02:00.000+03:002010-08-04T20:02:05.565+03:00PelataanLuin Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanin <i>Lumikko ja yhdeksän muuta</i> koska V. halusi puhua siitä. Ja ymmärrän täysin miksi halusi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan luin kirjan enemmän tai vähemmän yhdeltä istumalta, reilut kolmesataa sivua reilussa neljässä tunnissa. Enkä sitten saanut yöllä unta. Itse asiassa olisi pitänyt kirjoittaa tämäkin postaus silloin yöllä, kun kaikki oli vielä tuoretta. Mutta: juoni kiskoo kuin dekkarissa konsanaan, eikä Jääskeläisen ilmaisun sujuvuudesta ole pahaa sanaa sanottavana.<br />
<br />
Jääskeläinen on kehittänyt termin reaalifantasia kuvaamaan teostensa realismia ja fantasiaa sekoittavaa todellisuutta. Kuulostaa jokseenkin samalta kuin oma lempilapseni maaginen realismi, mutta siihen luokkaan en kuitenkaan <i>Lumikkoa</i> asettaisi. <i>Lumikon</i> fantasia ei ole osa arkipäivää: en tiedä mitkä tavoitteet reaalifantastikoilla on, mutta tässä kyseisessä genren edustajassa fantasia jäi turhankin irralliseksi elementiksi. Kuten V:n kanssa totesimme, teos olisi kaivannut 300 sivua lisää, jolloin fantasiaa olisi ehtinyt kehittelemään johonkin kiinnostavaan pisteeseen. <br />
<br />
Omaa elämäänsä elävät kirjat ovat toki varsin nähty juttu, mutta se ei minusta vähennä konseptin kiehtovuutta. Kirjat roks, minulle ainakin. Mutta mytologiaseuran puutarhatonttuineen olisi kivuttomasti voinut heivata yli laidan, eikä puutarhan kummituskaan - Oskar Södergran, Laura Lumikko vai Rottakeisari? - onnistunut herättämään muuta kuin epämääräisen pettynyttä hämmennystä. <br />
<br />
Peli sen sijaan. Vaikka <i>Lumikko ja yhdeksän muuta</i> olisi huomattavasti huonompi kirja kuin mitä se on, olisi Peli pelastanut sen. Ajatus ihmisten välisestä täydellisestä rehellisyydestä on sekä äärimmäisen kiehtova että melkoisen pelottava. Tosin sääntö numero kaksikymmentäyksi mielestäni vesitti vuotamisen psykologista pointtia, ja viikon toipumisaika Pelin jälkeen oli ehkä vähän pateettista. <br />
<br />
Niin, ja Ella Amanda Milana on niin ohut, litteä ja mielenkiinnoton kuin vain päähenkilö voi olla. C'mon, Pasi Ilmari, vialliset munasarjat ja maalaukselliset nännit eivät henkilöhahmoa tee, ei vaikka kuinka heittelisi sekaan kauniita huulia ja tutkijaluonnetta.olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-56912223719843090962010-02-28T20:59:00.003+02:002010-02-28T21:36:26.266+02:00Ja minä olen tehnyt kaikki minun tekoniTiistaina on edessä seminaaritoverin opponointi, johon olen valmistautunut lukemalla Tuomas Kyrön romaanit <span style="font-style:italic;">Liitto</span> ja <span style="font-style:italic;">Benjamin Kivi</span>. Pidin molemmista, <span style="font-style:italic;">Liitosta</span> ehkä aavistuksen enemmän: prolepsikset ovat yleensäkin varsin käypä tapa saada mieleni myönteiseksi (mistä voi tietysti tehdä tiettyjä teräviä analyyseja luonnettani koskien, jos siltä tuntuu). Postmoderni historiallinen romaani on lisäksi yleisesti ottaen ihan kelpo genre, yhdistäähän se kaksi minulle kirjallisuudessa läheistä piirrettä: suuret tarinalinjat sekä lähtökohtaisen epäluotettavuuden. Jos mukaan olisi vielä saanut muutaman maagisen tapahtuman olisin ollut suhteellisen tyydytetty, jos en nyt älyllisesti niin ainakin pikaisesti.<br />
<br />
Oli kiinnostavaa lukea <span style="font-style:italic;">Liitto</span> ja <span style="font-style:italic;">Benjamin Kivi</span> peräkkäin nimenomaan pomo:n historiallisen lumon näkökulmasta tarkastellen, sillä teokset toteuttavat lajiaan juuri sen verran eri tavoin, että rinnakkainluenta nostaa esiin kysymyksiä postmodernin historiallisen romaanin lajin luonteesta ja käyttömahdollisuuksista. Valitettavasti teosten älyllinen anti ei ulotu genreanalyysia kauemmas, enkä kyennyt saavuttamaan tunnepitoista samastumiskokemusta sen paremmin Benjaminiin, Lyydiaan kuin Annaankaan. Urhoon sentään pikkuisen, jostain syystä. Omaperäisyydestä on turha post- ja postpostmodernin kirjallisuuden kohdalla puhua, suurimmat kiksit lukija saa tunnistaessaan tekstistä aiemmat kokemuksensa. Täysin uusi informaatio ei 2010-luvulla pelkästään ahdista, se on hyödytöntä. Siksi lienee luettava ansioksi se, etteivät <span style="font-style:italic;">Liitto</span> ja <span style="font-style:italic;">Benjamin Kivi</span> millään tavoin eroa kymmenistä ja sadoista aikalaisistaan. <br />
<br />
Samaa voi sanoa myös Scorsesen uusimmasta DiCaprio-pätkästä <span style="font-style:italic;">Shutter Island</span>, jonka kävin katsomassa eilen. Harmillista vain ettei elokuvasalissa voi painaa pausea ja jatkaa katsomista kolmen tunnin kuluttua, sillä minulla oli tylsää. Jos juonivetoisen elokuvan loppuratkaisua alleviivataan jo ensimmäisellä puolituntisella, mitä katsojalle jää? DiCaprion karisma? <br />
<br />
Tuskin.olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-14399348885982545652010-02-21T12:09:00.003+02:002010-02-21T12:26:36.413+02:00When You Are OldWhen you are old and grey and full of sleep,<br />And nodding by the fire, take down this book,<br />And slowly read, and dream of the soft look<br />Your eyes had once, and of their shadows deep;<br />How many loved your moments of glad grace,<br />And loved your beauty with love false or true,<br />But one man loved the pilgrim Soul in you,<br />And loved the sorrows of your changing face;<br />And bending down beside the glowing bars,<br />Murmur, a little sadly, how Love fled <br />And paced upon the mountains overhead<br />And hid his face amid a crowd of stars.<br /> - W. B. Yeats<br /><br />Huomasin juuri, että pikkuinen blogini täyttää tänään kokonaiset kolme vuotta. Ylläoleva runo on ehkä tähän taaperoikään nähden hieman pateettinen, jopa korni, mutta runo sellaisenaan on yksi kaikkien aikojen lemppareistani. <br /><br />Joten onnea minulle ja onnea sinullekin, jos haluat.olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-23060323083900729812010-02-21T00:00:00.005+02:002010-02-21T12:25:47.122+02:00Sinä siis tahdot, että jokaisen on oltava joku<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="http://www.skenet.fi/php/image.php?id=4110"><img style="float:left; margin:0 10px 10px 0;cursor:pointer; cursor:hand;width: 238px; height: 283px;" src="http://www.skenet.fi/php/image.php?id=4110" border="0" alt="" /></a> Palautin seminaarityöni tammikuun lopussa. Nyt siitä olisi siis muokattava gradu, mutta olen mielestäni ansainnut hengähdystauon. Jonka käytän kurssikirjojen läpikahlaamiseen. Tällä hetkellä työn alla on Leena Krohnin <span style="font-style:italic;">Tainaron</span>, jonka allegorisuutta olisi tarkoitus tarkastella. Turhankin itsestäänselvä näkökulma, myönnän, mutta kirja on mukava ja pieni, Irina Krohnin kuvat tyylikkäitä joskaan eivät pysäyttäviä. Muistaakseni en ole lukenut L. Krohnilta aiemmin muuta kuin <span style="font-style:italic;">Ihmisen vaatteissa</span>, joka sekin taisi olla ihan toimivalla tavalla I. Krohnin kuvittama. Siskosten välinen yhteistyö siis kantaa kelvollista hedelmää.<br /> <br /><span style="font-style:italic;">Tainaronin</span> lisäksi lueskelen myös Irmelin Sandman Liliuksen romaania <span style="font-style:italic;">Främlingsbilden</span>, joka on ymmärtääkseni viimeinen osa kuvataiteilija Ellenin ja runoilija Rudolfin rakkaustarinaa 1800-luvun lopun Tulavallissa, Pietarissa ja Pariisissa. Pian olen lukenut Sandman Liliuksen koko tuotannon - mikäs sitten eteen?