Olipa kerran kirja

Dark is the night

2010-08-13T22:08:00.003+02:00

Ollut hieman synkkää lukemista viime aikoina, pitäähän näitä naurettavia helteitä jollain tasapainottaa (ok, luin myös kaikki Anna-kirjat). Viime viikonlopun aamuun venyneiden juhlien jälkeen lainasin siskolta Charles Burnsin sarjakuvan Black Hole, jota en näin jälkikäteen ajatellen suosittelisi dagen efter -lukemistoksi. Tarina sijoittuu 1970-luvun puolivälin amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, jossa teinien keskuuteen leviää outo sairaus. Osalle se aiheuttaa vain pieniä, peitettävissä olevia jälkiä, toiset muuttuvat fyysisesti täysin tunnistamattomiksi, mutta kaikki taudin saaneet ajautuvat enemmän tai vähemmän yhteiskunnan ulkopuolelle. Ihastumiset, alkoholi, pilvenpoltto, seksi, kotiarestit ja muut teinitarinoiden perinteiset elementit maustetaan groteskit mittasuhteet saavuttavilla epämuodostumilla, murhilla ja pelolla, mutta tarinan ohi nousee silti kuvitus, joka on teknisesti hiottu, kaunis, kauhea ja täysin sekopäinen.

Toinen lukukokemukseni oli samaten hämmentävä, joskin toisista syistä. Olin varsin innoissani saadessani tietää Guillermo del Toron (tykkään ihan oikeasti Pan's Labyrinthista) alkaneen kirjoittaa vampyyritrilogiaa ja hankin ensimmäisen osan käsiini niin pian kuin juhlimiseltani kykenin. Kyseessä on siis yhteistyö nimeltä The Strain (2009) kirjailija Chuck Hoganin kanssa, joka minulle on varsin tuntematon suuruus.

Mutta siis. Del Toro + vampyyrit: voittamaton yhdistelmä, vai mitä? Tai ainakin se kuulosti siltä minun korviini. Toisin kuitenkin kävi. Arvon herrat olivat tehneet vampyyreista scifiä: matoisan viruksen, joka muistutti enemmän zombie-laumaa kuin rakastamiani romanttisen kalpeita ja kohtalokkaan seksikkäitä pikku verenimijöitä (Eric, ei Edward). Mulderin ja Scullyn jalanjäljissä viipeltävä tehokas tiede-orientoitunut kaksikko sekä Treblinkan arpia kantava vanha professori käyvät taistoon maailman pelastamiseksi, mutta pääpahista hädin tuskin naarmutetaan ensimmäisen osan neljässäsadassa sivussa. The Strain ei toimi itsenäisenä kokonaisuutena sillä se on venytetty ja hajanainen; henkilöhahmot ovat stereotyyppisiä, epäuskottavia ja onttoja; teksti on helppolukuista vain koska se on heppoista; eivätkä vampyyrit jumalauta ole zombeja!

Pelataan

2010-08-04T20:02:00.000+03:00

Luin Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanin Lumikko ja yhdeksän muuta koska V. halusi puhua siitä. Ja ymmärrän täysin miksi halusi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan luin kirjan enemmän tai vähemmän yhdeltä istumalta, reilut kolmesataa sivua reilussa neljässä tunnissa. Enkä sitten saanut yöllä unta. Itse asiassa olisi pitänyt kirjoittaa tämäkin postaus silloin yöllä, kun kaikki oli vielä tuoretta. Mutta: juoni kiskoo kuin dekkarissa konsanaan, eikä Jääskeläisen ilmaisun sujuvuudesta ole pahaa sanaa sanottavana.

Jääskeläinen on kehittänyt termin reaalifantasia kuvaamaan teostensa realismia ja fantasiaa sekoittavaa todellisuutta. Kuulostaa jokseenkin samalta kuin oma lempilapseni maaginen realismi, mutta siihen luokkaan en kuitenkaan Lumikkoa asettaisi. Lumikon fantasia ei ole osa arkipäivää: en tiedä mitkä tavoitteet reaalifantastikoilla on, mutta tässä kyseisessä genren edustajassa fantasia jäi turhankin irralliseksi elementiksi. Kuten V:n kanssa totesimme, teos olisi kaivannut 300 sivua lisää, jolloin fantasiaa olisi ehtinyt kehittelemään johonkin kiinnostavaan pisteeseen.

Omaa elämäänsä elävät kirjat ovat toki varsin nähty juttu, mutta se ei minusta vähennä konseptin kiehtovuutta. Kirjat roks, minulle ainakin. Mutta mytologiaseuran puutarhatonttuineen olisi kivuttomasti voinut heivata yli laidan, eikä puutarhan kummituskaan - Oskar Södergran, Laura Lumikko vai Rottakeisari? - onnistunut herättämään muuta kuin epämääräisen pettynyttä hämmennystä.

Peli sen sijaan. Vaikka Lumikko ja yhdeksän muuta olisi huomattavasti huonompi kirja kuin mitä se on, olisi Peli pelastanut sen. Ajatus ihmisten välisestä täydellisestä rehellisyydestä on sekä äärimmäisen kiehtova että melkoisen pelottava. Tosin sääntö numero kaksikymmentäyksi mielestäni vesitti vuotamisen psykologista pointtia, ja viikon toipumisaika Pelin jälkeen oli ehkä vähän pateettista.

Niin, ja Ella Amanda Milana on niin ohut, litteä ja mielenkiinnoton kuin vain päähenkilö voi olla. C'mon, Pasi Ilmari, vialliset munasarjat ja maalaukselliset nännit eivät henkilöhahmoa tee, ei vaikka kuinka heittelisi sekaan kauniita huulia ja tutkijaluonnetta.

Ja minä olen tehnyt kaikki minun tekoni

2010-02-28T20:59:00.003+02:00

Tiistaina on edessä seminaaritoverin opponointi, johon olen valmistautunut lukemalla Tuomas Kyrön romaanit Liitto ja Benjamin Kivi. Pidin molemmista, Liitosta ehkä aavistuksen enemmän: prolepsikset ovat yleensäkin varsin käypä tapa saada mieleni myönteiseksi (mistä voi tietysti tehdä tiettyjä teräviä analyyseja luonnettani koskien, jos siltä tuntuu). Postmoderni historiallinen romaani on lisäksi yleisesti ottaen ihan kelpo genre, yhdistäähän se kaksi minulle kirjallisuudessa läheistä piirrettä: suuret tarinalinjat sekä lähtökohtaisen epäluotettavuuden. Jos mukaan olisi vielä saanut muutaman maagisen tapahtuman olisin ollut suhteellisen tyydytetty, jos en nyt älyllisesti niin ainakin pikaisesti.

Oli kiinnostavaa lukea Liitto ja Benjamin Kivi peräkkäin nimenomaan pomo:n historiallisen lumon näkökulmasta tarkastellen, sillä teokset toteuttavat lajiaan juuri sen verran eri tavoin, että rinnakkainluenta nostaa esiin kysymyksiä postmodernin historiallisen romaanin lajin luonteesta ja käyttömahdollisuuksista. Valitettavasti teosten älyllinen anti ei ulotu genreanalyysia kauemmas, enkä kyennyt saavuttamaan tunnepitoista samastumiskokemusta sen paremmin Benjaminiin, Lyydiaan kuin Annaankaan. Urhoon sentään pikkuisen, jostain syystä. Omaperäisyydestä on turha post- ja postpostmodernin kirjallisuuden kohdalla puhua, suurimmat kiksit lukija saa tunnistaessaan tekstistä aiemmat kokemuksensa. Täysin uusi informaatio ei 2010-luvulla pelkästään ahdista, se on hyödytöntä. Siksi lienee luettava ansioksi se, etteivät Liitto ja Benjamin Kivi millään tavoin eroa kymmenistä ja sadoista aikalaisistaan.

Samaa voi sanoa myös Scorsesen uusimmasta DiCaprio-pätkästä Shutter Island, jonka kävin katsomassa eilen. Harmillista vain ettei elokuvasalissa voi painaa pausea ja jatkaa katsomista kolmen tunnin kuluttua, sillä minulla oli tylsää. Jos juonivetoisen elokuvan loppuratkaisua alleviivataan jo ensimmäisellä puolituntisella, mitä katsojalle jää? DiCaprion karisma?

Tuskin.

When You Are Old

2010-02-21T12:09:00.003+02:00

When you are old and grey and full of sleep,
And nodding by the fire, take down this book,
And slowly read, and dream of the soft look
Your eyes had once, and of their shadows deep;
How many loved your moments of glad grace,
And loved your beauty with love false or true,
But one man loved the pilgrim Soul in you,
And loved the sorrows of your changing face;
And bending down beside the glowing bars,
Murmur, a little sadly, how Love fled
And paced upon the mountains overhead
And hid his face amid a crowd of stars.
- W. B. Yeats

Huomasin juuri, että pikkuinen blogini täyttää tänään kokonaiset kolme vuotta. Ylläoleva runo on ehkä tähän taaperoikään nähden hieman pateettinen, jopa korni, mutta runo sellaisenaan on yksi kaikkien aikojen lemppareistani.

Joten onnea minulle ja onnea sinullekin, jos haluat.

Sinä siis tahdot, että jokaisen on oltava joku

2010-02-21T00:00:00.005+02:00

Palautin seminaarityöni tammikuun lopussa. Nyt siitä olisi siis muokattava gradu, mutta olen mielestäni ansainnut hengähdystauon. Jonka käytän kurssikirjojen läpikahlaamiseen. Tällä hetkellä työn alla on Leena Krohnin Tainaron, jonka allegorisuutta olisi tarkoitus tarkastella. Turhankin itsestäänselvä näkökulma, myönnän, mutta kirja on mukava ja pieni, Irina Krohnin kuvat tyylikkäitä joskaan eivät pysäyttäviä. Muistaakseni en ole lukenut L. Krohnilta aiemmin muuta kuin Ihmisen vaatteissa, joka sekin taisi olla ihan toimivalla tavalla I. Krohnin kuvittama. Siskosten välinen yhteistyö siis kantaa kelvollista hedelmää.

Tainaronin lisäksi lueskelen myös Irmelin Sandman Liliuksen romaania Främlingsbilden, joka on ymmärtääkseni viimeinen osa kuvataiteilija Ellenin ja runoilija Rudolfin rakkaustarinaa 1800-luvun lopun Tulavallissa, Pietarissa ja Pariisissa. Pian olen lukenut Sandman Liliuksen koko tuotannon - mikäs sitten eteen?

Ai niin, se gradu.

(I. Krohnin piirros täältä.)

This is my Body; This is my Blood

2009-04-13T20:14:00.005+02:00

Viime ajat olen viettänyt tiiviisti neljän seinän sisällä, kiitos harvinaisen itsepintaisen flunssan. Ja mikäpä olisi parempaa seuraa sairasvuoteessa kuin vampyyrikirja, ellei sitten kolme vampyyrikirjaa?

Hieman ennen sairastumistani lunastin Suomalaisesta kotiini Anne Ricen klassikkotrilogian The Vampire Chronicles, joka käsittää teokset Interview with the Vampire, The Vampire Lestat sekä Queen of the Damned. Trilogia oli ensikosketukseni Ricen tuotantoon, enkä jostain syystä ole muutenkaan erityisen perehtynyt vampyyrikirjallisuuden ihmeelliseen maailmaan, vaikka fantasia genrenä ei muuten varsinaisesti tuntematon olekaan. En halua myöntää, että ostopäätökseni takana olisi viime aikoina havaittavissa ollut vampyyritrendi Twilighteineen ja True Bloodeineen, sillä Rice on ollut lukulistallani ainakin kymmenen vuotta, mutta ei yhteyttä kai käy täysin kieltäminenkään. Kuten olen aiemminkin sanonut: olen niiiin vietävissä.

Niin ne kirjat. Ensimmäisestä osasta tehtiin samanniminen elokuva vuonna 1994, pääosissa Tom Cruise, Brad Pitt ja Kirsten Dunst. Näin elokuvan. Monta kertaa. Siitäkin huolimatta, että jo tuossa yhdentoista-kahdentoista vuoden herkässä iässä Cruise oli mielestäni ällöttävintä ikinä. Mutta Pitt hoiti hommansa mallikkaasti, ja Dunst oli mahdottoman söpö (katso kuva!!!).

Hahmot ja juoni siis olivat ensimmäisen kirjan osalta tuttuja, mutta se ei haitannut yhtään. Itse asiassa Interview with the Vampire oli mielestäni jatko-osiaan selkeämpi, kiinnostavampi, moniulotteisempi - yksinkertaisesti parempi. The Vampire Lestat ja Queen of the Damned ovat ensinnäkin huomattavasti paksumpia, minkä jo sinänsä pitäisi kertoa jotain kerronnan laadusta. Sitäpaitsi en pitänyt Anne Ricen aviomiehen Stan Ricen runoista, jotka piinasivat viimeisen osan kappaleiden alkuja. Sen lisäksi että runot olivat mielestäni typeriä, ei niillä ollut mitään tekemistä itse tarinan kanssa.

Viihdyttävää luettavaa trilogian kaikki kolme osaa kuitenkin olivat, juuri sopivaa rään täyttämille aivoille. Kuten R:lle sanoin: vampyyrikirjat ovat minun vastineeni Salatuille elämille.

(Kuva ihanaisesta, traagisesta lapsivampyyri Claudiasta täältä.)

Among the Witches

2009-02-22T17:09:00.003+02:00

Uusi vuosi, uudet kirjat. Uudet voimat, ehkä. Enhän minä voi tätä esikoistani kokonaan hylätä, kun ei se nyt näytä itsekseen oikein tekevän mitään. Kumma kyllä.

Jaarittelut sikseen, olen lukenut kirjoja joista haluan kertoa. Tänä vuonna lukutahti on yleisesti ottaen ollut säälittävän hidas, viime kuussa neljä ja tähän mennessä tässä kuussa kolme teosta. Kandiutumispyrkimys on aikaa vievää puuhaa, sanon vaan. Tälläkin hetkellä pitäisi tehdä jotain aivan muuta kuin kirjoitella johonkin blogiin.

Taas meni jaaritteluksi. Kolmas kerta toden sanoo: nyt puhutaan kirjoista. Tässä kuussa lukemani kolme kirjaa ovat yhteensä Philip Pullmanin His Dark Materials-trilogia, jonka ensimmäisestä osasta julkaistiin elokuva The Golden Compass vuonna 2007. Ensimmäisen osan alkuperäinen nimi on Northern Lights, ja minussa on herättänyt sekä hilpeyttä että harmia se seikka, että omistamani pokkariversion kannessa tuo elokuvanimi on ihan helkkaristi isommalla kuin se kirjan oikea nimi. Ostin siis koko trilogian itselleni mielestäni ihan kohtuulliseen seitsemän euron yhteishintaan. Ensimmäinen ja toinen osa ovat saaneet kanteensa elokuvasta tutun kuvan Lyrasta ja jääkarhu Iorekista, kun taas toinen osa on eri sarjaa, painettu vuonna 2001 ja melkolailla tyylikkäämpi, kannessa Georgio de Chiricon maalaus Melancholy and Mystery of the Street vuodelta 1914. En yleensäkään pidä ratkaisusta, jossa kansikuva on leffasta: tässä se häiritsi erityisen paljon koska en tykännyt leffasta.

Mutta kirjoista pidin. Ensimmäinen oli ehdottomasti paras: toinen osa oli selkeästi nimenomaan trilogian toinen osa, välivaihe alun ja lopun välillä, joskin ihan viihdyttävä sellainen. Kolmannessa osassa taas loppu pilasi mielestäni kaiken: se tuntui saarnaavalta ja imelältä ja tekopyhältä. Sitäpaitsi, näin jälkeenpäin ajatellen en tainnut erityisemmin pitää Willistä, kun taas Lyra oli hirmuisen sympaattinen ja mielettömästi mielenkiintoisempi kuin elokuvassa. On väärin, että ihanan ilkikuristen lasten on kasvettava koko maailmasta vastuuta kantaviksi aikuisiksi.

Mine all mine

2008-11-06T10:49:00.004+02:00

Luin jokin aika sitten myös toisen ja kolmannen osan Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta. Vakaa aikomukseni oli kirjoittaa siitä pitkästi ja hartaasti, mutta luulen että joudun luopumaan moisista suunnitelmista. Teos oli yksinkertaisesti aivan liian mahtava jotta haluaisin lähteä ruotimaan sitä. Kääriydyn lukukokemukseni ympärille ja hymyilen.

Lapset: lukekaa klassikoita. Ne ovat (usein) paikkansa ansainneet.

Eikö silloin sitten mikään ollut pielessä?

2008-10-13T09:13:00.004+02:00

Sainpas luettua jotakin ihan vain noin niinkuin huvikseni. Harvinaista nykyään. Nopeasti se sujui, mutta podin kyllä koko lukutapahtuman ajan omantunnonvaivoja.

Kyseinen teos oli Erlend Loen Naisen talloma, joka vaikutti oikein mielenkiintoiselta takakannen ja ensimmäisten parinkymmenen sivun perusteella. Eikä se loppukaan millään tapaa huonoa ollut, Loen huumori uppoaa aina, mutta pientä samojen juttujen toistoa oli kyllä havaittavissa. Lisäksi olisin paikoitellen toivonut idean suurempaa kärjistämistä, vitsin / tragedian viemistä enemmän äärirajoille. Teoksen ideana on siis tohvelisankari, nuori mies joka "hämmennyksekseen huomaa ajautuneensa ihmissuhteeseen" (takakansiteksti). Vitsi ja tragedia piilee tämän ihmissuhteen tarinassa, päähenkilön avuttomassa pyristelyssä määrätietoisen Mariannen tahtoa vastaan. Kirjan minulle lainannut ystävä varoitti teoksen lopun olevan hienoinen pettymys, ja vaikka yritin harata vastaan on minun valitettavasti oltava samaa mieltä.

Doppler on parempi, Supernaiivista tai Maria & Josésta puhumattakaan.

Lisäksi luin tenttiä varten Johann Joachim Winckelmannin Jalosta yksinkertaisuudesta, joka oli kohtalaisen tylsä, paikoitellen ärsyttävä ja silloin tällöin huvittava, esimerkiksi julistaessaan sellaisia universaaleja totuuksia kuin että taidekauniin aistimisen kykyä esiintyy eniten hyvinmuodostuneilla pojilla ja että pelkästään naisista kiinnostuneet omaavat vain vähän "yleistä ja eloisaa, synnynnäistä kauneusaistia" (188). Sellaisesta mahdollisuudesta kuin naisen kyvystä kokea ja ymmärtää taidekaunista ei tietenkään ole puhettakaan.

Takaisin saksankirjan pariin.

Erään aikakauden loppu

2008-09-20T20:28:00.003+02:00

Nyt on viimeinen Proust luettu. Tai ainakin viimeinen eli kymmenes osa Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjaa, nimeltään Jälleenlöydetty aika. Suomentaja Annikki Suni (joka on mielestäni tehnyt mitä mainiointa työtä, vaikken pystykään alkuperäiseen vertaamaan kielimuurista johtuen) huomauttaa jälkisanoissa, että Jälleenlöydetty aika toimitettiin ja julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen: suomennos perustuu Gallimard-kustantamon vuonna 1989 julkaisemaan laitokseen, jossa "on säilytetty kaikki epäloogisuudet, joita tekstiin on kirjailijan jäljiltä jäänyt". Teoksen lukemiseen menikin reilut pari viikkoa suurelta osin näiden epäloogisuuksien ansiosta: kirjailijan viimeistelemättömän kädenjäljen säilyttäminen on ilman muuta kiitettävä ratkaisu, mutta siloittelemattomuus vaatii lukijalta hieman tavallista enemmän.

Jälleenlöydetty aika hyppää edellisessä osassa esitetyistä tapahtumista reilusti eteenpäin, aikaan jolloin kertoja on jo "vanha" (ehkä viisissäkymmenissä, jolloin ei kai yleensä vielä hoiputa toinen jalka haudassa, mutta Proust itse oli siinä vaiheessa sairastellut jo pitkään ja kuolikin vain 51-vuotiaana). Kertoja osallistuu pitkän poissaolon jälkeen seurapiiririentoihin menemällä Guermantesin ruhtinattaren juhliin, ja horjahtaa talon edessä katukiveyksellä (muistaakseni väistäessään autoa). Tämä sinänsä merkityksetön tapahtuma laukaisee kertojan mielessä samanlaisen muistojen ketjun kuin kuuluisa madeleineleivos, ja vihdoinkin hän tuntee voivansa ryhtyä koko elämänsä ajan suunnittelemaansa kirjoitustyöhön. Kautta koko teossarjan kertautuva muistin tematiikka toistuu siis tässä viimeisessäkin osassa, linkittäen sen muihin osiin ja rakentaen sarjasta orgaanisen kokonaisuuden: lukijaa ei kuljeteta pisteestä A pisteeseen B, eikä edes kehämäisesti takaisin alkuun, vaan kaikki osat ovat jatkuvassa kosketuksessa ja vuorovaikutuksessa toisiinsa.

Olen lukenut Kadonnutta aikaa etsimässä aina silloin tällöin kai 16-vuotiaasta asti, joten nyt koko sarjan kahlattuani on hieman tyhjä olo. Etenkin kun en ole ihan varma ymmärränkö tätä massiivista elämäntyötä nyt yhtään paremmin kuin aloittaessani, siitäkin huolimatta että olen joitakin osia lukenut useammin kuin kerran. Suuruudenhulluna kuvittelen silti kykeneväni raapustamaan aiheesta kandintyötä. Noh, kuuseen on aina mukava kurkottaa.

Kuun alussa luin myös Charlotte Brontën romaanin Syrjästäkatsojan tarina, ja sarjakuvafestareiden innoittamana pari Kallion ja Pirisen Ornette Birks Makkonen-albumia. Nyt olen kuitenkin henkisesti niin uupunut Proustista, että niistä ei oikein riitä sanottavaa. Vaikka mukavia lukukokemuksia olivatkin.

(Kuva täältä.)

Then they'll know you're the gift's gift

2008-08-29T14:36:00.003+02:00

Kuvittelin elokuussa ehtiväni lukemaan - ja raportoimaan lukemastani - vaikka mitä, mutta ilmeisesti olen ollut kiinnostuneempi sosiaalisesta kanssakäymisestä kuin kirjoista kuluneen kuukauden aikana.

Sain kuitenkin luettua Ursula Le Guinin romaanin Gifts. Teos sijoittuu fantasiamaailmaan, joka ainakin minun mielestäni kovasti muistuttaa Skotlantia karuissa maisemissa asuvine klaaneineen, joilla on maagisia kykyjä (sananmukaisesti käännettynä lahjoja, mistä siis myös teoksen nimi). Päähenkilö ja minä-kertoja on poika nimeltä Orrec, jonka isä on Caspromantin Brantor (arvonimi jota en osaa kääntää) Canoc ja äiti alamailta haettu Melle. Maagiset kyvyt kulkevat suvuittain, ja Caspromantien kyky on tuhoaminen (undoing). Orrecissa tämä ei kuitenkaan ilmene normaalisti, ja ihmiset luulevat että hänellä on "wild gift", mahtava kyky tuhota mutta ei taitoa sen hallitsemiseen. Siispä hänen silmänsä sidotaan ympäristön suojelemiseksi, ja Orrec viettää kolme vuotta sokeudessa ennen totuuden paljastumista.

Ei parhaita Le Guinin teoksista, mutta henkilökohtaisesti olen kuitenkin sitä mieltä ettei Le Guin osaisi mitään todella huonoa edes kirjoittaa. Nopealukuinen ja viihdyttävä, joskin hieman heppoinen esimerkiksi Maameri-kirjoihin verrattuna.

Luin myös jokin aika sitten Täällä Pohjantähden alla ensimmäisen osan, mutta kirjoitan siitä vasta kun olen lukenut toisetkin osat. Sen verran haluan kuitenkin mainita, että en yhtään ihmettele teoksen saamaa asemaa sisareni kirjahyllyssä.

Tässä särkyi erään vangin sydän

2008-08-19T10:50:00.004+03:00

Luin Mark Twainin (oikealta nimeltään Samuel Langhorne Clements, kuten kirjan takakansi tietää kertoa; Wikipedia puolestaan valistaa kirjailijanimen merkitsevän jokislangissa kahden sylen eli 3,7 metrin turvallista syvyyttä) klassisen poikakirjan Huckleberry Finnin seikkailut, koska kesä on uusien tuttavuuksien aikaa, ja poikakirjat ovat minulle nimenomaan sitä. Huckleberry Finnissä täyttyvät mielestäni kaikki kyseiselle genrelle ominaisiksi kuvittelemani piirteet: mielikuvitukselliset seikkailut, "sivistystä" vastaan kapinoiva nuori päähenkilö sekä onnellinen loppu. Tämän lisäksi Huckleberry Finn on yllättävän älykäs ja monitahoinen kirja, joka pohtii niin rotujenvälisiä suhteita kuin omaa olemassaoloaankin. Yksilönvapaus on selkeästi suurempi kuin samaan aikaan tai paljon myöhemminkään tytöille kirjoitetuissa teoksissa, ja vaikka ajalle tyypilliset olosuhteet kuten orjuus ovat Huckleberry Finnissäkin selvästi näkyvissä, on se mielestäni muunmuassa moraalinsa kannalta kestänyt aikaa paremmin kuin esimerkiksi Alcottin teokset. Ironia vallitsevia olosuhteita vastaan on hienovireistä eikä saarnaavaa tai alleviivaavaa, mikä tekee teoksesta miellyttävän lukukokemuksen jo parhaan lapsuutensa ohittaneellekin lukijalle.

Tarinoiden kertomisesta

2008-08-14T11:46:00.003+03:00

Luin baskikirjailija Bernardo Atxagan (oikealta nimeltään Joseba Irazu) novellikokoelman Obabakoak. Olen lukenut teoksen aiemminkin, kymmenisen vuotta sitten, mutten muistanut siitä muuta kuin nimen ja kansikuvan sekä sen, että pidin kirjasta. Pidän edelleen.

Ehkä minun pitää lakata ajattelemasta että minulla olisi jotain ongelmia novellien kanssa, sillä nyt tiedän jo monta kokoelmaa joihin minulla on oikein hyvä suhde.

Obabakoakin nimi merkitsee sisäkansitekstin mukaan "Obaban tapahtumia"; Obaba on baskilainen vuoristokylä, johon suurin osa (sisäkanstitekstin mukaan kaikki, mutta joidenkin kohdalla en huomannut yhteyttä) kokoelman kertomuksista jollakin tapaa liittyvät. Kokoelma jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen, "Lapsuusvuodet", oli minusta heppoisin, vaikka hyviä senkin tarinat olivat. Kokoelman intensiteetti kiihtyy loppua kohden vetäen lukijan mukanaan yhä syvemmälle sokkeloihinsa. Ensimmäinen osa on verryttelyä, alkusoitto, toisessa valmistellaan jo varsinaista aihetta, kunnes viimeisessä osassa teema pääsee varsinaisesti valloilleen. Kolmas ja viimeinen osa, "Viimeisen sanan jäljillä", on oikeastaan yksi ainoa kertomus jonka novelleista osa on kertomukseen sisältyviä sisäkkäisiä tarinoita, osa taas varsinaista tarinaa.

Atxagan kerronta vertautuu mielessäni monellakin tavalla suureen rakkauteeni García Márqueziin, mutta myös moniin muihin tunnettuihin nimiin, kuten Borgesiin ja pikkiriikkisen jopa Hemingwayhin. Kokoelman viimeiseen osaan sisältyvä esseemäinen kirjoitelma "Plagioinnin metodi" kertoo mielestäni hienosti teoksen läpi kulkevasta punaisesta langasta, vaikutteiden ja vuorovaikutuksen tärkeydestä etenkin baskin kaltaiselle pienelle kulttuurille.

Planeetta myytävänä

2008-08-07T19:45:00.004+03:00

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut scifistä. Ergo, en ole koskaan lukenut erityisen paljon scifiä. Nyt poikkesin hieman tottumuksistani tarttumalla Frederik Pohlin ja C.M. Kornbluthin scifi-romaaniin Avaruuden kauppamiehet, jota takakansiteksti ylistää tieteiskirjallisuuden moderniksi klassikoksi (teos on julkaistu ensimmäisen kerran jatkokertomuksena Galaxy Science Fiction –lehdessä 1952, kirjana vuotta myöhemmin).

Päähenkilönä ja minä-kertojana on ”mainosseppo” Mitchell Courtenay, joka työskentelee mainostoimisto Fowler Schockenille, joka on tarinan alkaessa juuri ostanut Venuksen. Teos sijoittuu tulevaisuuden Amerikkaan, jossa Myynti on suurin jumala. Mitchin tehtävänä on suunnitella ja toteuttaa mainoskampanja, jonka avulla houkutellaan uudisraivaajia Venukseen. Maapallo on pahasti ylikansoitettu, mutta kampanjan ensisijaisena tavoitteena ei suinkaan ole uuden elintilan löytäminen ihmiskunnalle, vaan uusien markkinoiden hyödyntäminen ja voiton maksimointi. Pahimpia vihollisia ovat konsukat eli Maailman Konservationistinen Liitto, joka vastustaa maapallon jatkuvaa riistoa ja tavallisten ihmisten eli ”kuluttajien” kurjia elinolosuhteita.

Venuksen osto kismittää sekä konsukoita että toista suurta mainostoimistoa, Tauntonia, jotka molemmat näkevät melkolailla vaivaa raivatakseen Mitchin suunnitelmiensa tieltä. Juonenkäänteet ovat tarpeeksi yllättäviä (ainakin minulle, joka en pahemmin ole genreen ja sen käyttämiin tyylikeinoihin tutustunut), joskin loppuratkaisu on kohtalaisen ennalta-arvattava. Henkilöhahmot jäävät valitettavan yksiulotteisiksi ja Mitchin suunnanmuutos mielestäni perustelemattomaksi ja äkilliseksi. Tästä huolimatta – tai juuri sen vuoksi – mukavan koukuttava ja viihdyttävä teos, jonka ansiosta uskallan ehkä jonain kauniina päivänä tarttua hieman painavamman oloiseen scifi-klassikkoon, Avaruusodysseia 2001:een.

(Kuva täältä.)

Pakenija, koska kuningatar!

2008-08-06T12:43:00.003+03:00

Viimeisestä tentistä päästyäni suuntasin askeleeni kohti Akateemista, josta ostin itselleni palkinnoksi Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan yhdeksännen osan, nimeltään Pakenija, jonka sain sitten eilen illalla luettua loppuun. Proust-himoni kannalta on varsin valitettavaa etteivät opukset juuri koskaan ole alennusmyynnissä eikä niitä oikein löydy antikvariaateistakaan. Tosin reilu viikko sitten käväisin uudessa antikvariaatissa Kaisaniemessä, jonka hyllyssä pönöttivät sarjan ensimmäinen ja toinen osa. Ensimmäinen minulla on, ja toisesta oli väärä painos. Vakava hyvinvointivaltio-ongelma.