<br /><br />Ai niin, se gradu.<br /><br />(I. Krohnin piirros <a href="http://www.skenet.fi/index.html?menuid=365&aid=881">täältä</a>.)olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-66843574023199782572009-04-13T20:14:00.005+02:002009-04-13T21:07:08.577+02:00This is my Body; This is my Blood<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="http://ricksflickspicks.animationblogspot.com/files/2009/03/Interview_With_The_Vampire-BIG.jpg"><img style="display:block; margin:0px auto 10px; text-align:center;cursor:pointer; cursor:hand;width: 450px; height: 300px;" src="http://ricksflickspicks.animationblogspot.com/files/2009/03/Interview_With_The_Vampire-BIG.jpg" border="0" alt="" /></a><br />Viime ajat olen viettänyt tiiviisti neljän seinän sisällä, kiitos harvinaisen itsepintaisen flunssan. Ja mikäpä olisi parempaa seuraa sairasvuoteessa kuin vampyyrikirja, ellei sitten kolme vampyyrikirjaa? <br /><br />Hieman ennen sairastumistani lunastin Suomalaisesta kotiini Anne Ricen klassikkotrilogian <span style="font-style:italic;">The Vampire Chronicles</span>, joka käsittää teokset <span style="font-style:italic;">Interview with the Vampire, The Vampire Lestat</span> sekä <span style="font-style:italic;">Queen of the Damned</span>. Trilogia oli ensikosketukseni Ricen tuotantoon, enkä jostain syystä ole muutenkaan erityisen perehtynyt vampyyrikirjallisuuden ihmeelliseen maailmaan, vaikka fantasia genrenä ei muuten varsinaisesti tuntematon olekaan. En halua myöntää, että ostopäätökseni takana olisi viime aikoina havaittavissa ollut vampyyritrendi <span style="font-style:italic;">Twilighteineen</span> ja <span style="font-style:italic;">True Bloodeineen</span>, sillä Rice on ollut lukulistallani ainakin kymmenen vuotta, mutta ei yhteyttä kai käy täysin kieltäminenkään. Kuten olen aiemminkin sanonut: olen niiiin vietävissä.<br /><br />Niin ne kirjat. Ensimmäisestä osasta tehtiin samanniminen elokuva vuonna 1994, pääosissa Tom Cruise, Brad Pitt ja Kirsten Dunst. Näin elokuvan. Monta kertaa. Siitäkin huolimatta, että jo tuossa yhdentoista-kahdentoista vuoden herkässä iässä Cruise oli mielestäni ällöttävintä ikinä. Mutta Pitt hoiti hommansa mallikkaasti, ja Dunst oli mahdottoman söpö (katso kuva!!!). <br /><br />Hahmot ja juoni siis olivat ensimmäisen kirjan osalta tuttuja, mutta se ei haitannut yhtään. Itse asiassa <span style="font-style:italic;">Interview with the Vampire</span> oli mielestäni jatko-osiaan selkeämpi, kiinnostavampi, moniulotteisempi - yksinkertaisesti parempi.<span style="font-style:italic;"> The Vampire Lestat</span> ja <span style="font-style:italic;">Queen of the Damned</span> ovat ensinnäkin huomattavasti paksumpia, minkä jo sinänsä pitäisi kertoa jotain kerronnan laadusta. Sitäpaitsi en pitänyt Anne Ricen aviomiehen Stan Ricen runoista, jotka piinasivat viimeisen osan kappaleiden alkuja. Sen lisäksi että runot olivat mielestäni typeriä, ei niillä ollut mitään tekemistä itse tarinan kanssa. <br /><br />Viihdyttävää luettavaa trilogian kaikki kolme osaa kuitenkin olivat, juuri sopivaa rään täyttämille aivoille. Kuten R:lle sanoin: vampyyrikirjat ovat minun vastineeni <span style="font-style:italic;">Salatuille elämille</span>.<br /><br />(Kuva ihanaisesta, traagisesta lapsivampyyri Claudiasta <a href="http://ricksflickspicks.animationblogspot.com/2009/03/18/twff-young-vampires/">täältä.</a>)olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-72133279481960259932009-02-22T17:09:00.003+02:002009-02-22T17:35:37.273+02:00Among the WitchesUusi vuosi, uudet kirjat. Uudet voimat, ehkä. Enhän minä voi tätä esikoistani kokonaan hylätä, kun ei se nyt näytä itsekseen oikein tekevän mitään. Kumma kyllä.<br /><br />Jaarittelut sikseen, olen lukenut kirjoja joista haluan kertoa. Tänä vuonna lukutahti on yleisesti ottaen ollut säälittävän hidas, viime kuussa neljä ja tähän mennessä tässä kuussa kolme teosta. Kandiutumispyrkimys on aikaa vievää puuhaa, sanon vaan. Tälläkin hetkellä pitäisi tehdä jotain aivan muuta kuin kirjoitella johonkin blogiin. <br /><br />Taas meni jaaritteluksi. Kolmas kerta toden sanoo: nyt puhutaan kirjoista. Tässä kuussa lukemani kolme kirjaa ovat yhteensä Philip Pullmanin <span style="font-style:italic;">His Dark Materials</span>-trilogia, jonka ensimmäisestä osasta julkaistiin elokuva <span style="font-style:italic;">The Golden Compass</span> vuonna 2007. Ensimmäisen osan alkuperäinen nimi on <span style="font-style:italic;">Northern Lights</span>, ja minussa on herättänyt sekä hilpeyttä että harmia se seikka, että omistamani pokkariversion kannessa tuo elokuvanimi on ihan helkkaristi isommalla kuin se kirjan oikea nimi. Ostin siis koko trilogian itselleni mielestäni ihan kohtuulliseen seitsemän euron yhteishintaan. Ensimmäinen ja toinen osa ovat saaneet kanteensa elokuvasta tutun kuvan Lyrasta ja jääkarhu Iorekista, kun taas toinen osa on eri sarjaa, painettu vuonna 2001 ja melkolailla tyylikkäämpi, kannessa Georgio de Chiricon maalaus <span style="font-style:italic;">Melancholy and Mystery of the Street</span> vuodelta 1914. En yleensäkään pidä ratkaisusta, jossa kansikuva on leffasta: tässä se häiritsi erityisen paljon koska en tykännyt leffasta.<br /><br />Mutta kirjoista pidin. Ensimmäinen oli ehdottomasti paras: toinen osa oli selkeästi nimenomaan trilogian toinen osa, välivaihe alun ja lopun välillä, joskin ihan viihdyttävä sellainen. Kolmannessa osassa taas loppu pilasi mielestäni kaiken: se tuntui saarnaavalta ja imelältä ja tekopyhältä. Sitäpaitsi, näin jälkeenpäin ajatellen en tainnut erityisemmin pitää Willistä, kun taas Lyra oli hirmuisen sympaattinen ja mielettömästi mielenkiintoisempi kuin elokuvassa. On väärin, että ihanan ilkikuristen lasten on kasvettava koko maailmasta vastuuta kantaviksi aikuisiksi.olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-43777357684497031062008-11-06T10:49:00.004+02:002008-11-06T11:05:59.163+02:00Mine all mine<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjUL5EmlZ7M103rLS-AjPYmIcB_5TzQ8JXMmdKKmCe6wHgaFuFsXrLVc9fcesWo1MgElInwDqsBoOGN6JSb-ciYJr0-3yqZtjwfFlQJ13SL4S-rHHUiwjKKOYo4jHRtGXKJ3jz3Ou8rvCY/s1600-h/kuva+031.jpg"><img style="margin: 0px auto 10px; display: block; text-align: center; cursor: pointer; width: 400px; height: 300px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjUL5EmlZ7M103rLS-AjPYmIcB_5TzQ8JXMmdKKmCe6wHgaFuFsXrLVc9fcesWo1MgElInwDqsBoOGN6JSb-ciYJr0-3yqZtjwfFlQJ13SL4S-rHHUiwjKKOYo4jHRtGXKJ3jz3Ou8rvCY/s400/kuva+031.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5265467769019518306" border="0" /></a><br />Luin jokin aika sitten myös toisen ja kolmannen osan <span style="font-style: italic;">Täällä Pohjantähden alla</span> -trilogiasta. Vakaa aikomukseni oli kirjoittaa siitä pitkästi ja hartaasti, mutta luulen että joudun luopumaan moisista suunnitelmista. Teos oli yksinkertaisesti aivan liian mahtava jotta haluaisin lähteä ruotimaan sitä. Kääriydyn lukukokemukseni ympärille ja hymyilen.