Pakenija alkaa kertojan kuullessa Albertinen lähteneen. Hän on itse suunnitellut jättävänsä rakastajattarensa, mutta osien kääntyessä toisinpäin rakkaus leimahtaakin entiseen liekkiinsä. Kertoja punoo juonia saadakseen Albertinen takaisin, kunnes yllättäen saapuukin sähkösanoma, jossa kerrotaan Albertinen kuolleen ratsastusonnettomuudessa. Loppu teoksesta kuvaa vähittäistä rakkauden unohtamista, joka lopulta on niin täydellinen, että kun kertoja saa sähkeen jota hän luulee Albertinen lähettämäksi jossa tämä kertoo ettei olekaan kuollut ja pyytää kertojaa luokseen, tätä ei edes kiinnosta vastata.

Koska jälkimaailmalle on varsin tunnettua Proustin mieltymys miehiin, on paikoitellen hieman hämmentävää lukea kertojan varsin vahvastikin tuomitsevan kyseiset taipumukset. Suuri osa hänen energiastaan suhteessa Albertineen kuluu sen selvittämiseen, onko Albertine kiinnostunut naisista ja kenen kanssa hän on tehnyt mitäkin. Tämä mustasukkaisuus ei hellitä Albertinen kuoltuakaan. Ystävyys markiisi de Saint-Loup'n kanssa päättyy kertojan kuultua tämän rakastuneen nuoreen mieheen, sillä kertojan mukaan mies joka pitää miehistä sillä tavalla ei ole enää kykenevä tuntemaan ystävyyttä toista miestä kohtaan (tämä luulo tuntuu olevan edelleenkin voimassa varsin laajasti tiettyjen ihmisten keskuudessa).

Kaikki me olemme orjia

2008-08-05T14:34:00.004+03:00

Molemmat tentit takana, kuukausi lomaa edessä. Voisi siis kuvitella minulla olevan aikaa kirjoitella tännekin jotain. Right?

Heinäkuussa luin enimmäkseen tenttikirjallisuutta. Pentti Haanpään Isännät ja isäntien varjot oli ihan kohtalainen, pidin itse asiassa tästä enemmän kuin Noitaympyrästä, mutta mitään fania minusta ei vieläkään tullut. Tuskin tuleekaan: pidän liikaa saduista kyetäkseni kiintymään yhteiskunnan epäkohtiin.

Pirjo Hassisen Jouluvaimo ei sekään hetkauttanut maailmaani ihmeemmin, mutta olipahan helppolukuinen. Jouluvaimo oli juuri sellainen kirja jollaisiksi kuvittelen kotimaisen naisten kirjoittaman nykykirjallisuuden: hiukkasen seksiä, ongelmallinen äitisuhde ja juuri sen verran hiottuja lauseita ettei teosta sekoita kioskikirjallisuuteen (minä en siis tosiaankaan lue erityisen paljon viimeisen parinkymmenen vuoden aikana julkaistuja suomalaisia teoksia).

Isaac Bashevis Singerin Orja oli sen sijaan yksi parhaista pitkään aikaan lukemistani kirjoista, ja olin varsin tyytyväinen että siitä kysyttiin tentissäkin. Tapa-ateistille tekee hyvää päästä välillä pohtimaan elämän suuria kysymyksiä uskonnon valossa: on terveellistä huomata miten eri lailla ihmiset voivat ajatella tietyistä asioista.

Helvi Juvosen runokokoelma Pohjajäätä ei liikauttanut oikein suuntaan eikä toiseen: en löytänyt tarttumapintaa, enkä nyt parin viikon jälkeen muista siitä enää paljon mitään.

Pär Lagerkvistin Barabbas oli aiheensa puolesta mielenkiintoinen, toteutukseltaan keskinkertainen. Kuten jo nimestä voi päätellä, Barabbas kertoo historian ehkä tunnetuimman rikollisen vaiheista historian varmasti tunnetuimman ristiinnaulitsemisen jälkeen.

Miguel de Unamunon Pyhän miehen uhri oli ihan pikkuhiukkasen ärsyttävä, mutta ei tarpeeksi pistääkseen ajattelemaan. Typerä esipuhe nostatti karvat pystyyn jo ennen varsinaisen teoksen aloittamista.

André Giden Pastoraalisinfonia oli moraali- ja sukupuolikysymysten kannalta kohtalaisen kiinnostava, mutta jokin siinäkin jätti kylmäksi. Minä-kertojana toimiva pappi on ensinäkemältä ihan sympaattinen ja hyväätarkoittava, mutta mitä pidemmälle lukee, sitä enemmän pistää silmään oman hurskauden ja hyvyyden korostus sekä kaksinaismoralismi suhteessa sokeaan Gertrudeen: "Olen aikonut seuraavassa kertoa kokonaisuudessaan tämän hurskaan sielun muovautumisen ja kehityksen, sillä minusta tuntuu siltä, että sain sen nousemaan yön pimeydestä vain palvottavaksi ja rakastettavaksi. Siunattu olkoon Herra, joka minulle uskoi tämän tehtävän." (Pastoraalisinfonia, s.8.) Evankeliumien vertaus ulkoa valkoisiksi kalkituista haudoista nousi tässä mieleen.

Pirkko Saision Kainin tytär oli mielestäni lähinnä typerä ja teennäinen, vaikka pystyinkin erottamaan siinä jonkinlaisen pointin. Suomalaisen lesbokirjallisuuden saralla ilmeisesti uraauurtava teos, mutta juuri siksi olisinkin suonut sen olevan parempi.

Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu oli varsin hauska ja melkoisesti parempi kuin etukäteen olin ajatellut, vaikka kaikenlainen tekninen insinööriselostus paikoin haukotuttikin. Pappa oli ehdottomasti teoksen parasta antia, ja hieman harmitti että hän oli päähenkilöistä ainoa joka ei ollut kertojana missään vaiheessa.

Sain luettua myös yhden teoksen tenttikirjallisuuden ulkopuolelta, veljeltäni saamani Alice Munron Kerjäläistytön. Munro osaa mielestäni todella hienosti kuvata tavallisen ihmisen tavallista elämää ilman että se kävisi missään vaiheessa tylsäksi. Pidin kylläkin enemmän Munron novellikokoelmasta Karkulainen (myöskin veljeltä saatu), vaikka minulla onkin useimmiten vaikeuksia novellien suhteen.

Sain vihdoin ja viimein luettua loppuun myös Erich Auerbachin Mimesiksen, jonka ensimmäinen kappale "Odysseuksen arpi" kuului tenttikirjallisuuteen. Teoriakirjaksi Mimesis on harvinaisen viihdyttävä, enkä oikein itsekään ymmärrä miten minulla on mennyt sen läpikahlaamiseen melkein puoli vuotta.

Luin tenttiä varten myös suurimman osan Raamatusta; Vanhasta testamentista yli puolet ja Uuden testamentin kokonaan. Tätä pidän jonkinlaisena saavutuksena itselleni, ja olen jälleen kerran iloinen siitä että opiskelen sitä mitä opiskelen, muuten olisi tämäkin jäänyt pelkäksi ikuisuusprojektiksi. Jonain päivänä luen vielä loputkin, mutta en usko sen päivän koittavan ihan lähitulevaisuudessa, sen verran raskasta kyseisen opuksen lukeminen kutenkin on.

Tässä kuussa aion lukea ainoastaan kirjoja joista pidän, joten toivottavasti seuraavat postaukset ovat hieman innoittuneempia.

Kuinka Kum-Maa on kaikkialla

2008-06-25T14:36:00.005+03:00

"Lomani" alku on mennyt tehokkaasti tenttiin lukiessa, ja samoissa merkeissä kuluu loputkin kesästä. Ensimmäinen tentti on viikon päästä, siihen on tullut luettua muunmuassa Salingerin Sieppari ruispellossa (Arto Schroderuksen suomennos neljän vuoden takaa; Saarikosken versiota en ole koskaan lukenutkaan, olisi mielenkiintoista vertailla), Milnen Winnie-the-Pooh, Kokon Pessi ja Illusia (Kristina Segercrantzin hienot kuvitukset vuodelta 2001), Carrollin Alice's Adventures in Wonderland, Mauri Kunnaksen Koirien Kalevala ja Seitsemän koiraveljestä, Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen pippurimylly, Tiitiäisen tuluskukkaro ja Tiitiäisen satupuu, Lindgrenin Bröderna Lejonhjärta ja Peppi Pitkätossu (ei löytynyt kirjastosta ruotsinkielisenä, harmitti), Janssonin Vem ska trösta Knyttet?, Hur gick det sen? sekä Vaarallinen matka (tätäkään en löytänyt ruotsiksi). Pelkäsin jo jossakin vaiheessa tällä ahmimisellani pilaavani itseltäni lapsuuteni lukukokemukset, mutta onneksi olen välillä saanut kahlata läpi myös rehellistä teoriakirjallisuutta, johon on saanut suhtautua kyllästyneesti ihan puhtaalla omallatunnolla.

Tenttikirjojen lisäksi en paljon muuta olekaan ehtinyt lueskelemaan, vaikka yli kuukausi sitten sain veljeni perheeltä valtavan pinon kirjoja (jotkut osaavat jopa luopua opuksista joita ei enää lueta). Näistä olen lukenut vasta García Márquezin Rakkautta koleran aikaan, joka oli aivan yhtä ihana kuin muutkin kyseiseltä kirjailijalta lukemani teokset. Seuraavaa tenttiä ajatellen (heinäkuun lopussa) luin Aino Kallaksen Reigin papin, jonka vähäisellä Kallas-tuntemuksellani (Suden morsian, Katinka Rabe) sijoitan tuotannon kärkeen.

Joskus minulla vielä on aikaa ja energiaa suoltaa tänne muutakin kuin listoja. Elokuussa?

A butterfly he has always wanted to catch

2008-05-16T12:36:00.005+03:00

Luin siskoni suosituksesta (ja häneltä lainaamani) John Fowlesin The Collectorin. Mielipiteemme kirjoista eivät aina osu yksiin, mutta tämä oli minustakin hyvä. Tosin en voi sanoa pitäneeni teoksesta, se oli aivan liian häiritsevä. Luen ehkä liiankin usein kirjoja niiden tuoman hyvän olon vuoksi, kuten nyt viime aikoina lasten- ja nuortenkirjallisuutta, vaikka pääsyy niiden lukemiseen onkin ollut edessä häämöttävä tentti. The Collectorista ei missään tapauksessa tullut hyvä mieli, mutta se pisti ajattelemaan, mikä kai on välillä ihan hyödyllistä.

Juonesta lyhyesti. Frederick on yksinäinen ja syrjäänvetäytyvä perhosten keräilijä, joka on rakastunut samassa kylässä asuneeseen kauniiseen Mirandaan, joka sittemmin on muuttanut Lontooseen opiskelemaan taidetta. Eräänä päivänä Frederick voittaa suuren summan rahaa, ostaa vanhan talon maaseudulta ja kidnappaa Mirandan. Lopuksi Miranda kuolee luultavasti keuhkokuumeeseen. Tarina kerrotaan ensin Frederickin näkökulmasta, sitten Mirandan päiväkirjamerkintöjen kautta ja lopuksi vielä Frederickin suulla, kolme viikkoa Mirandan kuoleman jälkeen, tämän suunnitellessa jo uuden tytön kidnappaamista.

Ongelmallisinta teoksen lukemisessa oli suhtautuminen henkilöhahmoihin: periaatteessahan Frederick on tarinan konna ja Miranda viaton uhri. Miranda näyttäytyi kuitenkin varsin ärsyttävänä, itsekkäänä porvariskakarana, kun taas Frederickiä kävi lähinnä sääliksi ainakin teoksen ensimmäisen osan ajan. Tämä säälintunne hieman haihtui loppupuolella uuden kidnappaussuunnitelman myötä, etenkin kun Frederickin Mirandaa kohtaan tuntema rakkaus ei "oikeuta" enää tätä toista hirmutyötä: "[--] this time it won't be love, it would be just for the interest of the thing and to compare them and also the other thing, which as I say I would like to go into more detail and I could teach her how. And the clothes would fit. Of course I would make it clear from the start who's boss and what I expect."

(Kuva täältä.)

Minut kohtasit laidassa toukokuun

2008-05-10T12:35:00.003+03:00

Jatkan kirjojen listaamisen vakaan harmaalla tiellä. Luin L. M. Montgomeryn Emily-kirjat: Emily of New Moon, Emily Climbs ja Emily's Quest. Emily on ehdoton suosikkini tyttökirjojen sankarittarien sankassa joukossa, vaikka etenkin sarjan viimeisessä osassa hänen tekemisensä ja tekemättä jättämisensä ovat paikoitellen hyvinkin ärsyttäviä. Käsikirjoituksen polttaminen on näistä ykkösenä: jos Emily on niin hyvä ihmistuntija kuin useassa kohdassa annetaan ymmärtää, miten hän ei näe Deanin itsekkäitä motiiveja? Loppu on sitäpaitsi hieman hutaistu ja Teddyn henkilöhahmo jää litteäksi ja valjuksi - tosin sama ongelma on mielestäni myös Montgomeryn Anna-kirjojen Gilbertissä.

Janssonin Trollvinter oli jälleen kerran ihastuttava, tosin ei suosikkini Muumi-kirjoista, eikä Aila Meriluodon Lasimaalauksestakaan löydy uutta sanottavaa, paitsi että sain sen vihdoin omakseni, ja vieläpä vaivaisella kahdella eurolla. Samalta matkalta mukaan tarttui myös Kjell Westön Vådan av att vara Skrake, sekin vain kolmella eurolla. Westö kirjoittaa tässäkin sujuvasti, mutta Drakarna över Helsingfors- ja Där vi en gång gått-romaanien taikaa en tästä saanut. Kirjailija tuntui tehneen jopa liiankin huolellista taustatyötä teosta varten, sillä nippelitietoa kasaantui enemmän kuin jaksoin sulattaa. Lopuksi vielä eilen päättämäni C. S. Lewisin Narnia-kirjojen ensimmäinen (joskin toiseksi viimeisenä kirjoitettu) osa, The Magician's Nephew. Huomasin taas surukseni miten Narnia menettää lumovoimaansa lukijan ikävuosien karttuessa, kun kirjojen alleviivaava moralisointi näkyy selkeämmin. Myös turhankin selkeät viittaukset kristinuskon mytologiaan häiritsevät kerta kerralta enemmän.

Playing Pilgrims

2008-04-20T17:27:00.004+02:00

Palaan tyttökirjojen pariin aina uudestaan säännöllisin väliajoin. Nyt luin Mary Marckin Eevan luokan, Merja Otavan Priskan ja Louisa M. Alcottin Little Women and Good Wives, jonka olen nähnyt suomeksi julkaistuna ainoastaan kahtena erillisenä osana. Marckin ja Otavan teokset luin kurssia varten, mutta Alcottin ostin Akateemisesta ihan vain omaksi ilokseni, ja pari päivää olenkin ollut aivan erikoisen hyvällä tuulella. Joillakin kirjoilla on sellainen vaikutus.

Ymmärrän kuitenkin oikein hyvin, miksi esimerkiksi Alcottin tuotanto saattaa ärsyttää monia moralisoinnillaan ja kiistattoman vanhanaikaisilla sukupuolirooleillaan. Kyllä minuakin välillä nauratti:

"This is the sort of shelf on which young wives and mothers may consent to be laid, safe from the restless fret and fever of the world, finding loyal lovers in the little sons and daughters who cling to them, undaunted by sorrow, poverty or age; walking side by side, through fair and stormy weather, with a faithful friend, who is, in the true sense of the good old Saxon word, the house-band, and learning, as Meg learned, that a woman's happiest kingdom is home, her highest honor the art of ruling it - not as a queen, but a wise wife and mother."

Vastapainoksi kaikelle tälle herttaiselle moraalille lukaisin myös Frank Millerin viidennen osan Sin City-sarjakuvasta, nimeltään Family Values. Miho on aina ollut minun suosikkini, sekä sarjiksissa että leffassa, jossa tätä pikkuista tappajaa esitti supersöpö Devon Aoki.

Niin, ja luin myös Emily Brontën kootut runot englanniksi hieman sekavahkona kriittisenä editiona.

(Kuva täältä.)

Eisen und Blut

2008-04-11T15:09:00.004+02:00

Etten nyt vallan stressaantuisi, aion pitää sanani lyhyinä, vaikka Arvid Järnefeltin Veneh'ojalaisista toki olisi paljonkin sanottavaa. Hieno kirja: omasta mielestäni jopa parempi kuin Isänmaa tai Maaemon lapsia, vaikka en osaa tätä väitettä perustella muulla kuin sillä että tämä nyt on tuoreimmassa muistissa.

Teos ilmestyi alunperin kahdessa osassa, mitä L. Onerva loppuun asetetussa kritiikissään syystäkin valittelee: niin saumattomasti ne liittyvät toisiinsa. Romaani kertoo, kuten nimestäkin voi arvata, Veneh'ojan suvun jäsenten kohtaloista, erityisesti Hanneksen elämänvaiheista Helsingissä, Pietarissa ja lopulta Amerikassa, maamiehen luvatussa maassa. Erityisesti pidän Järnefeltin moniulotteisista ja kompleksisita henkilöhahmoista sekä hänen tavastaan kuvata historiallisia tapahtumia usean syyn seurauksina. Vaikka Järnefeltin tolstoilaisuus ja muu aatetausta on teoksesta luettavissa, se ei kuitenkaan ole mustavalkoinen tai alleviivaava, vaan ymmärrystä on niitäkin kohtaan jotka eivät noudata samoja ideologioita.

(Juu juu, kertoja se on joka puhuu eikä Järnefelt, mutta koska viittaan J:n teoksiin yleensä on mielestäni luontevampaa puhua kirjailijasta kuin kertojista.)

Huhhuh, olipa rankkaa. Taidan mennä hetkeksi lepäämään.

On siis kevät

2008-04-05T10:08:00.002+02:00

Tänä vuonna on tullut luettua aika vähän, joskin puolustelen itseäni sillä että osa lukemisistani on ollut joko sisällöllisesti tai ihan fyysisesti (tai molempia) raskaahkoja. Sekä sillä että olen niin hurjan kiireinen ja/tai laiska.

Helmikuussa lukaisin joka tapauksessa Goethen Nuoren Werherin kärsimykset sekä Faustin, (taas kerran) Angela Carterin Nights at the Circusin ja Voltairen Candiden, josta en erityisemmin pitänyt. Maaliskuussa jatkoin paholaisteemaa lukemalla Mannin Tohtori Faustuksen, joka oli hyvä mutta tiiviydessään melko raskas. Lisää Carteria: The Bloody Chamber sekä Wise Children. Huomasin muuten suureksi surukseni ja ihmetyksekseni että Carter kuoli jo 1992. Mielestäni "nykykirjailijan" olisi syytä olla hengissä ja tuottaa minulle lisää luettavaa. No niin. Sitten kahlasin läpi Tony Mitchellin toimittaman teoksen Global Noise. Rap and Hip-Hop Outside tha USA, joka oli todella mielenkiintoinen, joskin varsin epätasainen. Lisää kevyttä lukemista: Karsten Alnaesin Kiihkon aika. Euroopan historia 1600-1800, jossa raskaus johtui ihan puhtaasti sivumäärästä:teksti itsessään oli suurimman osan aikaa turhankin heppoista. Siitä jatkoin sitten Woolfin klassikolla A Room of One's Own, joka oli vieläkin parempi kuin olin etukäteen ajatellut: ja kansikin on hieno. Maaliskuun viimeiseksi luetuksi jäi Lyn Pykettin Emily Brontë, joka oli ihan kiva. Tässä kuussa olen ehtinyt lukemaan vain yhden teoksen, Angela Carterin The Passion of New Even, joka oli juonen puolesta varsin erilainen kuin muut Carterilta lukemani: paljon väkivaltaisempi ja häiritsevämpi. Pidin kyllä silti.

Siinä se. Seuraava postaus ehkä heinäkuussa.

Ripustitte rintaanne ikonin

2008-01-23T16:44:00.000+02:00

Humhumhum. Jos nyt pikkuhiljaa pääsisi taas rytmiin kiinni ja saisi raportoitua luetuista teoksista tännekin jotain. Aloitan reilu viikko sitten lukemastani Mihail Bulgakovin romaanista Saatana saapuu Moskovaan, ihan vain siitä syystä että haluan päästä sanomaan: Saatana saapuu Moskovaan on aivan saatanan hyvä kirja. Hauska, älykäs, ajatuksia herättävä, monisärmäinen. Tosin jäin miettimään: onko alkuperäisteoksen nimi suomennettuna Margarita ja Mestari vai Margarita ja hänen mestarinsa? Lukeeko tätä kukaan venäjänkielen taitoinen?

Etukäteen pelkäsin teosta hieman: olin useammalta taholta kuullut sen olevan raskas ja sekava ja (useiden) venäläisten teosten tapaan täynnä henkilöitä, joita kutsutaan milloin milläkin nimellä: esimerkiksi Ivan Nikolajevits Ponyrjovia kutsutaan vaihdellen Bezdomnyiksi, Ivaniksi tai Ivan Nikolajevitsiksi. Lisäksi nimet ovat näin ei-venäläisen korviin usein varsin samanoloisia (vaikka kyllä minulla menee suomalaistakin kirjallisuutta lukiessa usein Hannat, Annat, Hannet, Annikat ja muut sekaisin).

Saatana ja hänen palvelijansa on teoksessa kuvattu loisteliaan värikkäin vedoin, samoin kuin Moskovan kaikkia syntejä ilmentävä kansa, joka joutuu jos jonkinlaiseen pulaan heikkouksiensa tähden. Rinnakkaistarinana kulkeva kertomus Pontius Pilatuksesta rakensi teokselle historiallista ja eettistä syvyyttä, vaikka tuntuikin alkuun hieman irralliselta. Mestarin hahmo tosin hieman ärsytti kaikessa itsesäälissään, mutta kaiken kaikkiaan yhdyn mielelläni takakannen antamiin määreisiin teoksesta: "venäläisen kirjallisuuden sapekkaimpia satiireita", "mustan komiikan mestariteos", "riehakas fantasia", "salakavala huumori".

Taas tuli siis todistettua, että usein klassikkoteoksen kanonisoidulle asemalle on syynsä.

(Kuva täältä.)

Ei huvita

2008-01-14T17:27:00.000+02:00

Blogi on ollut hieman katkolla, ja tulee luultavasti sitä olemaankin ainakin jonkin aikaa. Olen kyllä lukenut kirjoja, ja mahdollisesti minulla olisi niistä jotain sanottavaakin, mutta minua ei yksinkertaisesti ole huvittanut julkaista näitä mahdollisia ajatuksia tällä foorumilla. Ehkä joskus myöhemmin. Teokset jotka olen lukenut mutta joista en ole välittänyt tänne kirjoittaa ovat Gaimanin Sandman 5: Game of You, Hallgrímur Helgasonin Islannin kirjailija, Margaret Atwoodin Nimeltään Grace, Paul Austerin Oracle Night, Tove Janssonin Muminpappans memoarer ja Danten Jumalaisesta näytelmästä "Helvetti".

(Kuva täältä.)

Det är snön som gör mörkret ljusare

2007-12-14T15:53:00.000+02:00

Luin kirjoja: Sven Linnérin toimittaman artikkelikokoelman Från dagdrivare till feminister. Studier i finlandssvensk 1900-talslitteratur, Bo Carpelanin runokokoelman I de mörka rummen, i de ljusa ja Juhani Ahon pienoisromaanin / laajan novellin Helsinkiin.

Artikkelikokoelma oli varsin mielenkiintoinen. Erityisesti pidin Torsten Petterssonin kokoelman aloittavasta artikkelista "Det svårgripbara livet. Ett förbisett tema i dagdrivarlitteraturen", jossa Petterssonin pääteesinä on osoittaa, että toisin kuin aiemmassa tutkimuksessa on esitetty (kokoelma on ilmestynyt 1986, joten tieto on yli parinkymmenen vuoden takaista), dagdrivare-kirjallisuudessa ajelehtiminen, tarkkailijan asema ja ulkopuolisuus eivät ole ihannoituja ominaisuuksia, vaan päähenkilöt kaipaavat ja etsivät "todellisempaa" elämää, joka kuitenkin näyttäytyy joko vaikeasti tai täysin mahdottomalta saavuttaa. Toinen erityisen kiinnostava artikkeli oli puolestaan kokoelman päättävä Merete Mazzarellan "Den kvinnomedvetna prosan efter 1970", jossa Mazzarella (muuten ainoa nainen kokoelman kirjoittajien joukossa) otsikon mukaisesti käsittelee nk. "uutta feminismiä" suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa.

Carpelanin runokokoelma oli yhtä hieno ja koskettava ja henkilökohtaisella tasolla puhutteleva kuin Carpelanin tekstit mielestäni aina ovat. Ehkä liian henkilökohtaisella tasolla jotta runoja tekisi mieli lähteä analysoimaan.

Ahon Helsinkiin -teoksesta puhuttiin tiistain luennolla, jolloin opettaja mainitsi, että päähenkilö on tehty tarkoituksella vastenmieliseksi, tavoitteena herättää lukijassa inhoreaktio tämän edustamaa ihmistyyppiä ja arvomaailmaa kohtaan. Samaa aihetta käsittelee myös Pirjo Lyytikäinen teoksen esipuheessa. Päätin siis ennalta pitää päähenkilöstä, Antti Ljungbergista, mutta eihän siitä tullut mitään. En tosin varsinaisesti inhonnutkaan Anttia, enimmäkseen säälitti, mutta sympaattista hahmoa hänestä ei kyllä saa leivottua hyvällä tahdollakaan. Aho on siis onnistunut tavoitteessaan, ja hyvä niin; joskin minua hieman ärsytti tietty alleviivaavuus ja tendenssimäisyys, jotka usein muutenkin saavat minut vieroksumaan realismin ja naturalismin hengessä kirjoitettua kirjallisuutta.

Kings and pirates

2007-12-04T17:52:00.000+02:00

Lukeminen on taas viime aikoina ollut varsin vähäistä. Tosin viikko sitten luin Pertti Karkaman ja Hanne Koiviston toimittaman artikkelikokoelman Älymystön jäljillä. Kirjoituksia suomalaisesta sivistyneistöstä ja älymystöstä, joka oli ihan kiinnostava teos, mutta jätti minut hieman sekaviin ajatuksiin. Sivistyneistöstä ja älymystöstä puhuminen tuntuu hieman snobistiselta, siitä huolimatta että oma oppialan valintani viitoittaa tietä ainakin älymystön suuntaan, mikäli älymystöllä tarkoitetaan ajatustyötä tekeviä henkilöitä. Terminologia ei ollut erityisen yhdenmukainen teoksen artikkeleiden kesken, joten sillä saatetaan tarkoittaa erinäisiä muitakin asioita, kuten yhteiskunnallisiin kysymyksiin puuttumista ja niiden kyseenalaistamista, jolloin tipahtaisin kyllä kategorian ulkopuolelle. Sivistyneistön käsite jäi vieläkin hämärämmäksi.

Tänään luin sitten P. H. Sawyerin Kings and Vikings. Scandinavia and Europe AD 700-1100. Aiheena siis viikingit, ja varsin tieteellisestä näkökannasta tarkasteltuina. Teksti oli hieman kuivaa, joskin kohtalaisen helppolukuista. Itse en ole erityisen kiinnostunut arkeologiasta, joten sivukaupalla kestävät selvitykset mistä mikäkin kolikonpuolikas on löydetty olivat hieman tuskastuttavia, mutta oppimisen kannalta teos oli varsin hyödyllinen. Lopussa oli myös mustavalkoisia kuvia riimukivistä, rahoista, haudoista ja niin edelleen.

(Kuva täältä.)

Minut murhattiin, ja minä elän

2007-11-24T12:59:00.000+02:00

Toinen Finlandia-voittaja heti perään: luin eilen Kristina Carlsonin romaanin Maan ääreen vuodelta 1999. Pidin enemmän kuin Sinervon teoksesta, mutta ei tämäkään ihan omalta tuntunut. Ehkä odotukset ovat liian korkealla. Vuoden 1999 ehdokkaista olin aiemmin lukenut vain Hyryn Aitan, josta en pitänyt.

Maan ääreen kertoo nuoresta suomalaisesta ylioppilaasta, Lennart Falkista, jonka isä lähettää Amurinmaalle itäiseen Siperiaan etsimään onneaan. Lennart asettuu (tai asetetaan) Nahodkaan tilejä tarkastamaan, ja pitkästymistä paetessaan Lennart ajautuu ensin esimiehensä vaimon syliin, sitten kosiskelemaan tytärtä. Hän ryhtyy myös hämäräperäiseen liikeyritykseen papin, isä Spirosin, sekä nimettömäksi jäävän kiinalaisen kanssa. Eräänä iltana joku kuitenkin hyökkää hänen kimppuunsa pimeässä ja lyö Lennartin kallon halki tiiliskivellä. Tohtori Gantz, Lennartin ystävä ja asuinkumppani, saa vamman parannettua, ja Lennart ryhtyy pohtimaan, kuka hänet yritti murhata. Ennen kuin hän pääsee mihinkään lopputulokseen, hänelle nousee kova kuume ja hän kuolee.

Arvoitus ratkeaa yllättävän arkisesti (ainakin minut se yllätti, mutta olenkin aina ollut huono salapoliisi) lopussa ulkopuolisen kertojan avulla.

Pinaatti, intohimon ja kaipuun hämärä kohde

2007-11-23T15:40:00.000+02:00

"Luulisi kuitenkin ihmisten olevan sen verran valistuneita, että tietävät taiteilijan kirjoittavan yhä uudelleen ja uudelleen omakuvaa." (Runoilijan talossa, 30.)

En ole lukenut kovinkaan paljon uudempaa suomalaista kirjallisuutta. Ylipäätään olen ollut kiinnostuneempi ns. länsimaiseen kirjallisuuden kaanoniin kuuluvista teoksista ja kirjailijoista, eniten ranskalaisista ja venäläisistä. Kotimaisia klassikoita olen lukenut oikeastaan vasta nyt viimeisen puolentoista vuoden ajan koulun takia. Ja kotimaista nykykirjallisuutta siis vielä harvemmin. Mutta olen päättänyt parantaa tapani, ja ensimmäinen askeleeni kohti suomalaista reilun parinkymmenen vuoden sisällä kirjoitettua kirjallisuutta on Finlandia-palkinnon saaneiden teosten lukeminen. Keinotekoista, tiedän, mutta jostainhan sitä pitää aloittaa, ja pidän selkeistä listoista. Tähän mennessä olen lukenut Finlandian voittaneita teoksia vasta neljä, Carpelanin Urwindin (1993), Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (2000), Westön Där vi en gång gått (2006) ja nyt tänään Helena Sinervon Runoilijan talossa (2004). Kolmea ensimmäistä en lukenut millään tavalla niiden palkintostatusta ajatellen, joten lähestymistapani Sinervon teokseen varmaankin vaikutti odotushorisonttiini toisella tavalla.

Runoilijan talossa on elämäkerrallinen romaani Eeva-Liisa Mannerista, jonka kirjoittamisessa Sinervo on hyödyntänyt arkistomateriaalia. Ymmärtääkseni teos herätti jonkin verran polemiikkia Mannerin perikunnan, teoksessa esiintyvien ihmisten tai näiden sukulaisten tai jonkun muun taholta (en siis tiedä/muista kenen), sillä Sinervon oli odotettu kirjoittavan Mannerin elämäkertaa, ei fiktiota. Itse olen lukenut Mannerin tuotannosta ainoastaan runokokoelman Tämä matka, koska se kuuluu kurssivaatimuksiin, ja Mannerin elämästä en tiennyt aiemmin yhtään mitään. Ilmeisen ongelmallinen se tämän teoksen perusteella oli.