<br /><br />Lapset: lukekaa klassikoita. Ne ovat (usein) paikkansa ansainneet.olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-50718148032824097462008-10-13T09:13:00.004+02:002008-10-13T09:43:20.118+02:00Eikö silloin sitten mikään ollut pielessä?Sainpas luettua jotakin ihan vain noin niinkuin huvikseni. Harvinaista nykyään. Nopeasti se sujui, mutta podin kyllä koko lukutapahtuman ajan omantunnonvaivoja.<br /><br />Kyseinen teos oli Erlend Loen <span style="font-style: italic;">Naisen talloma</span>, joka vaikutti oikein mielenkiintoiselta takakannen ja ensimmäisten parinkymmenen sivun perusteella. Eikä se loppukaan millään tapaa huonoa ollut, Loen huumori uppoaa aina, mutta pientä samojen juttujen toistoa oli kyllä havaittavissa. Lisäksi olisin paikoitellen toivonut idean suurempaa kärjistämistä, vitsin / tragedian viemistä enemmän äärirajoille. Teoksen ideana on siis tohvelisankari, nuori mies joka "hämmennyksekseen huomaa ajautuneensa ihmissuhteeseen" (takakansiteksti). Vitsi ja tragedia piilee tämän ihmissuhteen tarinassa, päähenkilön avuttomassa pyristelyssä määrätietoisen Mariannen tahtoa vastaan. Kirjan minulle lainannut ystävä varoitti teoksen lopun olevan hienoinen pettymys, ja vaikka yritin harata vastaan on minun valitettavasti oltava samaa mieltä.<br /><br /><span style="font-style: italic;">Doppler</span> on parempi, <span style="font-style: italic;">Supernaiivista</span> tai <span style="font-style: italic;">Maria & Josésta</span> puhumattakaan.<br /><br />Lisäksi luin tenttiä varten Johann Joachim Winckelmannin <span style="font-style: italic;">Jalosta yksinkertaisuudesta</span>, joka oli kohtalaisen tylsä, paikoitellen ärsyttävä ja silloin tällöin huvittava, esimerkiksi julistaessaan sellaisia universaaleja totuuksia kuin että taidekauniin aistimisen kykyä esiintyy eniten hyvinmuodostuneilla pojilla ja että pelkästään naisista kiinnostuneet omaavat vain vähän "yleistä ja eloisaa, synnynnäistä kauneusaistia" (188). Sellaisesta mahdollisuudesta kuin naisen kyvystä kokea ja ymmärtää taidekaunista ei tietenkään ole puhettakaan.<br /><br />Takaisin saksankirjan pariin.olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-74981234570878826952008-09-20T20:28:00.003+02:002008-09-20T21:14:51.539+02:00Erään aikakauden loppu<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="http://www.galeriearyjan.com/Edouard-Cortes_6_142_medium.jpg"><img style="margin: 0pt 10px 10px 0pt; float: left; cursor: pointer; width: 200px;" src="http://www.galeriearyjan.com/Edouard-Cortes_6_142_medium.jpg" alt="" border="0" /></a><br />Nyt on viimeinen Proust luettu. Tai ainakin viimeinen eli kymmenes osa <span style="font-style: italic;">Kadonnutta aikaa etsimässä</span>-sarjaa, nimeltään <span style="font-style: italic;">Jälleenlöydetty aika</span>. Suomentaja Annikki Suni (joka on mielestäni tehnyt mitä mainiointa työtä, vaikken pystykään alkuperäiseen vertaamaan kielimuurista johtuen) huomauttaa jälkisanoissa, että <span style="font-style: italic;">Jälleenlöydetty aika</span> toimitettiin ja julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen: suomennos perustuu Gallimard-kustantamon vuonna 1989 julkaisemaan laitokseen, jossa "on säilytetty kaikki epäloogisuudet, joita tekstiin on kirjailijan jäljiltä jäänyt". Teoksen lukemiseen menikin reilut pari viikkoa suurelta osin näiden epäloogisuuksien ansiosta: kirjailijan viimeistelemättömän kädenjäljen säilyttäminen on ilman muuta kiitettävä ratkaisu, mutta siloittelemattomuus vaatii lukijalta hieman tavallista enemmän.<br /><br /><span style="font-style: italic;">Jälleenlöydetty aika</span> hyppää edellisessä osassa esitetyistä tapahtumista reilusti eteenpäin, aikaan jolloin kertoja on jo "vanha" (ehkä viisissäkymmenissä, jolloin ei kai yleensä vielä hoiputa toinen jalka haudassa, mutta Proust itse oli siinä vaiheessa sairastellut jo pitkään ja kuolikin vain 51-vuotiaana). Kertoja osallistuu pitkän poissaolon jälkeen seurapiiririentoihin menemällä Guermantesin ruhtinattaren juhliin, ja horjahtaa talon edessä katukiveyksellä (muistaakseni väistäessään autoa). Tämä sinänsä merkityksetön tapahtuma laukaisee kertojan mielessä samanlaisen muistojen ketjun kuin kuuluisa madeleineleivos, ja vihdoinkin hän tuntee voivansa ryhtyä koko elämänsä ajan suunnittelemaansa kirjoitustyöhön. Kautta koko teossarjan kertautuva muistin tematiikka toistuu siis tässä viimeisessäkin osassa, linkittäen sen muihin osiin ja rakentaen sarjasta orgaanisen kokonaisuuden: lukijaa ei kuljeteta pisteestä A pisteeseen B, eikä edes kehämäisesti takaisin alkuun, vaan kaikki osat ovat jatkuvassa kosketuksessa ja vuorovaikutuksessa toisiinsa.<br /><br />Olen lukenut <span style="font-style: italic;">Kadonnutta aikaa etsimässä</span> aina silloin tällöin kai 16-vuotiaasta asti, joten nyt koko sarjan kahlattuani on hieman tyhjä olo. Etenkin kun en ole ihan varma ymmärränkö tätä massiivista elämäntyötä nyt yhtään paremmin kuin aloittaessani, siitäkin huolimatta että olen joitakin osia lukenut useammin kuin kerran. Suuruudenhulluna kuvittelen silti kykeneväni raapustamaan aiheesta kandintyötä. Noh, kuuseen on aina mukava kurkottaa.<br /><br />Kuun alussa luin myös Charlotte Brontën romaanin <span style="font-style: italic;">Syrjästäkatsojan tarina</span>, ja sarjakuvafestareiden innoittamana pari Kallion ja Pirisen <span style="font-style: italic;">Ornette Birks Makkonen</span>-albumia. Nyt olen kuitenkin henkisesti niin uupunut Proustista, että niistä ei oikein riitä sanottavaa. Vaikka mukavia lukukokemuksia olivatkin.<br /><br />(Kuva<a href="http://www.galeriearyjan.com/Edouard-Cortes_6_142.html"> täältä.</a>)olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-48406003934360648642008-08-29T14:36:00.003+02:002008-08-29T15:02:51.439+02:00Then they'll know you're the gift's giftKuvittelin elokuussa ehtiväni lukemaan - ja raportoimaan lukemastani - vaikka mitä, mutta ilmeisesti olen ollut kiinnostuneempi sosiaalisesta kanssakäymisestä kuin kirjoista kuluneen kuukauden aikana.<br /><br />Sain kuitenkin luettua Ursula Le Guinin romaanin <span style="font-style: italic;">Gifts</span>. Teos sijoittuu fantasiamaailmaan, joka ainakin minun mielestäni kovasti muistuttaa Skotlantia karuissa maisemissa asuvine klaaneineen, joilla on maagisia kykyjä (sananmukaisesti käännettynä lahjoja, mistä siis myös teoksen nimi). Päähenkilö ja minä-kertoja on poika nimeltä Orrec, jonka isä on Caspromantin Brantor (arvonimi jota en osaa kääntää) Canoc ja äiti alamailta haettu Melle. Maagiset kyvyt kulkevat suvuittain, ja Caspromantien kyky on tuhoaminen (undoing). Orrecissa tämä ei kuitenkaan ilmene normaalisti, ja ihmiset luulevat että hänellä on "wild gift", mahtava kyky tuhota mutta ei taitoa sen hallitsemiseen. Siispä hänen silmänsä sidotaan ympäristön suojelemiseksi, ja Orrec viettää kolme vuotta sokeudessa ennen totuuden paljastumista.<br /><br />Ei parhaita Le Guinin teoksista, mutta henkilökohtaisesti olen kuitenkin sitä mieltä ettei Le Guin osaisi mitään todella huonoa edes kirjoittaa. Nopealukuinen ja viihdyttävä, joskin hieman heppoinen esimerkiksi Maameri-kirjoihin verrattuna.