Ymmärrän kyllä, miksi Runoilijan talossa on monien mielestä hyvä kirja. Tavallaan ymmärrän myös, miksi se on voittanut Finlandian, joskaan en ole lukenut muiden ehdolla olleiden teoksia kuin Rimmisen Pussikaljaromaanin (josta pidin), joten vertailupohjaa ei juurikaan ole. Mutta minun kirjani tämä ei ollut, eikä se saanut minua kiinnostumaan paremmasta tuttavuudesta sen enempää Sinervon kuin Mannerinkaan tuotannon kanssa.

It's no good anyone winning

2007-11-15T12:23:00.000+02:00

Oijoi. Taas on tullut luettua fantasiaa. Seuraavaksi lupaan (itselleni ja opettajilleni) tarttua johonkin todella realistiseen ja mahdollisimman vaikeatajuiseen ja tieteelliseen.

Mutta siis, eilen luin (toista kertaa) Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin yhteistyön hedelmän Good Omensin. Tämän erinomaisuutta en voi kylliksi painottaa, vaikkakaan en Pratchettia muuten erityisemmin fanita; luin Discworldia (suomeksi kai Kiekkomaailma, mikä kuulostaa huolestuttavan paljon jääkiekkoon suuntautuneelta tv-ohjelmalta) teini-iässä ihan kiitettävän määrän ja kyllästyin siihen loputtomaan kikkailuun ja nokkeluuteen.

On sitä Good Omensissakin jonkin verran, sitä nokkeluutta, mutta se ei pääse kasvamaan itsetarkoitukseksi. Muutenkin olen kuulevinani teoksesta paremmin Gaimanin äänen, mutta se luultavasti johtuu siitä, että kuulen mitä haluan, eikä mistään tilastollisesta faktasta.

Kyseessä on siis maailmanloppu, Armageddon, Taivaan ja Helvetin välinen suuri taistelu. Henkilögalleriasta löytyvät demoni Crowley (alunperin Paratiisin käärme); enkeli Aziraphale (osa-aikainen harvinaisten kirjojen myyjä); Saatanan poika Adam ja tämän kolme ystävää, Pepper, Wensleydale ja Brian, sekä koira Dog; Ilmestyskirjan neljä ratsastajaa; noita Anathema Device; satanistisia nunnia ja niin edelleen. Melkoinen määrä viittauksia Raamattuun, populaarikulttuuriin sekä länsimaiseen kulttuuriin yleensä, mikä lievittää huonoa omatuntoani: tästähän voi vaikka oppia jotain!

Mutta pääasiassa syy tämän lukemiseen on kannessa komeileva Time Out -lehden lausunto: "Heaven to read, and you'll laugh like hell". Niin totta.

(Kuva täältä.)

You don't have to stay anywhere forever

2007-11-13T12:35:00.000+02:00

Luin sunnuntaina neljännen Sandman-albumin, nimeltään Season of Mists. Tarina alkaa Endlessien perhetapaamisella, jossa lukijalle esitellään tarkemmin Desire, Despair, Destiny, Delirium, Dream ja Death. Kokouksen lopputuloksena Dream päättää lähteä Helvettiin vapauttaakseen sieltä entisen rakastettunsa Nadan, jonka Dream itse on tuominnut sinne kymmenen tuhatta vuotta aikaisemmin.

Dream odottaa kohtaavansa vastustusta Helvetistä, sillä viime käynnillään hän on loukannut Luciferia. Päästessään sinne hän kuitenkin huomaa Helvetin olevan tyhjä, ja löytää yksinäisen Luciferin, joka ilmoittaa luopuneensa tehtävistään ja tyhjentäneensä Helvetin. Keskustelun päätteeksi Lucifer antaa Helvetin avaimen Dreamille.

Kolmannessa osassa kuvataan, miten eri jumaluudet lähtevät kohti Uneksuntaa (Dreaming) vaatiakseen Helvettiä itselleen. Aasoista Odin, Thor ja Loki lähtevät; Järjestys ja Kaaos; enkelit Duma ja Remiel (joiden tehtävänä on tarkkailla); Helvetin demonit, jotka haluavat kotinsa takaisin; Egyptistä Anubis, Bast ja Bes; Japanista Susano-O-No-Mikoto, ja niin edelleen.

Neljännessä osassa seurataan kuolleiden paluuta maan päälle seurauksena Helvetin sulkemisesta. Poika nimeltä Charles Rowland on joutunut jäämään koululle joulupyhien ajaksi, kun yhtäkkiä elävät kuolleet täyttävät talon. Kolme entistä koulukiusaajaa tappaa Charlesin; odotellessaan kuolemaansa tämä ystävystyy pojan, Painen, kanssa, jonka samaiset koulukiusaajat ovat tappaneet ollessaan vielä elossa, osana jotakin rituaalia. Kuoltuaan Charles kieltäytyy lähtemästä Deathin mukaan, koska tämä ei suostu ottamaan myös Painea. Kiireidensä takia Death suostuu tulemaan hakemaan pojat myöhemmin. Joten pojat lähtevät ulos koulutalosta nähdäkseen "what life's got to offer us".

Kuka saa Helvetin ja miten käy Nadan: sen kiinnostuneet joutuvat selvittämään itse, sillä enhän toki halua täysin pilata lukunautintoa. Sitäpaitsi minulla alkaa olla kiire kouluun.

I would not like to give up flying at all

2007-11-10T00:09:00.000+02:00

Sain asuintoveriltani etukäteen syntymä-
päivälahjaksi uuden tuttavuuden fantasia-
kirjallisuuden saralta: Naomi Novikin Temeraire -sarjan ensimmäisen osan, His Majesty's Dragon. Juuri sitä mitä tarvitsin: helppolukuista, jännittävää ja viihdyttävää. Sarjassa on ilmestynyt yhteensä neljä osaa: His Majesty's Dragonin lisäksi Throne of Jade, Black Powder War sekä syyskuussa 2007 ilmestynyt Empire of Ivory. Aion ehdottomasti hankkia omistukseeni koko sarjan.

His Majesty's Dragon sijoittuu Napoleonin sotien aikaan, ja alkaa kapteeni Will Laurencen laivan vallatessa ranskalaisen fregatin. Laivalta löytyy laatikko, jonka sisältä paljastuu lohikäärmeen muna. Lohikäärmeen kuoriutuessa se valitsee Laurencen huoltajakseen ja kumppanikseen, mikä tarkoittaa Laurencen siihenastisen elämäntavan päättymistä, sillä lohikäärmeen lentäjä joutuu omistautumaan täydellisesti lohikäärmeelleen, ja normaali sosiaalinen elämä, perheen perustamisesta puhumattakaan, jää väistämättä ulkopuolelle. Laurence nimeää lohikäärmeen Temeraireksi, ja kiintyy siihen (häneen) nopeasti.

Koska Englanti on sodassa Ranskaa vastaan, Laurence ja Temeraire lähetetään pikaisesti koulutukseen Skotlantiin. Yleensä lohikäärmelentäjiä koulutetaan tehtäväänsä seitsemänvuotiaasta alkaen, ja Laurence saa alkuun tuntea olonsa varsin ulkopuoliseksi muiden lentäjien keskuudessa. Perinteisen sankarin ominaisuuksillaan, kuten oikeudenmukaisuudella, epäitsekkyydellä ja rohkeudella, hän kuitenkin voittaa heidät pian puolelleen. Myös Temeraire saa alkuun hieman kylmäkiskoista kohtelua toisilta lohikäärmeiltä, sillä hän on eri lajia kuin muut, mutta tämäkin kitka selviää tuota pikaa.

Lopussa Laurence ja Temeraire pelastavat Englannin Bonaparten hyökkäykseltä ja Temeraire osoittautuu olevan erittäin harvinaista ja arvostettua lajia, kiinalaisten keisareiden Taivaallista (Celestial).

Juonenkäänteet olivat varsin ennalta-arvattavia, mutta se ei haitannut. Tapahtumat oli kuvattu uskottavasti ja kiinnostavasti, ja minä pidän lohikäärmeistä. Välillä on sitäpaitsi virkistävää lukea kirjaa, jossa sankari on näin perinteisellä tavalla sankarillinen, suorastaan virheetön: kokemukseni mukaan sankareilla on useammin tapana olla vähän kömpelöitä ja epävarmoja, ja on kivaa samastua välillä täydellisyyteen.

Kirjasarjan kotisivut löytyvät täältä.
(Ja kuva joka ei liity kirjoihin mitenkään on kopioitu täältä.)

Gubben är trött

2007-11-02T23:50:00.000+02:00

Alati jatkuva flunssa verottaa voimia ja siinä sivussa myös kirjoitushaluja. Joitakin päiviä sitten luin Lyytikäisen, Kalliokosken ja Kantokorven toimittaman teoksen Katsomuksen ihanuus. Kirjoituksia vuosisadanvaihteen taiteista, josta minulla ei nyt juurikaan ole sanottavaa. Ihan hyvä, ainakin paikoitellen. Hitusen ehkä epätasainen.

Tänään luin Lars Sundin romaanin Lanthandlerskans son, joka on toinen osa Sundin Siklax-sarjaa (trilogiaa, ymmärtääkseni?). Ensimmäinen osa on Colorado Avenue, jonka filmatisointi tuli teattereihin syyskuussa ja jota en ole lukenut. Kolmannen osan, Eriks bokin, sen sijaan luin vuosi sitten (tosin jostain syystä suomeksi, eli nimellä Erikin kirja), ja pidin kovasti. Niin Lanthandlerskans sonistakin. Teos alkaa kertojan auttaessa äidinisäänsä Otto Näsiä pakenemaan vanhainkodista. Seuraa matka kohti Siklaxia, pohjanmaalaista kuntaa, jonka Otto haluaa nähdä viimeisen kerran ennen kuolemaansa. Siklaxista kertoja ja Otto jatkavat matkaansa saaristoon kertojan huvilalle, joka aiemmin on kuulunut Otolle. Varsinaisen tarinan ajan matkaa tärkeämpi on kuitenkin matka ajassa, joka luodaan sekä kertojan että Oton kertomuksilla menneestä. Kertoja on luvannut kertoa Otolle mitä tapahtui Siklaxissa Oton ollessa Amerikassa, ja Otto puolestaan kertoo omista kokemuksistaan 30-luvun Amerikassa. Nautinnollisen lukukokemuksen lisäksi sain kuin huomaamattani kerrattua valitettavan vaillinaisia tietojani historiasta: maailmansodat, kieltolaki, lapuanliike, pörssiromahdus ja lama, liittyvät luontevasti tarinan henkilöiden kohtaloihin ja voin jopa kuvitella muistavani vuosilukuja ja päivämääriä vielä ensi viikollakin.

Colorado Avenuen aion lukea mitä pikimmiten (= toivottavasti tämän vuoden puolella), ja toivon silloin inspiroituvani hieman pidempiin pohdintoihin Sundin hienosta teossarjasta. Nyt näen kuitenkin parhaaksi vetäytyä sängynpohjalle yskimään.

Satuja, illusioneja ja tukkoinen todellisuus

2007-10-28T15:46:00.000+02:00

Kaikkien viimeaikaisten jännittävien tapahtumien jälkeen olen tietenkin tullut kipeäksi. Varsin kurjaa; mutta olenpahan ainakin saanut maata sängyssä lukemassa.

Eilen luin Mika Waltarin Suuren illusionin ja Irmelin Sandman Liliuksen Korpfolksungenin. Illusionin lukemiseen vaikutti vahvasti Waltarin oma esipuhe teokseensa vuodelta 1968, 40 vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen otsikolla "Viidennen painoksen ilmestyessä", jossa Waltari kertoo teoksensa uusintapainoksen toimittamisesta. Waltari kirjoittaa: "Useita vuosia teos oli avaamattomana pöytälaatikossani. Tarkoituksena oli korjailla ja nykyaikaistaa sen kieliasua. Mutta en pystynyt lukemaan kirjaa edes lävitse. Niin voittamatonta vastahakoisuutta herätti mielessäni palaaminen tähän nuoruudenteokseeni [--]. Minun oli vaikea ymmärtää, miten tällainen teos oli voinut saada niin suuren menestyksen ja herättää arvostelijoissakin haltioitunutta innostusta [--]. Kirjana se on lapsekas, kehittymätön, sentimentaalinen." Varsinainen murskakritiikki siis. Ei Suuri illusioni mielestäni kuitenkaan noin huono ollut, mutta esipuhe kummitteli kyllä mielessä koko lukemisen ajan. Sen voisi sanoa vaikuttaneen vahvasti odotushorisonttiini, jos haluaisi viljellä suuria sanoja. Ja minähän haluan.

Korpfolksungen olikin sitten pelkästään positiivinen kokemus. Sandman Lilius ei petä koskaan, vähäisen kokemukseni mukaan ainakaan. Älykäs, monitasoinen, lämmin, taianomainen... Ihana. Teos on osa Sandman Liliuksen Tulavall-kronikkaa, ja sen tarina kertoo Hannafiasta, joka ystävänsä Tuspurun kanssa löytää metsästä korppikansan pennun. Hannafia päättää lähteä kotoaan vanhempien vaatiessa häntä viemään pennun takaisin metsään, joten hän liittyy Tuspurun laivan, Sydvästin, miehistöön. Seuraa jännittäviä seikkailuja ja onnellinen loppu, kuten kunnon satuun kuuluukin.

Nyt takaisin peiton alle.

Oikeat sankarit eivät kuole koskaan

2007-10-26T11:03:00.000+02:00

Ihanan rentouttavaa päästä pitkästä aikaa lukemaan jotain sellaista, mitä ei hyvällä tahdollakaan pysty yhdistämään kirjallisuuteen tieteenä (no okei, hyvällä tahdolla pystyy kyllä yhdistämään mitä vain mihin vain, mutta onneksi minulla ei juuri nyt ole pisaraakaan hyvää tahtoa kyseisensuuntaisten asioiden suhteen).

Luin siis eilen kolme kappaletta Sokalin Tarkastaja Ankardon tutkimuksia, ja olin suunnattoman viihdytetty. Ensimmäisenä Koiran paluu, jota seurasivat Rasputinin merkki sekä Unelma horisontista. Itseni ja pikkusiskoni lisäksi en pysty nimeämään ketään näistä innostunutta, mutta ehkä näiden lukemisesta ei vain puhuta. Ovathan ne aika korneja; mutta juuri siksi niin ratkiriemukkaita.

Niille jotka eivät tiedä: tarkastaja Ankardo on juoppo, ketjupolttava, kyyninen yksityisetsivä, joka ajautuu kerta toisensa jälkeen mitä raadollisiimpiin seikkailuihin, joihin kuuluu vähäpukeisia, kauniita neitokaisia, kovapintaisia rikollisia ja mahdollisimman monta kuollutta. Taistelukohtauksiin kuuluvat olennaisesti äänet kuten "iiih!", "raarg!", "tsakk!" ja "paf!". Viittauksia dekkariin lajityyppinä (tässä se kirjallisuustieteily yrittää sitten hiipiä kimppuun) löytyy siis runsaasti, melko räikeään parodiaan asti.

Sitten voikin taas tarttua uusin voimin niihin pakollisiin lukemisiin. Kuten vaikkapa Aleksis Kiven digiarkistoon (jota kyllä suosittelen lämpimästi ihan kaikille; toivottavasti jonain päivänä samanlaista aineistoa löytyisi yhtä kätevästi muistakin suomalaisista kirjailijoista).

(Kuva täältä.)

Alla kvällar lät prinsessan smeka sig

2007-10-25T15:53:00.000+02:00

Nyt on pahin tieteellisten artikkeleiden suma takanapäin, ja voin taas toivoakseni keskittyä kaunokirjallisuuden lukemiseen.

Sain tänään myös luettua loppuun Vesa Haapalan väitöskirjan Kaipaus ja kielto. Edith Södergranin Dikter-kokoelman poetiikkaa. Kiinnostavuudestaan huolimatta kyseinen teos alkoi jo tuntumaan pienoiselta ikuisuusprojektilta, mutta, kuten sanottua, nytpä on siitäkin selvitty. Ehkä siitä pitäisi jotain sanoakin.

Kirja olisi vaatinut enemmän tarkkaavaisuutta minulta lukijana kuin mitä tällä hetkellä pystyin siihen panostamaan. Voin kuitenkin sanoa Haapalan analyysien avanneen Södergranin tuotantoa minulle uudella tavalla. Kuvan syventyessä myös mielipiteeni Södergranista ovat muuttuneet ristiriitaisemmiksi: en pysty hyväksymään etenkään Nietzschen innoittamaa yli-ihmisideaalia, maistuu liiaksi Kolmannelta valtakunnalta. Myöskin miessukupuolen varsin ehdoton vastustaminen ("Mannen har icke kommit, har aldrig varit, skall aldrig bli..." [runosta "Violetta skymningar..."]) oudoksuttaa. Södergran on kuitenkin erittäin monitahoinen runoilija, ja useat säkeet yllättävät ja koskettavat kovastikin.

Mutta valituksen sananen: Haapalan teoksessa oli kyllä aivan luvattoman paljon painovirhepaholaisia. Tästä en nyt syytä niinkään Haapalaa itseään kuin kustantavaa tahoa (SKS), jonka ymmärtääkseni pitäisi pitää huoli näistä asioista. Muutama unohtunut tai ylimääräinen kirjain sinne tai tänne ei maailmaa kaada, mutta pariin otteeseen lauseesta oli vaikea saada selvää kirjoitusvirheiden takia.

Jotta nuoruus olisi taatusti ikuista

2007-10-17T14:29:00.000+02:00

Luin eilen Arto Mellerin esikoiskokoelman Schlaageriseppele. Tätä voisi oikeastaan kutsua ensimmäiseksi lähikontaktikseni Mellerin tuotantoon (vähän hävettää tunnustaa), mutta ei varmasti jää viimeiseksi. Pidin kovasti.

Mellerin runoissaan luoma maailma on tosi olematta realistinen. Inhoan määritelmää "elämänmakuinen", mutta nyt haluaisin ehkä käyttää juuri sitä. Tunnistin runoista itseni ja tämän maan, vaikken ole erityisemmin aikaani Pohjanmaalla viettänytkään. Intertekstit (tai subtekstit tai miten niitä nyt haluaakaan kutsua) innostivat minua: jos tunnistin ja osasin sijoittaa ne, tunsin itseni suunnattoman kekseliääksi ja älykkääksi; jos tunnistin mutten osannut sijoittaa niitä, tulin erittäin uteliaaksi ja tiedonhaluiseksi tuntematta itseäni kuitenkaan tyhmäksi. Tällä yritän siis sanoa, että mielestäni Melleri kirjoittaa älykkäästi mutta ei älyllisesti (älyllisellä tarkoitan tässä yhteydessä jotain kliinistä, mahtailevaa, abstraktia ja pedagogista). Nerokasta.

Joudun ehkä palaamaan asiaan muutaman vuoden kuluttua.

Les années folles

2007-10-13T15:06:00.000+02:00

Luin tänään Britt Arenanderin teoksen Anaïs Nins förlorade värld. Kirja on varsin lyhyt, ja puolet sivuista täyttävät kuvat. Teoksen voisikin sanoa käsittelevän yhtä paljon 1920- ja 1930-luvun Pariisia kuin Niniä. Arenander on kuvin pyrkinyt rekonstruoimaan Pariisin sellaisena kuin se oli Ninin asuessa siellä 1924-1939. Hän on käyttänyt sekä vanhoja postikortteja ja valokuvia 20- ja 30-luvuilta että myös uusia valokuvia Pariisin kaduista ja eri taloista, joissa Nin viidentoista vuoden aikana asui. Kuvat ovatkin kirjan parasta antia, sillä mitään varsinaisesti uutta teoksesta ei selvinnyt: Arenander on kuvannut Ninin elämän ulkoisilta pääpiirteiltään; missä hän asui, kenen kanssa petti miestään, mitä hän kirjoitti, mutta mitään sen syvempää analyysia henkilöstä tai teoksista ei ole esitetty. Joten minäkään en tee sitä.

En ole erityisen vaikuttunut, mutta en kyllä suuria odottanutkaan. Tulipahan luettua.

(Kuva täältä.)

Minne katosi päivät

2007-10-09T15:20:00.000+02:00

Tämä syksy tulee mitä ilmeisimmin merkitsemään varsin vähiä blogipostauksia. Syynä tähän ovat ne lukuisat kirjallisuustieteelliset artikkelit, jotka minun on pakko lukea, jos aion päästä jostakin tentistä läpi. Kuten jo aiemmin olen maininnut, näistä artikkeleista minun ei tee mieleni kirjoittaa yhtikäs mitään, vaikka ne usein ovatkin varsin mielenkiintoisia. Voisin nyt tietenkin mainita, että eilen luin Pirjo Lyytikäisen artikkelin "Muna vai kana - erä tulkintapeliä Michael Riffaterren inspiroimana" ja Anna Makkosen "Onko intertekstuaalisuudella mitään rajaa?", ja tänään olen tähän mennessä lukenut H. R. Jaussin "Kirjallisuushistoria kirjallisuustieteen haasteena".

Tänään sain myös luettua loppuun jokin aika sitten aloittamani Lea Rojolan toimittaman Suomen kirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan, joka on ilmestynyt 1999. Oikein mainio opus, jonka lukemiseen ei (mielestäni) edes tarvita mitään kirjallisuustieteellistä kompetenssia. Teoksessa on runsaasti hienoja kuvia kirjojen ensipainoksista, kirjailijoista, maalauksista, lehtiartikkeleista ja niin edelleen, samoin kuin mielenkiintoisia sitaatteja sekä teoksista että aikalaisarvosteluista: "Ja mikä muu on mahdollinen kuin sota, murha, hävitys, rikokset tässä tuhatkertaisessa valheessa, jota elämäksi sanovat! Mikä olisi sopivampaa heille jumalaksi kuin raha, vaikka sen mukaansa hautaan veisivät." (Maria Jotuni, Kultainen vasikka, 1918); "On muuten omituista, kuinka erilaiset ylimalkaan ovat kasvonilmeet valkoisten ja punaisten kaatuneilla. Sitä epätoivon, kauhun ja hyvin hurjan raivon ilmettä, mikä on niin tavallinen kaatuneiden punaisten kasvoilla - se muistuttaa muuten niin suuresti sitä käheäksi kirkunaksi kiristynyttä säveltä, joka tukehtuneiden sosialistilehtien viime numeroista soinnahtaa vastaan - en ole juuri kertaakaan tavannut kaatuneilla valkokaartilaisilla. Asia, aate, jonka varassa me elämänvirrassa uiskentelemme, painaa kuollessammekin leimansa meidän kasvoihimme." (Kyösti Wilkuna, Kun kansa nousee, 1918). Osa sitaateista (kuten em. Jotunin) tuntuu pitävän nykyäänkin paikkansa, kun taas osa (esim. em. Wilkunan) on niin sosiaalisesti epäkorrekteja, että on vaikea päättää nauraako vai suuttua.

Hieman kyllä masensi se määrä nimiä, joista en ollut ikinä kuullutkaan, ja jotka mitä ilmeisimmin olisi syytä tuntea. Ja nämäkin vain n. 50 vuotta kattavalta ajanjaksolta: mitenköhän sitten, kun pitäisi ryhtyä tarkemmin tarkastelemaan modernismin jälkeistä tuotantoa...

Huoh.

Då lever jag upp igen

2007-10-04T10:56:00.000+02:00

Viime kerrasta onkin taas vähän aikaa. Syynä siihen, etten ole lukenut kirjoja joista olisin voinut kirjoittaa, on määrä artikkeleita joita olen lukenut ja joista en aio kirjoittaa. Olen lukenut mm. Bloomia, Eagletonia, Lyytikäistä, Wimsattia, Beardselyta, Makkosta, Mikkosta, Ikosta, Sklovskia, Braxia, Käkelä-Puumalaa, Petterssonia, Forsblomia, Kantolaa, Mehtosta... Lisäksi Julio Cortazarin novellin "Kirjeitä mammalta", Raija Siekkisen novellin "Lasia" ja joitakin runoja Prévertiltä ja Queneaulta. Näistä en aio sanoa mitään, vaikka ehkä pitäisi.

Sain kuitenkin luettua kokonaisen romaaninkin, tosin ohuen sellaisen. Nuorena kuolleen Henry Parlandin postuumisti julkaistu Sönder (Om framkallning av Veloxpapper) oli lukiossa yksi suosikkikirjoistani. Nyt teos ei tehnyt ihan yhtä suurta vaikutusta, vaikka edelleen pidänkin Parlandin tyylistä. En jostain syystä päässyt teokseen sisälle. Teoksen motossa ilmoitetaan "denna bok är kanske ett plagiat av Marcel Proust", ja vaikutteet ovat kyllä selvät. Kerronta on Sönderissä samalla tavalla minä-muotoista kuin Kadonnutta aikaa etsimässä-teossarjassa, jossa on välillä vaikeaa vetää raja kertojan ja fyysisen kirjoittajan välille. Ja kuten Proustin päähenkilöllä on Albertinensa, on Parlandin päähenkilöllä, Henryllä, Amynsa, jonka kanssa ei ole erityisen kivaa, mutta josta ei voi päästää irtikään, ettei joku muu saisi häntä.

Teoksen alussa Amy on kuollut vuotta aiemmin, ja kertoja-päähenkilö kirjoittaa hänelle kirjeen. Kertoja ilmoittaa kirjeessä päättäneensä kirjoittaa romaanin Amysta, ja pyytää tämän apua, sillä hän on melkein unohtanut miltä Amy näyttää. "Ty vad har vår 'kärlek' varit annat än en situation - på kanske tjugo minuter - som fått stelkramp och räckt i ett och ett halvt år?" (10.) Teos käsittelee siis Amyn kuvan esiinkehittämistä, johon alaotsikkokin viittaa. Sönder on metafiktiivistä muistelemista, kadonneen ajan etsimistä samoin kuin Proustinkin jättiromaani, mutta tapahtumapaikka on varsin erilainen. Sönder sijoittuu 1920-luvun Helsinkiin, ja ulkonaiset puitteet kiinnostivatkin minua tällä kertaa vähintään yhtä paljon kuin varsinaiset tapahtumat. Kahvilat ja kadut, satama ja ravintolat tuntuivat melkeinpä elävämmiltä kuin henkilöhahmot. Elämäntapa kiehtoo: 1920-luku on aina ollut yksi suosikkiaikakausistani esteettiseltä kannalta; ja tunteeni Helsinkiä kohtaan olen jo aiemmin maininnutkin.

(Kuva täältä.)

Haaste

2007-09-30T21:30:00.001+02:00

Tuima haastoi minut kertomaan bloggausympäristöstäni. Ei tästä kyllä kovinkaan paljoa ole kerrottavaa, mutta yritän parhaani. Seinällä vasemmalla puolellani on kohtalaisen iso juliste vuoden 2005 sarjisfestareista (ylläolevan kuvan panda). Suoraan edessäni, koneen näytön takana, on sarja mustaharmaita kuvia ja korttipakan ristikakkonen. Ikkunasyvennyksessä on stereot, maapallo, auton pienoismalli, kirjoja (Atkinson, Austen), levyjä (Bobby Womack, MF Doom), dvd:itä (Kadonneiden lasten kaupunki, Papillon), pari maljakkoa ja muuta roinaa. Oikealla on vaatekaappi, jossa on peiliovet: siinä suunnassa näen siis itseni istumassa tietokoneen ääressä. Takanani olevalla seinällä on äitini kirjoittama runo ja Kristiina Segercrantzin kuvittama Pessi ja Illuusia-postikortti. Pöydällä, jolla näyttökin sijaitsee, on varsin kiitettävä määrä rojua: kosketinsoitin, levyjä (Guns n' Roses, Hendrix, Santana, Doors, Nick Drake, PJ Harvey, Red Hot Chili Peppers, Carole King, Björk, Joplin, Bob Marley, DJ Vadim, Thelonious Monk, Kid Koala, St Germain jnejnejne - suurin osa asuintoverin), kamera, sanakirja, kuulokkeet, Loen L ja Maria & José, vihkoja, lehtiä, kyniä, ruuvimeisseli, tupakka-aski... Mitä nyt kirjoituspöydälle yleensä kasautuukaan. Jos käännän päätäni taakse ja oikealle näen viherkasvin, lisää lehtiä, punaisen kelkan ja tällä hetkellä mukavan tyhjän kulmauksen tiskipöydästä. Jos oikein kurottaudun, näen jopa jääkaapin ja telkkarin reunan.

Tietokonenurkkaus on kyllä pikkuisen asuntomme mahdollisesti epäesteettisin nurkkaus, joten pidättäydyn enempien valokuvien julkaisemisesta. Bloggaan aina samassa paikassa: minuahan ei niin vain kaavoistani murreta!

Haastan Morren, Kirsi-Marian, ja Sallan, sekä kaikki muutkin jotka haluavat haasteeseen tarttua.

(Haaste: Ota kuva lähimmästä ikkunasta avautuvasta maisemasta, tai jos olet ulkona, kuvaa bloggausympäristösi. Liitä kuva blogiisi ja kerro, missä yleensä bloggaat (kotona, töissä, kirjastossa, kahvilassa) ja onko kuvassa kyseessä normaali bloggausympäristösi. Haasta mukaan haluamasi määrä muita bloggaajia ilmoittamalla haasteesta heidän kommenttilaatikkoihinsa.)

Ihmiset syövät toisiaan

2007-09-26T15:55:00.000+02:00

Eilen ostin ja otin ja luin Erlend Loen Dopplerin. Pidän Loen tavasta kirjoittaa, joten sinänsä ei olisi pitänyt olla mikään yllätys että pitäisin myös Dopplerista. Olin kuitenkin vähän yllättynyt siitä, miten paljon pidin siitä. En ole muutamaan vuoteen lukenut Loelta muuta kuin Maria & Joséta, johon palaan aina säännöllisin väliajoin, kun tarvitsen virkistävää ja koskettavaa kymmenen minuutin välipalaa (sen lukeminen ei todellakaan kestä kauempaa). Doppler oli mielestäni myös parempi kuin Tosiasioita Suomesta, joka taitaa olla viimeisin lukemani romaani Loelta.

Aihe ei ole niitä eniten minua puhuttelevia: miehen muuttaminen metsään kyllästyttyään ihmisiin kuulostaa turhan äijäilylle minun hentoihin korviini, mutta onneksi Loe ei ole äijä, ainakaan Hyry-mielessä. Tarina alkaa päähenkilön, Dopplerin, asuttua metsässä puoli vuotta, jonne hän on muuttanut isänsä kuoleman jälkeen. On marraskuu, ja Dopplerilla on nälkä, joten hän tappaa hirven. Hirvellä on vasa, joka emonsa kuoleman jälkeen ryhtyy seuraamaan Doppleria. Vasa saa nimen Bongo Dopplerin isän mukaan: "vaikkei isäni nimi ollutkaan Bongo, nimeän vasan Bongoksi hänen mukaansa. Joskus on kyettävä olemaan avoin sentapaisille mielleyhtymille." (44.)