<br /><br />Luin myös jokin aika sitten <span style="font-style: italic;">Täällä Pohjantähden alla</span> ensimmäisen osan, mutta kirjoitan siitä vasta kun olen lukenut toisetkin osat. Sen verran haluan kuitenkin mainita, että en yhtään ihmettele teoksen saamaa asemaa sisareni kirjahyllyssä.olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-82061672119439318192008-08-19T10:50:00.004+03:002008-08-19T12:27:20.489+03:00Tässä särkyi erään vangin sydänLuin Mark Twainin (oikealta nimeltään Samuel Langhorne Clements, kuten kirjan takakansi tietää kertoa; Wikipedia puolestaan valistaa kirjailijanimen merkitsevän jokislangissa kahden sylen eli 3,7 metrin turvallista syvyyttä) klassisen poikakirjan <span style="font-style: italic;">Huckleberry Finnin seikkailut</span>, koska kesä on uusien tuttavuuksien aikaa, ja poikakirjat ovat minulle nimenomaan sitä. <span style="font-style: italic;">Huckleberry Finnissä</span> täyttyvät mielestäni kaikki kyseiselle genrelle ominaisiksi kuvittelemani piirteet: mielikuvitukselliset seikkailut, "sivistystä" vastaan kapinoiva nuori päähenkilö sekä onnellinen loppu. Tämän lisäksi <span style="font-style: italic;">Huckleberry Finn</span> on yllättävän älykäs ja monitahoinen kirja, joka pohtii niin rotujenvälisiä suhteita kuin omaa olemassaoloaankin. Yksilönvapaus on selkeästi suurempi kuin samaan aikaan tai paljon myöhemminkään tytöille kirjoitetuissa teoksissa, ja vaikka ajalle tyypilliset olosuhteet kuten orjuus ovat <span style="font-style: italic;">Huckleberry Finnissäkin</span> selvästi näkyvissä, on se mielestäni muunmuassa moraalinsa kannalta kestänyt aikaa paremmin kuin esimerkiksi Alcottin teokset. Ironia vallitsevia olosuhteita vastaan on hienovireistä eikä saarnaavaa tai alleviivaavaa, mikä tekee teoksesta miellyttävän lukukokemuksen jo parhaan lapsuutensa ohittaneellekin lukijalle.olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-36139726379259941922008-08-14T11:46:00.003+03:002008-08-14T13:04:05.621+03:00Tarinoiden kertomisestaLuin baskikirjailija Bernardo Atxagan (oikealta nimeltään Joseba Irazu) novellikokoelman <span style="font-style: italic;">Obabakoak</span>. Olen lukenut teoksen aiemminkin, kymmenisen vuotta sitten, mutten muistanut siitä muuta kuin nimen ja kansikuvan sekä sen, että pidin kirjasta. Pidän edelleen.<br /><br />Ehkä minun pitää lakata ajattelemasta että minulla olisi jotain ongelmia novellien kanssa, sillä nyt tiedän jo monta kokoelmaa joihin minulla on oikein hyvä suhde.<br /><br /><span style="font-style: italic;">Obabakoakin</span> nimi merkitsee sisäkansitekstin mukaan "Obaban tapahtumia"; Obaba on baskilainen vuoristokylä, johon suurin osa (sisäkanstitekstin mukaan kaikki, mutta joidenkin kohdalla en huomannut yhteyttä) kokoelman kertomuksista jollakin tapaa liittyvät. Kokoelma jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen, "Lapsuusvuodet", oli minusta heppoisin, vaikka hyviä senkin tarinat olivat. Kokoelman intensiteetti kiihtyy loppua kohden vetäen lukijan mukanaan yhä syvemmälle sokkeloihinsa. Ensimmäinen osa on verryttelyä, alkusoitto, toisessa valmistellaan jo varsinaista aihetta, kunnes viimeisessä osassa teema pääsee varsinaisesti valloilleen. Kolmas ja viimeinen osa, "Viimeisen sanan jäljillä", on oikeastaan yksi ainoa kertomus jonka novelleista osa on kertomukseen sisältyviä sisäkkäisiä tarinoita, osa taas varsinaista tarinaa.<br /><br />Atxagan kerronta vertautuu mielessäni monellakin tavalla suureen rakkauteeni García Márqueziin, mutta myös moniin muihin tunnettuihin nimiin, kuten Borgesiin ja pikkiriikkisen jopa Hemingwayhin. Kokoelman viimeiseen osaan sisältyvä esseemäinen kirjoitelma "Plagioinnin metodi" kertoo mielestäni hienosti teoksen läpi kulkevasta punaisesta langasta, vaikutteiden ja vuorovaikutuksen tärkeydestä etenkin baskin kaltaiselle pienelle kulttuurille.olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-45411924823787485092008-08-07T19:45:00.004+03:002008-08-07T20:01:35.740+03:00Planeetta myytävänä<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/1/1c/Spacemerch.jpg"><img style="margin: 0pt 0pt 10px 10px; float: right; cursor: pointer; width: 200px;" src="http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/1/1c/Spacemerch.jpg" alt="" border="0" /></a><span style=";font-family:georgia;font-size:100%;" ><br /></span> <p class="MsoNormal" style="margin-bottom: 0.0001pt; line-height: 150%;font-family:georgia;"><span style="line-height: 150%;font-size:100%;" >En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut scifistä. Ergo, en ole koskaan lukenut erityisen paljon scifiä. Nyt poikkesin hieman tottumuksistani tarttumalla Frederik Pohlin ja C.M. Kornbluthin scifi-romaaniin <i style="">Avaruuden kauppamiehet</i>, jota takakansiteksti ylistää tieteiskirjallisuuden moderniksi klassikoksi (teos on julkaistu ensimmäisen kerran jatkokertomuksena <i style="">Galaxy Science Fiction</i> –lehdessä 1952, kirjana vuotta myöhemmin).</span></p><p class="MsoNormal" style="margin-bottom: 0.0001pt; line-height: 150%;font-family:georgia;"><br /><span style="line-height: 150%;font-size:100%;" ><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style="margin-bottom: 0.0001pt; line-height: 150%;font-family:georgia;"><span style="line-height: 150%;font-size:100%;" ><o:p> </o:p>Päähenkilönä ja minä-kertojana on ”mainosseppo” Mitchell Courtenay, joka työskentelee mainostoimisto Fowler Schockenille, joka on tarinan alkaessa juuri ostanut Venuksen. Teos sijoittuu tulevaisuuden Amerikkaan, jossa Myynti on suurin jumala. Mitchin tehtävänä on suunnitella ja toteuttaa mainoskampanja, jonka avulla houkutellaan uudisraivaajia Venukseen. Maapallo on pahasti ylikansoitettu, mutta kampanjan ensisijaisena tavoitteena ei suinkaan ole uuden elintilan löytäminen ihmiskunnalle, vaan uusien markkinoiden hyödyntäminen ja voiton maksimointi. Pahimpia vihollisia ovat konsukat eli Maailman Konservationistinen Liitto, joka vastustaa maapallon jatkuvaa riistoa ja tavallisten ihmisten eli ”kuluttajien” kurjia elinolosuhteita.</span></p><p class="MsoNormal" style="margin-bottom: 0.0001pt; line-height: 150%;font-family:georgia;"><br /><span style="line-height: 150%;font-size:100%;" > <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style="margin-bottom: 0.0001pt; line-height: 150%;font-family:georgia;"><span style="line-height: 150%;font-size:100%;" ><o:p> </o:p>Venuksen osto kismittää sekä konsukoita että toista suurta mainostoimistoa, Tauntonia, jotka molemmat näkevät melkolailla vaivaa raivatakseen Mitchin suunnitelmiensa tieltä. Juonenkäänteet ovat tarpeeksi yllättäviä (ainakin minulle, joka en pahemmin ole genreen ja sen käyttämiin tyylikeinoihin tutustunut), joskin loppuratkaisu on kohtalaisen ennalta-arvattava. Henkilöhahmot jäävät valitettavan yksiulotteisiksi ja Mitchin suunnanmuutos mielestäni perustelemattomaksi ja äkilliseksi. Tästä huolimatta – tai juuri sen vuoksi – mukavan koukuttava ja viihdyttävä teos, jonka ansiosta uskallan ehkä jonain kauniina päivänä tarttua hieman painavamman oloiseen scifi-klassikkoon, <i style="">Avaruusodysseia 2001:</i>een.</span></p><p class="MsoNormal" style="margin-bottom: 0.0001pt; line-height: 150%;font-family:georgia;"><span style="line-height: 150%;font-size:100%;" ><br /></span></p><p class="MsoNormal" face="georgia" style="margin-bottom: 0.0001pt; line-height: 150%; font-family: georgia;">(Kuva<a href="http://en.wikipedia.org/wiki/Image:Spacemerch.jpg"> täältä.