Dopplerin ympärille kerääntyy, hänen vastentahtoisuudestaan huolimatta, pieni ja sekalainen joukko. Düsseldorf on saksalaisen sotilaan poika, joka rakentaa pienoismallia isänsä kuolinhetkestä. Rauta-Roger on murtovaras, joka ruikkii siemennestettään lehdille, kirjoille, laskuille ja muihin paikkoihin, joista siemennestettä ei yleensä löydä. Oikeistolainen Bosse haluaisi olla Dopplerin opetuslapsi.

Dopplerilla on myös perhe; vaimo, teini-ikäinen Tolkienia fanittava tytär Nora ja nelivuotias poika Gregus. Vaimo käy välillä Dopplerin teltassa harrastamassa seksiä, ja Dopplerin ollessa eräänä päivänä kaupassa vaihtamassa hirvenlihaa rasvattomaan maitoon, hän törmää vaimoonsa, joka ilmoittaa olevansa raskaana. Doppler saa ultimaatumin: laskettu aika on toukokuun puolessa välissä, ja silloin olisi paras palata kotiin. Tätä Doppler ei kuitenkaan suinkaan aio tehdä.

Perheenjäsenistä näkyvin hahmo on ehkä Gregus, joka muuttaa isänsä luokse metsään kirjan viimeisen viidenneksen ajaksi. Doppler käy taistelua fiksuutta vastaan, ja haluaa pelastaa siltä poikansakin. Lopulta Gregus, Bongon tavoin, seuraa Doppleria matkalle yhä syvempiin metsiin, sotaretkelle: "Me olemme sotilaita, ja me taistelemme viimeiseen mieheen. Fiksuutta vastaan. Ja tyhmyyttä vastaan." (195.)

Doppler ei ole erityisen mukava henkilö. Jos tuntisin tällaisen ihmisen oikeassa elämässä, minua luultavasti ärsyttäisi suunnattomasti tuollainen keskenkasvuinen ihmisviha ja vastuun pakoilu. Doppler valehtelee ja varastaa, suhtautuu piittaamattomasti lapsiinsa (etenkin Noraan), eikä kykene sulattamaan omastaan eriäviä mielipiteitä. Hän on suunnattoman itsekäs, ja mahdollisesti hieman mielenvikainen. Samalla hän on kuitenkin sympaattinen, hauska ja samaistuttava. Onneksi fiktion ja toden välillä on raja.

Kaikki hyvin

2007-09-24T13:37:00.000+02:00

Luin Jane Austenin romaanin Ylpeys ja ennakkoluulo. Juonenkäänteiltään kirja ei tuottanut mitään erityisiä yllätyksiä, sillä näin kesällä teoksen filmatisoinnin. Itse asiassa huomasin elokuvan häiritsevän lukemistani, sillä en saanut omaa mielikuvaani Elizabethistä sopimaan yhteen Keira Knightleyn kanssa: mutta tämä ei ole mikään uusi kokemus, harvoinhan oma näkemys käy täydellisesti yhteen muiden näkemysten kanssa.

En ole pahemmin tutustunut Austenin tuotantoon muuten kuin elokuvien kautta tätä ennen: minulla on hämärä muistikuva, että olisin lukenut joko Emman tai Sense and Sensibilityn joskus murrosikäisenä ja pitänyt sitä varsin tylsänä, mutta ihan varma en tästä enää ole. Ylpeys ja ennakkoluulo ei nimittäin ollut mielestäni yhtään tylsä, vaan päinvastoin erittäin viihdyttävä. Kieli oli nokkelaa, henkilöhahmot huvittavia vaikkakin paikoin varsin karikatyyrinomaisia, ja tapahtumatkin pitivät mukavasti otteessaan, huolimatta ennalta-arvattavuudestaan sekä jo mainitsemastani seikasta, että tunsin juonenkäänteet suurimmaksi osaksi ennestään elokuvan perusteella.

Joudun nyt varmaankin tutustumaan Austeniin vähän tarkemmin, ja etenkin alkuperäiskielellä, mutta tämän lukukokemuksen perusteella voisin todeta Austenin olevan potentiaalisena lohtukirja-kandidaattina varsin vahvoilla. Tarvitsen kirjoja, joita lukiessa ei erityisemmin tarvitse ajatella, mutta jotka eivät kuitenkaan ole tyhmiä: tähän asti sellaisia ovat minulle olleet ennen kaikkea tyttökirjat, kuten Vihervaaran Anna- ja Pieni Runotyttö-sarjat, sekä kohtalaisen uusi tuttavuuteni Monte Criston kreivi.

Tässä WSOY:n 1949 kustantamassa painoksessa lisäpisteitä heltisi myös C.E.Brockin kuvituksesta vuodelta 1895. Aikuisille suunnattuja kirjoja kuvitetaan ihan liian harvoin.

(Kuva täältä.)

"On elämä lyhyt kuin lapsella paita"

2007-09-21T22:22:00.000+02:00

Luin Antti Hyryn romaanin Aitta. Olen jo aikaisemmin todennut Hyryn tyylin kirjoittaa jättävän minut melkolailla kylmäksi, eikä Aitta muuttanut käsitystäni. Hyryn maailma nyt vain ei ole minun maailmani, ja mielestäni on ihan hyvä niin.

Aitassa ei erityisemmin tapahdu mitään. Päähenkilö ostaa aitan, purkaa sen, siirtää omalle tontilleen ja pystyttää. Välillä käy poimimassa hilloja ja mustikoita, kalastamassa ja ostamassa päreitä aitan kattoa varten. Tapahtumattomuus sinänsä ei häiritse, olen lukenut kuitenkin monia kirjoja joissa tapahtuu yhtä vähän tai vähemmän (esim. Vastahankaan), ja joista olen silti pitänyt kovastikin. Ehkä se on se lakonisuus joka häiritsee, toteavat lauseet joista en löydä sisältöä: makuni on mahdollisesti vielä liian kypsymätön ja vulgaari moiselle hienostuneisuudelle. Tunnustan nyt sitten samaan hengenvetoon, etten erityisemmin pidä pohjoismaiselle muotoilulle ominaisesta puhdaslinjaisuudesta; minusta se on yksinkertaisesti tylsää.

Ärsyttävintä oli kuitenkin persoonapronomineilla kikkailu. Päähenkilöstä puhuttiin joka toisessa lauseessa yksikön ensimmäisessä, ja joka toisessa (ok, ei se vaihtelu ihan noin tiuhaa ollut, mutta kuitenkin) yksikön kolmannessa persoonassa. Luultavasti tässäkin oli takana jokin merkitys, joka minulta pieneltä tyttöparalta meni ohi.

"Hän luki lehtiä, selasi ja selasi ja ihmetteli, niin kuin ennenkin, että mitenkä saattoi olla niin paljon tekstiä ja niin vähän lukemista, kun itsestään selvistä asioista tehdään suuret jutut, tai suuret jutut, jotka eivät ketään kiinnosta. Ja kyllä sarjakuvien tekeminen mahtaa olla vaikeaa. Onneksi ei lukemisessa mene kauan. Kun illalla yrittää toiseen kertaan lukea jotain, ei niin vain löydy. Näitä minä vain selaan koko ikäni." (95.)

Vi måste alltid komma ihåg att minnas

2007-09-20T11:33:00.000+02:00

Kaikkien tylsien artikkeleiden lomassa sain viime yönä luettua loppuun Kjell Westön viime vuonna ilmestyneen romaanin Där vi en gång gått, alaotsikkona En roman om en stad och om vår vilja att bli högre än gräset. Sekä teoksen nimi että alaotsikko kertovat varsin paljon. Westö kirjoittaa menneestä ajasta, tarkemmin sanottuna vuosista 1905-1938, varsinaisena päähenkilönään Helsingin kaupunki ja sen muuttuvat kasvot: kansalaissota, jazz-aika, jalkapallo, Lapuan liike; kaikki jättävät jälkensä kaupunkiin ja sen asukkaisiin.

Menneiden vuosikymmenten kuvaus on ainakin minun silmiini hyvin uskottavaa: Westö on tehnyt taustatyönsä huolella. Kertojan ääni on varsin objektiivinen olematta silti kylmä ja välinpitämätön: köyhät ja rikkaat, punaiset ja valkoiset esitetään yhtä lailla inhimillisinä, vahvuuksineen ja heikkouksineen. Itse kaupungin lisäksi päähenkilöiksi nousevat parempien perheiden lapset Lucie ja Eccu, köyhä työläispoika Allu ja idealisti Ivar. Näiden lisäksi Där vi en gång gått esittelee varsin suuren joukon erilaisia henkilöhahmoja: Allun vanhemmat Vivanin ja Enokin, Lucien veljen Cedin, Eccun sisaren Nitan, Ivarin rakastetun Henrietten, kauppamies Henningin, Allun vaimon Mandin, Maggien, Mickin, Ainan, Peckan, Misjan.. Jokainen henkilö on yksilöllinen ja myötätunnolla kuvattu, esiintyypä hän sitten kirjassa yhden tai viidenkymmenen sivun verran.

Jonkin verran suureen innostukseeni Westön romaania kohtaan vaikuttaa varmaankin oma kotikaupunkirakkauteni. Oli hauskaa lukea, miten Kampinmalmi oli 1900-luvun alussa pelottavaa slummialuetta, miten Töölö nousi pelloille ja niityille, raitiovaunulinjoista M ja K, Stockmannin rakentamisesta. Kuljen samoja katuja kuin Eccu ja Lu ja Allu ja Ivar ja muut, ja se antaa mielessäni lisämerkitystä niin kaduille kuin kirjallekin.

Ainoa häiritsevä seikka minulle kielitaidottomalle oli ranskan- saksan- espanjan- ja venäjänkielisten sitaattien kääntämättä jättäminen. Ei niitä paljon ollut, eivätkä ne olleet pitkiä, mutta minua harmitti. Olisi kai ne voinut laittaa ala- tai loppuviitteiksi, etenkin kun harvat suomenkieliset repliikit oli käännetty heti keskellä tekstiä: ""No hiivi sit himaas, smyg hem till dej då", sa Mandi."(176.)

Tom Karlssonin hieno arvostelu Kiiltomadossa (ruotsiksi).

(Kuva täältä.)

Valinnan vaikeus

2007-09-17T17:18:00.000+02:00

Schmooze aiheuttaa nyt minulle päänvaivaa: tunnen velvoitetta sen eteenpäin antamisesta, mutta valinta on vaikea. Haluaisin antaa sen lähestulkoon jokaiselle blogille jota luen. Onneksi monet näistä ovat kuitenkin jo saaneet sen jotakin toista kautta, ja pitkällisen arvonnan - siis harkinnan - tuloksena päätin ainakin Illuusioita- ja Jäljen ääni-blogien tarjoavan itselleni niin mieluisia lukukokemuksia, että päätin muutsata heidät, jos he niin haluavat.

You and me against the world

2007-09-15T11:34:00.000+02:00

Luin eilen loppuun D.H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajan. Edellisen kerran olen lukenut tämän teoksen muistaakseni lukioikäisenä, kahlatessani läpi eroottisen kirjallisuuden klassikoita. Tällä kertaa huomasin lukevani vastustaen, haluamatta pitää kirjasta, mikä johtuu luultavasti painoksen kammottavasta ulkoasusta (WSOY:n Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1989). Ehtiessäni joudun varmaankin askartelemaan uudet kannet, jotta lukukokemus ei jatkossa häiriintyisi niinkin ulkokirjallisesta seikasta.

Tuli taas huomattua, miten valikoiva elin muisti on: olin täysin unohtanut Connien raskauden, Venetsian-matkan ja suunnitelmat Connien ja Mellorsin yhteiselämää varten; sen sijaan muistin melkeinpä sanasta sanaan useimmat rakastelukohtaukset, etenkin kukkien pujottelun häpykarvoihin ja Mellorsin valituksen edellisen vaimonsa ilmeisen epänaisellisesta käytöksestä seksin aikana. Naisenhan pitäisi vain maata aloillaan ja antaa miehen ottaa hänet.

Paluu luonnonmukaisempaan elämään kuulostaa edelleenkin ihan hyvältä ideologialta, samoin rahan vallan kritisointi. Ärsyttävää sen sijaan on miehen ja naisen suhteen mustavalkoinen ihanne: kaikkien miesten on oltava tietynlaisia, samoin kaikkien naisten. Samaten oudoksuttaa Mellorsin kohtalaisen epäkorrekti mielipide lesboista: "Minä voisin tappaa heidät. Kun olen naisen kanssa joka on todella lesbolainen, minun sieluni suorastaan ulvoo halusta tappaa hänet." (226.)

Mitä tuohon nyt sitten sanoisi.

(Kuva täältä.)

Hämmennys

2007-09-13T13:37:00.000+02:00

Olen otettu. Minun pikkuinen blogini on saanut palkinnon Fredrikalta. Kiitos!

Tätä pitää miettiä.

Those were the times

2007-09-11T15:33:00.000+02:00

Luin eilen illalla loppuun Alexandre Dumas'n klassikon Monte Criston kreivi, ja kylläpäs tulinkin hyvälle mielelle. Edellisessä postauksessani valittelin kaipaavani jotain tuttua ja turvallista, ja tämä kyllä ajoi sen asian, vaikken ollutkaan teosta aiemmin lukenut. Nopeasti eteenpäinkulkeva juoni, mielenkiintoiset tapahtumat, värikkäät henkilöhahmot ja turvallinen ennalta-arvattavuus tuudittivat minut lapseksi jälleen, aikaan ennen kuin olin kuullutkaan fokalisaatiosta tai implisiittisestä kertojasta. Lukukokemus oli vilpittömämpi kuin aikoihin, ainakin niinä hetkinä jolloin kreivin ominaisuuksien liian räikeä alleviivaaminen ei herättänyt minua ikävän kyyniseksi aikuiseksi jälleen. Valitettavasti loppuratkaisu oli nimenomaan tätä edellä mainittua, mikä jätti hieman karvaan jälkimaun muuten niin raikkaasta makupalasta. Oli vaikea säilyttää innostustaan kreivin paatoksellista jäähyväiskirjettä lukiessa: "Käskekää sen enkelin, joka tästedes on vartoiva henkeänne, Morrel, joskus rukoilla sen miehen puolesta, joka saatanan tavoin hetkisen luuli itseään Jumalan vertaiseksi, mutta joka nyt kristityn nöyryydellä on käsittänyt, että ainoastaan Jumalan kädessä on voima ja ääretön viisaus. Hänen rukouksensa ehkä lieventävät tunnonvaivoja, jotka kalvavat tuon miehen sydänjuuria." (453; lukemani painos vuodelta 1948 on kahdessa osassa, mutta kyseessä on jokatapauksessa teoksen toiseksi viimeinen sivu.) Mutta ehkä minulla kyyniselläkin kuitenkin on vielä toivoa, sillä "[--] kaikki inhimillinen viisaus on kätketty sanoihin: Odota ja toivo." (454.)

(Kuva täältä.)

Ei ole mitään sanottavaa

2007-09-05T16:32:00.000+03:00

Luin eilen kaksi novellia L. Onervan kokoelmasta Murtoviivoja: "Itsenäisen naisen" ja "Luonnonlain". Olen vuorokauden ajan (tai ainakin viisi minuuttia) miettinyt mitä niistä sanoisin, mutta en ole keksinyt mitään. Luin Onervan Mirdjan muutama kuukausi sitten, ja pidin siitä oikein paljon: novellit ovat kuin katkelmia Mirdjasta, joten en voi oikeastaan sanoa, etten pitäisi niistä, mutta siihen se sitten jääkin.

"Itsenäinen nainen" koostuu keskustelusta kahden ilmeisesti hyvin erilaisen naisen välillä. Aino on naimisissa ja pienen pojan äiti: perinteinen kodinhengetär siis. Ilmi puolestaan on oppinut ja maailmaa nähnyt, "uudenaikainen" nainen. Ystävättäret eivät ole nähneet toisiaan kuuteen vuoteen, mutta nyt Ilmi on tullut Ainon luo uskomaan tälle huolensa. Ja Ilmin huoli on tietenkin hänen epäonnistumisensa naisena: ettei ole miestä ja lasta. Sillä: "[--] minä vakuutan sinulle: koko itsenäinen nainen on vain käsite, turha sanaleikki. Häntä ei ole olemassakaan." (76.)