</a>)<br /><span style="line-height: 150%;font-size:100%;" ><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style="margin-bottom: 0.0001pt; line-height: 150%;"><span style="line-height: 150%;"><span style=";font-family:georgia;font-size:100%;" ><o:p> </o:p></span><br /><o:p></o:p></span></p>olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-2886176248274598942008-08-06T12:43:00.003+03:002008-08-06T13:25:01.333+03:00Pakenija, koska kuningatar!<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="http://www.bibliopolis.net/banque/cot/36/images36-4/5886-1.jpg"><img style="margin: 0pt 10px 10px 0pt; float: left; cursor: pointer; width: 200px;" src="http://www.bibliopolis.net/banque/cot/36/images36-4/5886-1.jpg" alt="" border="0" /></a><br />Viimeisestä tentistä päästyäni suuntasin askeleeni kohti Akateemista, josta ostin itselleni palkinnoksi Proustin <span style="font-style: italic;">Kadonnutta aikaa etsimässä</span> -sarjan yhdeksännen osan, nimeltään <span style="font-style: italic;">Pakenija</span>, jonka sain sitten eilen illalla luettua loppuun. Proust-himoni kannalta on varsin valitettavaa etteivät opukset juuri koskaan ole alennusmyynnissä eikä niitä oikein löydy antikvariaateistakaan. Tosin reilu viikko sitten käväisin uudessa antikvariaatissa Kaisaniemessä, jonka hyllyssä pönöttivät sarjan ensimmäinen ja toinen osa. Ensimmäinen minulla on, ja toisesta oli väärä painos. Vakava hyvinvointivaltio-ongelma.<br /><br /><span style="font-style: italic;">Pakenija</span> alkaa kertojan kuullessa Albertinen lähteneen. Hän on itse suunnitellut jättävänsä rakastajattarensa, mutta osien kääntyessä toisinpäin rakkaus leimahtaakin entiseen liekkiinsä. Kertoja punoo juonia saadakseen Albertinen takaisin, kunnes yllättäen saapuukin sähkösanoma, jossa kerrotaan Albertinen kuolleen ratsastusonnettomuudessa. Loppu teoksesta kuvaa vähittäistä rakkauden unohtamista, joka lopulta on niin täydellinen, että kun kertoja saa sähkeen jota hän luulee Albertinen lähettämäksi jossa tämä kertoo ettei olekaan kuollut ja pyytää kertojaa luokseen, tätä ei edes kiinnosta vastata.<br /><br />Koska jälkimaailmalle on varsin tunnettua Proustin mieltymys miehiin, on paikoitellen hieman hämmentävää lukea kertojan varsin vahvastikin tuomitsevan kyseiset taipumukset. Suuri osa hänen energiastaan suhteessa Albertineen kuluu sen selvittämiseen, onko Albertine kiinnostunut naisista ja kenen kanssa hän on tehnyt mitäkin. Tämä mustasukkaisuus ei hellitä Albertinen kuoltuakaan. Ystävyys markiisi de Saint-Loup'n kanssa päättyy kertojan kuultua tämän rakastuneen nuoreen mieheen, sillä kertojan mukaan mies joka pitää miehistä sillä tavalla ei ole enää kykenevä tuntemaan ystävyyttä toista miestä kohtaan (tämä luulo tuntuu olevan edelleenkin voimassa varsin laajasti tiettyjen ihmisten keskuudessa).olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-8418719871897908272008-08-05T14:34:00.004+03:002008-08-05T15:40:01.827+03:00Kaikki me olemme orjiaMolemmat tentit takana, kuukausi lomaa edessä. Voisi siis kuvitella minulla olevan aikaa kirjoitella tännekin jotain. Right?<br /><br />Heinäkuussa luin enimmäkseen tenttikirjallisuutta. Pentti Haanpään <span style="font-style: italic;">Isännät ja isäntien varjot</span> oli ihan kohtalainen, pidin itse asiassa tästä enemmän kuin <span style="font-style: italic;">Noitaympyrästä</span>, mutta mitään fania minusta ei vieläkään tullut. Tuskin tuleekaan: pidän liikaa saduista kyetäkseni kiintymään yhteiskunnan epäkohtiin.<br /><br />Pirjo Hassisen<span style="font-style: italic;"> Jouluvaimo</span> ei sekään hetkauttanut maailmaani ihmeemmin, mutta olipahan helppolukuinen. <span style="font-style: italic;">Jouluvaimo</span> oli juuri sellainen kirja jollaisiksi kuvittelen kotimaisen naisten kirjoittaman nykykirjallisuuden: hiukkasen seksiä, ongelmallinen äitisuhde ja juuri sen verran hiottuja lauseita ettei teosta sekoita kioskikirjallisuuteen (minä en siis tosiaankaan lue erityisen paljon viimeisen parinkymmenen vuoden aikana julkaistuja suomalaisia teoksia).<br /><br />Isaac Bashevis Singerin <span style="font-style: italic;">Orja</span> oli sen sijaan yksi parhaista pitkään aikaan lukemistani kirjoista, ja olin varsin tyytyväinen että siitä kysyttiin tentissäkin. Tapa-ateistille tekee hyvää päästä välillä pohtimaan elämän suuria kysymyksiä uskonnon valossa: on terveellistä huomata miten eri lailla ihmiset voivat ajatella tietyistä asioista.<br /><br />Helvi Juvosen runokokoelma <span style="font-style: italic;">Pohjajäätä</span> ei liikauttanut oikein suuntaan eikä toiseen: en löytänyt tarttumapintaa, enkä nyt parin viikon jälkeen muista siitä enää paljon mitään.<br /><br />Pär Lagerkvistin <span style="font-style: italic;">Barabbas</span> oli aiheensa puolesta mielenkiintoinen, toteutukseltaan keskinkertainen. Kuten jo nimestä voi päätellä, <span style="font-style: italic;">Barabbas</span> kertoo historian ehkä tunnetuimman rikollisen vaiheista historian varmasti tunnetuimman ristiinnaulitsemisen jälkeen.<br /><br />Miguel de Unamunon <span style="font-style: italic;">Pyhän miehen uhri</span> oli ihan pikkuhiukkasen ärsyttävä, mutta ei tarpeeksi pistääkseen ajattelemaan. Typerä esipuhe nostatti karvat pystyyn jo ennen varsinaisen teoksen aloittamista.<br /><br />André Giden <span style="font-style: italic;">Pastoraalisinfonia</span> oli moraali- ja sukupuolikysymysten kannalta kohtalaisen kiinnostava, mutta jokin siinäkin jätti kylmäksi. Minä-kertojana toimiva pappi on ensinäkemältä ihan sympaattinen ja hyväätarkoittava, mutta mitä pidemmälle lukee, sitä enemmän pistää silmään oman hurskauden ja hyvyyden korostus sekä kaksinaismoralismi suhteessa sokeaan Gertrudeen: "Olen aikonut seuraavassa kertoa kokonaisuudessaan tämän hurskaan sielun muovautumisen ja kehityksen, sillä minusta tuntuu siltä, että sain sen nousemaan yön pimeydestä vain palvottavaksi ja rakastettavaksi. Siunattu olkoon Herra, joka minulle uskoi tämän tehtävän." (<span style="font-style: italic;">Pastoraalisinfonia</span>, s.8.) Evankeliumien vertaus ulkoa valkoisiksi kalkituista haudoista nousi tässä mieleen.<br /><br />Pirkko Saision <span style="font-style: italic;">Kainin tytär</span> oli mielestäni lähinnä typerä ja teennäinen, vaikka pystyinkin erottamaan siinä jonkinlaisen pointin. Suomalaisen lesbokirjallisuuden saralla ilmeisesti uraauurtava teos, mutta juuri siksi olisinkin suonut sen olevan parempi.<br /><br />Hannu Raittilan <span style="font-style: italic;">Ei minulta mitään puutu</span> oli varsin hauska ja melkoisesti parempi kuin etukäteen olin ajatellut, vaikka kaikenlainen tekninen insinööriselostus paikoin haukotuttikin. Pappa oli ehdottomasti teoksen parasta antia, ja hieman harmitti että hän oli päähenkilöistä ainoa joka ei ollut kertojana missään vaiheessa.<br /><br />Sain luettua myös yhden teoksen tenttikirjallisuuden ulkopuolelta, veljeltäni saamani Alice Munron <span style="font-style: italic;">Kerjäläistytön</span>. Munro osaa mielestäni todella hienosti kuvata tavallisen ihmisen tavallista elämää ilman että se kävisi missään vaiheessa tylsäksi. Pidin kylläkin enemmän Munron novellikokoelmasta<span style="font-style: italic;"> Karkulainen</span> (myöskin veljeltä saatu), vaikka minulla onkin useimmiten vaikeuksia novellien suhteen.<br /><br />Sain vihdoin ja viimein luettua loppuun myös Erich Auerbachin <span style="font-style: italic;">Mimesiksen</span>, jonka ensimmäinen kappale "Odysseuksen arpi" kuului tenttikirjallisuuteen. Teoriakirjaksi <span style="font-style: italic;">Mimesis</span> on harvinaisen viihdyttävä, enkä oikein itsekään ymmärrä miten minulla on mennyt sen läpikahlaamiseen melkein puoli vuotta.<br /><br />Luin tenttiä varten myös suurimman osan Raamatusta; Vanhasta testamentista yli puolet ja Uuden testamentin kokonaan. Tätä pidän jonkinlaisena saavutuksena itselleni, ja olen jälleen kerran iloinen siitä että opiskelen sitä mitä opiskelen, muuten olisi tämäkin jäänyt pelkäksi ikuisuusprojektiksi. Jonain päivänä luen vielä loputkin, mutta en usko sen päivän koittavan ihan lähitulevaisuudessa, sen verran raskasta kyseisen opuksen lukeminen kutenkin on.<br /><br />Tässä kuussa aion lukea ainoastaan kirjoja joista pidän, joten toivottavasti seuraavat postaukset ovat hieman innoittuneempia.olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-75820053108951910152008-06-25T14:36:00.005+03:002008-06-25T15:02:44.138+03:00Kuinka Kum-Maa on kaikkialla"Lomani" alku on mennyt tehokkaasti tenttiin lukiessa, ja samoissa merkeissä kuluu loputkin kesästä. Ensimmäinen tentti on viikon päästä, siihen on tullut luettua muunmuassa Salingerin <span style="font-style: italic;">Sieppari ruispellossa</span> (Arto Schroderuksen suomennos neljän vuoden takaa; Saarikosken versiota en ole koskaan lukenutkaan, olisi mielenkiintoista vertailla), Milnen <span style="font-style: italic;">Winnie-the-Pooh</span>, Kokon <span style="font-style: italic;">Pessi ja Illusia</span> (Kristina Segercrantzin hienot kuvitukset vuodelta 2001), Carrollin <span style="font-style: italic;">Alice's Adventures in Wonderland</span>, Mauri Kunnaksen <span style="font-style: italic;">Koirien Kalevala</span> ja <span style="font-style: italic;">Seitsemän koiraveljestä</span>, Kirsi Kunnaksen <span style="font-style: italic;">Tiitiäisen pippurimylly, Tiitiäisen tuluskukkaro </span>ja<span style="font-style: italic;"> Tiitiäisen satupuu</span>, Lindgrenin <span style="font-style: italic;">Bröderna Lejonhjärta</span> ja <span style="font-style: italic;">Peppi Pitkätossu</span> (ei löytynyt kirjastosta ruotsinkielisenä, harmitti), Janssonin <span style="font-style: italic;">Vem ska trösta Knyttet?, Hur gick det sen?</span> sekä <span style="font-style: italic;">Vaarallinen matka</span> (tätäkään en löytänyt ruotsiksi). Pelkäsin jo jossakin vaiheessa tällä ahmimisellani pilaavani itseltäni lapsuuteni lukukokemukset, mutta onneksi olen välillä saanut kahlata läpi myös rehellistä teoriakirjallisuutta, johon on saanut suhtautua kyllästyneesti ihan puhtaalla omallatunnolla.<br /><br />Tenttikirjojen lisäksi en paljon muuta olekaan ehtinyt lueskelemaan, vaikka yli kuukausi sitten sain veljeni perheeltä valtavan pinon kirjoja (jotkut osaavat jopa luopua opuksista joita ei enää lueta). Näistä olen lukenut vasta García Márquezin <span style="font-style: italic;">Rakkautta koleran aikaan</span>, joka oli aivan yhtä ihana kuin muutkin kyseiseltä kirjailijalta lukemani teokset. Seuraavaa tenttiä ajatellen (heinäkuun lopussa) luin Aino Kallaksen <span style="font-style: italic;">Reigin papin</span>, jonka vähäisellä Kallas-tuntemuksellani (<span style="font-style: italic;">Suden morsian, Katinka Rabe</span>) sijoitan tuotannon kärkeen.<br /><br />Joskus minulla vielä on aikaa ja energiaa suoltaa tänne muutakin kuin listoja. Elokuussa?olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-4605428270780547972008-05-16T12:36:00.005+03:002008-05-16T13:02:46.961+03:00A butterfly he has always wanted to catch<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="http://www.bookdepository.co.uk/RESOURCE/MEDIA/IMAGES/bookcovers/Original/BookCovers10/0/0/9/9/0099470470.jpg"><img style="margin: 0pt 0pt 10px 10px; float: right; cursor: pointer; width: 200px;" src="http://www.bookdepository.co.uk/RESOURCE/MEDIA/IMAGES/bookcovers/Original/BookCovers10/0/0/9/9/0099470470.jpg" alt="" border="0" /></a><br />Luin siskoni suosituksesta (ja häneltä lainaamani) John Fowlesin <span style="font-style: italic;">The Collectorin</span>. Mielipiteemme kirjoista eivät aina osu yksiin, mutta tämä oli minustakin hyvä. Tosin en voi sanoa pitäneeni teoksesta, se oli aivan liian häiritsevä. Luen ehkä liiankin usein kirjoja niiden tuoman hyvän olon vuoksi, kuten nyt viime aikoina lasten- ja nuortenkirjallisuutta, vaikka pääsyy niiden lukemiseen onkin ollut edessä häämöttävä tentti. <span style="font-style: italic;">The Collectorista</span> ei missään tapauksessa tullut hyvä mieli, mutta se pisti ajattelemaan, mikä kai on välillä ihan hyödyllistä.<br /><br />Juonesta lyhyesti. Frederick on yksinäinen ja syrjäänvetäytyvä perhosten keräilijä, joka on rakastunut samassa kylässä asuneeseen kauniiseen Mirandaan, joka sittemmin on muuttanut Lontooseen opiskelemaan taidetta. Eräänä päivänä Frederick voittaa suuren summan rahaa, ostaa vanhan talon maaseudulta ja kidnappaa Mirandan. Lopuksi Miranda kuolee luultavasti keuhkokuumeeseen. Tarina kerrotaan ensin Frederickin näkökulmasta, sitten Mirandan päiväkirjamerkintöjen kautta ja lopuksi vielä Frederickin suulla, kolme viikkoa Mirandan kuoleman jälkeen, tämän suunnitellessa jo uuden tytön kidnappaamista.<br /><br />Ongelmallisinta teoksen lukemisessa oli suhtautuminen henkilöhahmoihin: periaatteessahan Frederick on tarinan konna ja Miranda viaton uhri. Miranda näyttäytyi kuitenkin varsin ärsyttävänä, itsekkäänä porvariskakarana, kun taas Frederickiä kävi lähinnä sääliksi ainakin teoksen ensimmäisen osan ajan. Tämä säälintunne hieman haihtui loppupuolella uuden kidnappaussuunnitelman myötä, etenkin kun Frederickin Mirandaa kohtaan tuntema rakkaus ei "oikeuta" enää tätä toista hirmutyötä: "[--] this time it won't be love, it would be just for the interest of the thing and to compare them and also the other thing, which as I say I would like to go into more detail and I could teach her how. And the clothes would fit. Of course I would make it clear from the start who's boss and what I expect."<br /><br />(Kuva <a href="http://www.bookdepository.co.uk/WEBSITE/WWW/WEBPAGES/showbook.php?id=0099470470">täältä.</a>)olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-58770586452352183032008-05-10T12:35:00.003+03:002008-05-10T12:58:43.831+03:00Minut kohtasit laidassa toukokuunJatkan kirjojen listaamisen vakaan harmaalla tiellä. Luin L. M. Montgomeryn Emily-kirjat:<span style="font-style: italic;"> Emily of New Moon, Emily Climbs</span> ja <span style="font-style: italic;">Emily's Quest</span>. Emily on ehdoton suosikkini tyttökirjojen sankarittarien sankassa joukossa, vaikka etenkin sarjan viimeisessä osassa hänen tekemisensä ja tekemättä jättämisensä ovat paikoitellen hyvinkin ärsyttäviä. Käsikirjoituksen polttaminen on näistä ykkösenä: jos Emily on niin hyvä ihmistuntija kuin useassa kohdassa annetaan ymmärtää, miten hän ei näe Deanin itsekkäitä motiiveja? Loppu on sitäpaitsi hieman hutaistu ja Teddyn henkilöhahmo jää litteäksi ja valjuksi - tosin sama ongelma on mielestäni myös Montgomeryn Anna-kirjojen Gilbertissä.<br /><br />Janssonin <span style="font-style: italic;">Trollvinter</span> oli jälleen kerran ihastuttava, tosin ei suosikkini Muumi-kirjoista, eikä Aila Meriluodon <span style="font-style: italic;">Lasimaalauksestakaan</span> löydy uutta sanottavaa, paitsi että sain sen vihdoin omakseni, ja vieläpä vaivaisella kahdella eurolla. Samalta matkalta mukaan tarttui myös Kjell Westön <span style="font-style: italic;">Vådan av att vara Skrake</span>, sekin vain kolmella eurolla. Westö kirjoittaa tässäkin sujuvasti, mutta <span style="font-style: italic;">Drakarna över Helsingfors</span>- ja <span style="font-style: italic;">Där vi en gång gått</span>-romaanien taikaa en tästä saanut. Kirjailija tuntui tehneen jopa liiankin huolellista taustatyötä teosta varten, sillä nippelitietoa kasaantui enemmän kuin jaksoin sulattaa. Lopuksi vielä eilen päättämäni C. S. Lewisin Narnia-kirjojen ensimmäinen (joskin toiseksi viimeisenä kirjoitettu) osa, <span style="font-style: italic;">The Magician's Nephew</span>. Huomasin taas surukseni miten Narnia menettää lumovoimaansa lukijan ikävuosien karttuessa, kun kirjojen alleviivaava moralisointi näkyy selkeämmin. Myös turhankin selkeät viittaukset kristinuskon mytologiaan häiritsevät kerta kerralta enemmän.olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-77851511729614329832008-04-20T17:27:00.004+02:002008-05-10T13:00:47.779+03:00Playing Pilgrims<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="http://www.ba.k12.ok.us/schools/cms/Summer%20Reading%20Lists/Little%20Women.jpg"><img style="margin: 0pt 10px 10px 0pt; float: left; cursor: pointer; width: 200px;" src="http://www.ba.k12.ok.us/schools/cms/Summer%20Reading%20Lists/Little%20Women.jpg" alt="" border="0" /></a><br />Palaan tyttökirjojen pariin aina uudestaan säännöllisin väliajoin. Nyt luin Mary Marckin <span style="font-style: italic;">Eevan luokan</span>, Merja Otavan <span style="font-style: italic;">Priskan</span> ja Louisa M. Alcottin <span style="font-style: italic;">Little Women and Good Wives</span>, jonka olen nähnyt suomeksi julkaistuna ainoastaan kahtena erillisenä osana. Marckin ja Otavan teokset luin kurssia varten, mutta Alcottin ostin Akateemisesta ihan vain omaksi ilokseni, ja pari päivää olenkin ollut aivan erikoisen hyvällä tuulella. Joillakin kirjoilla on sellainen vaikutus.<br /><br />Ymmärrän kuitenkin oikein hyvin, miksi esimerkiksi Alcottin tuotanto saattaa ärsyttää monia moralisoinnillaan ja kiistattoman vanhanaikaisilla sukupuolirooleillaan. Kyllä minuakin välillä nauratti:<br /><br /><span style="color: rgb(204, 0, 0);">"This is the sort of shelf on which young wives and mothers may consent to be laid, safe from the restless fret and fever of the world, finding loyal lovers in the little sons and daughters who cling to them, undaunted by sorrow, poverty or age; walking side by side, through fair and stormy weather, with a faithful friend, who is, in the true sense of the good old Saxon word, the house-band, and learning, as Meg learned, that a woman's happiest kingdom is home, her highest honor the art of ruling it - not as a queen, but a wise wife and mother."</span><br /><br />Vastapainoksi kaikelle tälle herttaiselle moraalille lukaisin myös Frank Millerin viidennen osan Sin City-sarjakuvasta, nimeltään Family Values. Miho on aina ollut minun suosikkini, sekä sarjiksissa että leffassa, jossa tätä pikkuista tappajaa esitti supersöpö <a href="http://img5.allocine.fr/acmedia/medias/nmedia/18/35/52/23/18425054.jpg">Devon Aoki</a>.<br /><br />Niin, ja luin myös Emily Brontën kootut runot englanniksi hieman sekavahkona kriittisenä editiona.<br /><br /><a href="http://images.google.fi/imgres?imgurl=http://www.ba.k12.ok.us/schools/cms/Summer%2520Reading%2520Lists/Little%2520Women.jp">(Kuva täältä.)</a>olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-46381548289052939192008-04-11T15:09:00.004+02:002008-04-11T15:26:47.233+02:00Eisen und BlutEtten nyt vallan <a href="http://www.svd.se/nyheter/inrikes/artikel_1117853.svd">stressaantuisi</a>, aion pitää sanani lyhyinä, vaikka Arvid Järnefeltin <span style="font-style: italic;">Veneh'ojalaisista</span> toki olisi paljonkin sanottavaa. Hieno kirja: omasta mielestäni jopa parempi kuin <span style="font-style: italic;">Isänmaa</span> tai <span style="font-style: italic;">Maaemon lapsia</span>, vaikka en osaa tätä väitettä perustella muulla kuin sillä että tämä nyt on tuoreimmassa muistissa.<br /><br />Teos ilmestyi alunperin kahdessa osassa, mitä L. Onerva loppuun asetetussa kritiikissään syystäkin valittelee: niin saumattomasti ne liittyvät toisiinsa. Romaani kertoo, kuten nimestäkin voi arvata, Veneh'ojan suvun jäsenten kohtaloista, erityisesti Hanneksen elämänvaiheista Helsingissä, Pietarissa ja lopulta Amerikassa, maamiehen luvatussa maassa. Erityisesti pidän Järnefeltin moniulotteisista ja kompleksisita henkilöhahmoista sekä hänen tavastaan kuvata historiallisia tapahtumia usean syyn seurauksina. Vaikka Järnefeltin tolstoilaisuus ja muu aatetausta on teoksesta luettavissa, se ei kuitenkaan ole mustavalkoinen tai alleviivaava, vaan ymmärrystä on niitäkin kohtaan jotka eivät noudata samoja ideologioita.<br /><br />(Juu juu, kertoja se on joka puhuu eikä Järnefelt, mutta koska viittaan J:n teoksiin yleensä on mielestäni luontevampaa puhua kirjailijasta kuin kertojista.)<br /><br />Huhhuh, <a href="http://www.metro.se/se/article/2008/04/11/07/3356-45/index.xml">olipa rankkaa</a>. Taidan mennä hetkeksi lepäämään.olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-49301959724963532062008-04-05T10:08:00.002+02:002008-04-05T10:31:44.128+02:00On siis kevätTänä vuonna on tullut luettua aika vähän, joskin puolustelen itseäni sillä että osa lukemisistani on ollut joko sisällöllisesti tai ihan fyysisesti (tai molempia) raskaahkoja. Sekä sillä että olen niin hurjan kiireinen ja/tai laiska.<br /><br />Helmikuussa lukaisin joka tapauksessa Goethen <span style="font-style: italic;">Nuoren Werherin kärsimykset </span>sekä <span style="font-style: italic;">Faustin</span>, (taas kerran) Angela Carterin <span style="font-style: italic;">Nights at the Circusin</span> ja Voltairen <span style="font-style: italic;">Candiden</span>, josta en erityisemmin pitänyt. Maaliskuussa jatkoin paholaisteemaa lukemalla Mannin <span style="font-style: italic;">Tohtori Faustuksen</span>, joka oli hyvä mutta tiiviydessään melko raskas. Lisää Carteria: <span style="font-style: italic;">The Bloody</span> <span style="font-style: italic;">Chamber </span>sekä <span style="font-style: italic;">Wise Children</span>. Huomasin muuten suureksi surukseni ja ihmetyksekseni että Carter kuoli jo 1992. Mielestäni "nykykirjailijan" olisi syytä olla hengissä ja tuottaa minulle lisää luettavaa. No niin. Sitten kahlasin läpi Tony Mitchellin toimittaman teoksen <span style="font-style: italic;">Global Noise. Rap and Hip-Hop Outside tha USA,</span> joka oli todella mielenkiintoinen, joskin varsin epätasainen. Lisää kevyttä lukemista: Karsten Alnaesin<span style="font-style: italic;"> Kiihkon aika. Euroopan historia 1600-1800</span>, jossa raskaus johtui ihan puhtaasti sivumäärästä:teksti itsessään oli suurimman osan aikaa turhankin heppoista. Siitä jatkoin sitten Woolfin klassikolla <span style="font-style: italic;">A Room of One's Own</span>, joka oli vieläkin parempi kuin olin etukäteen ajatellut: ja kansikin on hieno. Maaliskuun viimeiseksi luetuksi jäi Lyn Pykettin <span style="font-style: italic;">Emily Brontë</span>, joka oli ihan kiva. Tässä kuussa olen ehtinyt lukemaan vain yhden teoksen, Angela Carterin <span style="font-style: italic;">The Passion of New Even</span>, joka oli juonen puolesta varsin erilainen kuin muut Carterilta lukemani: paljon väkivaltaisempi ja häiritsevämpi. Pidin kyllä silti.<br /><br />Siinä se. Seuraava postaus ehkä heinäkuussa.olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-55210176834988347072008-01-23T16:44:00.000+02:002008-01-23T17:07:35.889+02:00Ripustitte rintaanne ikonin<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="http://www.loistopokkarit.com/images/160px/saatana_saapuu_moskovaan.jpg"><img style="margin: 0pt 0pt 10px 10px; float: right; cursor: pointer; width: 200px;" src="http://www.loistopokkarit.com/images/160px/saatana_saapuu_moskovaan.jpg" alt="" border="0" /></a><br />Humhumhum. Jos nyt pikkuhiljaa pääsisi taas rytmiin kiinni ja saisi raportoitua luetuista teoksista tännekin jotain. Aloitan reilu viikko sitten lukemastani Mihail Bulgakovin romaanista <span style="font-style: italic;">Saatana saapuu Moskovaan</span>, ihan vain siitä syystä että haluan päästä sanomaan:<span style="font-style: italic;"> Saatana saapuu Moskovaan</span> on aivan saatanan hyvä kirja. Hauska, älykäs, ajatuksia herättävä, monisärmäinen. Tosin jäin miettimään: onko alkuperäisteoksen nimi suomennettuna <span style="font-style: italic;">Margarita ja Mestari</span> vai <span style="font-style: italic;">Margarita ja hänen mestarinsa</span>? Lukeeko tätä kukaan venäjänkielen taitoinen?<br /><br />Etukäteen pelkäsin teosta hieman: olin useammalta taholta kuullut sen olevan raskas ja sekava ja (useiden) venäläisten teosten tapaan täynnä henkilöitä, joita kutsutaan milloin milläkin nimellä: esimerkiksi Ivan Nikolajevits Ponyrjovia kutsutaan vaihdellen Bezdomnyiksi, Ivaniksi tai Ivan Nikolajevitsiksi. Lisäksi nimet ovat näin ei-venäläisen korviin usein varsin samanoloisia (vaikka kyllä minulla menee suomalaistakin kirjallisuutta lukiessa usein Hannat, Annat, Hannet, Annikat ja muut sekaisin).<br /><br />Saatana ja hänen palvelijansa on teoksessa kuvattu loisteliaan värikkäin vedoin, samoin kuin Moskovan kaikkia syntejä ilmentävä kansa, joka joutuu jos jonkinlaiseen pulaan heikkouksiensa tähden. Rinnakkaistarinana kulkeva kertomus Pontius Pilatuksesta rakensi teokselle historiallista ja eettistä syvyyttä, vaikka tuntuikin alkuun hieman irralliselta. Mestarin hahmo tosin hieman ärsytti kaikessa itsesäälissään, mutta kaiken kaikkiaan yhdyn mielelläni takakannen antamiin määreisiin teoksesta: "venäläisen kirjallisuuden sapekkaimpia satiireita", "mustan komiikan mestariteos", "riehakas fantasia", "salakavala huumori".<br /><br />Taas tuli siis todistettua, että usein klassikkoteoksen kanonisoidulle asemalle on syynsä.<br /><br />(Kuva <a href="http://www.loistopokkarit.com/index.php?trg=book&id=778">täältä.</a>)olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-61717213433276723522008-01-14T17:27:00.000+02:002008-01-14T17:36:50.494+02:00Ei huvita<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="http://www.northstarliverpool.co.uk/UploadedFiles/Gallery/Baby_Im_Bored.jpg"><img style="margin: 0pt 10px 10px 0pt; float: left; cursor: pointer; width: 200px;" src="http://www.northstarliverpool.co.uk/UploadedFiles/Gallery/Baby_Im_Bored.jpg" alt="" border="0" /></a><br />Blogi on ollut hieman katkolla, ja tulee luultavasti sitä olemaankin ainakin jonkin aikaa. Olen kyllä lukenut kirjoja, ja mahdollisesti minulla olisi niistä jotain sanottavaakin, mutta minua ei yksinkertaisesti ole huvittanut julkaista näitä mahdollisia ajatuksia tällä foorumilla. Ehkä joskus myöhemmin. Teokset jotka olen lukenut mutta joista en ole välittänyt tänne kirjoittaa ovat Gaimanin <span style="font-style: italic;">Sandman 5: Game of You</span>, Hallgrímur Helgasonin <span style="font-style: italic;">Islannin kirjailija</span>, Margaret Atwoodin <span style="font-style: italic;">Nimeltään Grace</span>, Paul Austerin <span style="font-style: italic;">Oracle Night</span>, Tove Janssonin <span style="font-style: italic;">Muminpappans memoarer</span> ja Danten <span style="font-style: italic;">Jumalaisesta näytelmästä</span> "Helvetti".<br /><br />(Kuva <a href="http://www.northstarliverpool.co.uk/image_gallery.asp">täältä.</a>)olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7272569298245568454.post-91102239647369577892007-12-14T15:53:00.000+02:002007-12-14T16:23:01.624+02:00Det är snön som gör mörkret ljusareLuin kirjoja: Sven Linnérin toimittaman artikkelikokoelman<span style="font-style: italic;"> Från dagdrivare till feminister. Studier i finlandssvensk 1900-talslitteratur</span>, Bo Carpelanin runokokoelman <span style="font-style: italic;">I de mörka rummen, i de ljusa</span> ja Juhani Ahon pienoisromaanin / laajan novellin <span style="font-style: italic;">Helsinkiin</span>.<br /><br />Artikkelikokoelma oli varsin mielenkiintoinen. Erityisesti pidin Torsten Petterssonin kokoelman aloittavasta artikkelista "Det svårgripbara livet. Ett förbisett tema i dagdrivarlitteraturen", jossa Petterssonin pääteesinä on osoittaa, että toisin kuin aiemmassa tutkimuksessa on esitetty (kokoelma on ilmestynyt 1986, joten tieto on yli parinkymmenen vuoden takaista), dagdrivare-kirjallisuudessa ajelehtiminen, tarkkailijan asema ja ulkopuolisuus eivät ole ihannoituja ominaisuuksia, vaan päähenkilöt kaipaavat ja etsivät "todellisempaa" elämää, joka kuitenkin näyttäytyy joko vaikeasti tai täysin mahdottomalta saavuttaa. Toinen erityisen kiinnostava artikkeli oli puolestaan kokoelman päättävä Merete Mazzarellan "Den kvinnomedvetna prosan efter 1970", jossa Mazzarella (muuten ainoa nainen kokoelman kirjoittajien joukossa) otsikon mukaisesti käsittelee nk. "uutta feminismiä" suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa.<br /><br />Carpelanin runokokoelma oli yhtä hieno ja koskettava ja henkilökohtaisella tasolla puhutteleva kuin Carpelanin tekstit mielestäni aina ovat. Ehkä liian henkilökohtaisella tasolla jotta runoja tekisi mieli lähteä analysoimaan.<br /><br />Ahon <span style="font-style: italic;">Helsinkiin</span> -teoksesta puhuttiin tiistain luennolla, jolloin opettaja mainitsi, että päähenkilö on tehty tarkoituksella vastenmieliseksi, tavoitteena herättää lukijassa inhoreaktio tämän edustamaa ihmistyyppiä ja arvomaailmaa kohtaan. Samaa aihetta käsittelee myös Pirjo Lyytikäinen teoksen esipuheessa. Päätin siis ennalta pitää päähenkilöstä, Antti Ljungbergista, mutta eihän siitä tullut mitään. En tosin varsinaisesti inhonnutkaan Anttia, enimmäkseen säälitti, mutta sympaattista hahmoa hänestä ei kyllä saa leivottua hyvällä tahdollakaan. Aho on siis onnistunut tavoitteessaan, ja hyvä niin; joskin minua hieman ärsytti tietty alleviivaavuus ja tendenssimäisyys, jotka usein muutenkin saavat minut vieroksumaan realismin ja naturalismin hengessä kirjoitettua kirjallisuutta.olipakerranhttp://www.blogger.com/profile/03562886998269430021noreply@blogger.com1