No niin. Mitä tuohon nyt sitten sanoisi.

Toinen novelli, "Luonnonlaki", on nuoren miehen itsemurhakirje rakastetulleen, jossa nuorukainen juhlallisin sanakääntein selittää tekevänsä ainoan mahdollisen teon. "Ja tiedätkö, mikä on se kovien arvojen mitta? Se on: oikeudentunto yläpuolelle armon, totuus itseään kohtaan korkeammalle kuin rakkaus, omantunnon tunnustus ylhäisemmäksi kuin kaiken maailman kulta ja kunnia! En jaksaisi tämän tunnuslauseen mukaan elää; kuolla sen mukaan on ainoa keinoni voittaa." (96.) Diletantismia, dekadenssia, nietzscheläisyyttä: vuosisadanvaihteen lempilapsia kaikki.

Eipä siitäkään ole oikein mitään sanottavaa. Olen kyllästynyt paatokseen, suuriin sanoihin: tällä hetkellä tahtoisin mieluiten lukea vanhoja tuttuja lasten- ja nuortenkirjoja: L.M. Montgomeryn tai Alcottin teokset sopisivat väsyneelle mielelleni oikein hyvin. Valitettavasti ei aina voi tehdä vain sitä mitä haluaa: tosin en vieläkään ymmärrä miksei.

All are punished

2007-09-04T17:03:00.000+03:00

Luin Shakespearen luultavasti tunnetuimman teoksen, Romeo and Julietin. Perinteisesti tätä kai kuuluisi pitää yhtenä viime vuosituhannen suurimmista rakkaustarinoista, mutta minä olen ilmeisesti sokaistunut kaikesta tämän tarinan ympärillä pyörineestä oheismateriaalista, sillä näin ainoastaan kaksi impulsiivista, ajattelematonta teiniä, joita olisi pitänyt vahtia tarkemmin. Mielikuvaani näytelmästä vaikutti eniten Luhrmannin vuoden 1996 filmatisointi; en kertakaikkiaan päässyt eroon Leonardo Di Capriosta ja Claire Danesista. Nähdessäni elokuvan ensimmäistä kertaa silloin yli kymmenen vuotta sitten, itkin Mercution (tuttu myös loistavana August Hillinä Ozissa) kuollessa: Mercutio oli paras, söpöin ja hauskoin, eivätkä Romeo-Di Caprion ja Julia-Danesin kohtalot hetkauttaneet sen jälkeen enää suuntaan tai toiseen. Nyt juuri mikään ei hetkauttanut, paitsi kieli, joka on Shakespearella vähäisen kokemukseni mukaan aina yhtä herkullista, leikittelevää ja monitasoista. Tutut säkeet ilahduttavat: "Did my heart love till now? Forswear it, sight, / For I ne'er saw true beauty till this night." (53), ja "My only love sprung from my only hate! / Too early seen unknown, and known too late! / Prodigious birth of love it is to me, / That I must love a loathèd enemy." (55.)

Tulipas kyyninen olo: minähän kuitenkin pidän rakkaustarinoista. Olisi mielenkiintoista tietää miten lukisi Romeo and Julietin kaltaista teosta ilman sen saamaa kulttuurista ja sosiaalista painolastia. Nyt henkilökohtainen luentani jää suuressa osin myytin varjoon.

(Kuva täältä.)

Porvariston hillitty charmi

2007-08-31T12:24:00.000+03:00

Luin Edith Whartonin romaanin The Age of Innocence. Teos ilmestyi vuonna 1920, ja 1921 Wharton voitti kirjallaan Pulitzerin ensimmäisenä naisena maailmassa.

Tämä on niitä teoksia, joissa varsinaiset tapahtumat jäävät ympäristön varjoon: en ole nähnyt kirjan filmatisointia, mutta uskon sen putoavan kategoriaan "pukudraama". Juoni ei siis sinällään ole kovin ihmeellinen: päähenkilö, nuori ja varakas Newland Archer, menee naimisiin kaupungin tavoitelluimman tytön, täydellisen May Wellandin, kanssa, vain huomatakseen olevansa rakastunut tämän salaperäiseen serkkuun, Ellen Olenskaan. Kreivitär Olenska, joka on paennut onnettomasta avioliitostaan Euroopassa, vastaa Newlandin tunteisiin, mutta kumpikaan ei halua loukata heille läheisiä ihmisiä. Aviorikosta ei siis missään vaiheessa tapahdu, joskin hyveellinen porvarisyhteisö Ellenin ja Newlandin ympärillä olettaa näin käyneen: "And then it came over him, in a vast flash made up of many broken gleams, that to all of them he and Madame Olenska were lovers, lovers in the extreme sense peculiar to 'foreign' vocabularies." (211.) Mayn kerrottua Ellenille olevansa raskaana, tämä lähtee Pariisiin, ja Newland elää Mayn rinnalla tavallisen mukavan avioliiton. Viimeisessä luvussa on tapahtunut vajaan kolmenkymmenen vuoden hyppäys ajassa eteenpäin, ja Newland on poikansa kanssa Pariisissa. He ovat menossa tapaamaan kreivitär Olenskaa, mutta viime hetkellä Newland päättääkin jäädä ulkopuolelle: " "It's more real to me here than if I went up," he suddenly heard himself say; and the fear lest that last shadow of reality should lose its edge kept him rooted to his seat as the minutes succeeded each other." (229.)

Tapahtumat eivät, kuten sanottu, ole erityisen ihmeelliset, mutta aikakauden kuvailu, 1870-luvun New Yorkin yläluokasta piirtyvä kuva, on terävä ja viehättävä. Wharton arvostelee yhteiskuntaa ja sen tapoja kriittisesti olematta katkera; ironisesti ja elävästi.

Ja minä pidän pukudraamoista.

(Lukemani Wordsworthin painoksen kannessa ollut John Singer Sargentin maalaus Lady Agnew of Lochnaw täältä.)

Siili ja sarjakuva

2007-08-29T11:41:00.000+03:00

Luin eilen myös Milla Paloniemen sarjakuva-albumin Kiroileva siili, josta on ollut varsin paljon keskustelua sekä mediassa että sen ulkopuolella. Varsin sympaattinen ja varmasti monia puhutteleva hahmo, josta saisi paljon enemmän irti: turhan monin paikoin stripit toistivat itseään ja loivat hahmosta varsin yksiulotteisen kuvan. Toivon (ja uskon), että Paloniemi saa tulevaisuudessa kehitettyä siilille lisää kuvaannollista lihaa kuvaannollisten luiden ympärille.

Kiroileva siili osoitteessa www.kiroilevasiili.fi.

The Oak Tree

2007-08-28T16:27:00.000+03:00

Luin loppuun Virginia Woolfin romaanin Orlando, joka on takakannen mukaan "a dedication to the radical novelist-poet, and creator of the famous Sissinghurst garden, Vita Sackville-West [--]". Sackville-Westillä ja Woolfilla oli jonkinlainen rakkaussuhde, tosin Lyndall Gordonin mukaan pelkästään platoninen, ilmeisesti nimenomaan Woolfin tahdosta, sillä Sackville-West oli (jälleen Gordonin mukaan) muutenkin kiinnostunut omasta sukupuolestaan ja oli naimisissa miehen kanssa joka itsekin oli homoseksuaalinen, jolloin molemmat saivat rauhassa touhuta mitä halusivat.

Orlandoa voi siis pitää jonkinlaisena Sackville-Westin muotokuvana, joskaan ei elämänkertana. Teoksen nimihenkilö syntyy 1500-luvun lopulla pojaksi, kokee pettymyksen rakkaudessa ja taiteessa, lähtee suurlähettilääksi Turkkiin 1700-luvun alussa, muuttuu naiseksi, palaa Englantiin 1700-luvun lopussa, menee naimisiin ja julkaisee kirjan. Teos päättyy lokakuun yhdenteentoista vuonna 1928, eli teoksen julkaisuajankohtaan. Tarina kattaa noin 400 vuoden ajanjakson, mutta siltikin Orlando on teoksen loppuessa vain 36-vuotias. Tiettyä maagista realismia on siis ilmassa, mutta tämä ei ole ainoa asia, joka erottaa Orlandon niin selkeästi Woolfin muusta tuotannosta. Orlando on humoristinen, satiirinen ja kepeä: vaikka vakavia aiheita, kuten naisen ja miehen asemaa käsitelläänkin, se tehdään ironian suojista. Takakansi mainitseekin Woolfin luonnehtineen kirjaa vitsiksi: "a joke...a writer's holiday". Aikanaan Orlando oli ymmärtääkseni Woolfin teoksista suosituin, ja ymmärrän kyllä miksi: se on varsin helppolukuinen verrattuna Woolfin muuhun tuotantoon. Huumori puree suuriin massoihin paremmin kuin kantaaottava tajunnanvirta. Orlando on siis viihdettä, mutta älykästä, nokkelaa ja hauskaa viihdettä.

"Life, it has been agreed by everyone whose opinion is worth consulting, is the only fit subject for novelist or biographer; life, the same authorities have decided, has nothing whatever to do wiht sitting still in a chair and thinking. Thought and life are as the poles asunder. Therefore - since sitting in a chair and thinking is precisely what Orlando is doing now - there is nothing for it but to recite the calendar, tell one's beads, blow one's nose, stir the fire, look out of the window, until she has done." (188-189.)

(Kuva ja lisää tietoa teoksesta täältä.)

Let me give you a little kiss

2007-08-24T14:55:00.000+03:00

Tänään sain luettua loppuun neljännen osan Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjasta, nimeltään Paikannimet: Paikkakunta. Edelleenkin harmittelen, etten ole lukenut sarjan osia järjestyksessä: neljäs osa olisi ilman muuta pitänyt lukea ennen viidettä, kuudetta, seitsemättä ja kahdeksatta osaa, sillä siinä kertoja-minä tapaa ensimmäistä kertaa monia niistä henkilöistä, jotka myöhemmin nousevat keskeiseen rooliin.

Paikannimet: Paikkakunta kertoo päähenkilön ensimmäisestä kesästä Balbecin kylpyläkaupungissa, jonne hän matkustaa isoäitinsä kanssa. Hän tutustuu markiisitar de Villeparisiin ja ystävystyy tämän nuoren sukulaispojan, markiisi de Saint-Loupin kanssa, sekä tutustuu taidemaalari Elstiriin. Tärkein uusi tuttavuus on kuitenkin "tyttöryhmä", joita päähenkilö ensin ihailee kaukaa ja ystävystyy lopulta Elstirin avustuksella heidän kanssaan. Yhdestä tytöistä, Albertinesta, tulee myöhemmin päähenkilön rakastajatar, mutta tässä Albertine vielä torjuu päähenkilön lähentely-yritykset, tämän suureksi yllätykseksi: "-Olisin ollut siitä niin äärettömän hyvilläni, mitä pahaa siinä olisi voinut olla? Minua suoraan sanoen hämmästyttää, että te ette suostunut siihen. -Minua taas hämmästyttää, että se tuntuu teistä hämmästyttävältä, hän vastasi. Ihmettelen vain minkälaisia tyttöjä te olette aiemmin tuntenut, jos kerran minun käytökseni oli teistä niin yllättävää. -Olen pahoillani että tulin suututtaneeksi teidät, mutta en vieläkään voi myöntää, että olin väärässä. Mielestäni ne ovat asioita joilla ei ole suurtakaan merkitystä, enkä käsitä miksi nuori tyttö joka niin helposti voisi tuottaa toiselle iloa, ei siihen suostu." (364.) Albertine siis joutuu pyytämään anteeksi sitä, ettei ole antanut "ystävänsä suudella itseään tai mennä pitemmällekin" (365)! Naisen näkökulmasta varsin kuohuttava mielipide.

Pienoisesta sovinismista huolimatta pidin tätä osaa yhtenä sarjan mielenkiintoisimmista, ja edelleenkin Kadonnutta aikaa etsimässä on mielestäni erittäin kiehtova ja hieno, joskin myös varsin raskas lukea.

(Kuva Balbecista täältä.)

Järki ja tunteet

2007-08-19T21:04:00.000+03:00

Luin Hermann Hessen romaanin Narkissos ja Kultasuu (suom. Kai Kaila), joka sijoittuu 1300-luvun Saksaan (musta surma 1300-luvun puolivälissä). Ennakkoon en tiennyt kirjasta paljoakaan, enkä sen luettuani tiedä miten siihen suhtautuisin.

Tarina lähtee liikkeelle Mariabronnin luostarista, jossa älykäs ja oppinut nuori Narkissos on opettajana Kultasuun saapuessa sinne oppilaaksi. Ilmassa on sekä yli-ihmisajatusta että homoseksuaalisuutta näiden kahden kauniin nuorukaisen ystävystyessä: "Narkissos ajatteli poikaa paljon enemmän kuin tämä aavisti. [--] Hän pidättyi kuitenkin tästä kaikesta. Hänen vaikuttimensa olivat moninaiset ja hän tiedosti ne miltei kaikki. Ennen kaikkea häntä sitoi ja ehkäisi inho kaikkia noita melko monia opettajia ja munkkeja kohtaan, jotka rakastuivat oppilaisiin tai noviiseihin. Vastenmielisyyden valtaamana hänkin oli monia kertoja tuntenut vanhojen miesten himokkaasti katselevan häntä, äänettömästi torjunut heidän ystävällisyytensä ja imartelunsa. Nyt hän saattoi ymmärtää heitä, tuntiessaan kiusausta hyväillä sievää Kultasuuta, houkutella hänet heleään nauruun, sivellä hellin käsin hänen vaaleita hiuksiaan. Sitä hän ei kuitenkaan tekisi, ei koskaan." (22.) Narkissos ja Kultasuu kuvataan toistensa vastakohdiksi: toinen tumma, toinen vaalea; toinen synkkä, toinen iloinen; toinen henki, toinen aistit; toinen tiede, toinen taide.

Teos perustuu muutenkin varsin pitkälle vastakohdille, jotka usein kuvataan varsin jyrkästikin. Aina yhtä kiinnostuneena oman sukupuoleni osakseen saamasta kohtelusta kiinnitin eniten huomiota naisen asemaan teoksen maailmassa. Kultasuun lähtiessä luostarista kiertämään maailmaa hänestä tulee varsinainen naistenmies, vietellen satoja nimettömiksi ja kasvottomiksi jääviä palvelustyttöjä ja maatalojen emäntiä isännän silmän välttäessä. Joitakin hänen rakkauksiaan mainitaan nimeltäkin, kuten linnanherran tytär Lydia, ruttoon kuoleva Lene ja mahtavan ritarin rakastajatar Agnes. Kultasuun sängystä sänkyyn hyppimistä selitetään hänen äidinkaipuullaan: koko levottoman kulkurinelämänsä Kultasuu etsii kadonnutta äitiään, joka on kadonnut kuvioista pojan ollessa vielä pieni. Naiset sulautuvat yhdeksi ja samaksi, "ikiäidiksi", jolle on ominaista aisti- ja vietti-elämä. Tämä on se minua erityisesti ärsyttävä asia: että vain miehet ovat kykeneviä abstraktiin, henkiseen ajatteluun ja "puhtaaseen" elämään; naiset elävät pelkästään tunteillaan, tajuten maailmasta vain käsinkosketeltavan materian. Alkuteos, Narziss Goldmund, ilmestyi 1930, ja käsittääkseni tämänsuuntaiset mietteet olivat silloin vielä varsin yleisesti hyväksyttyjä tosiasioita (korjatkaa jos olen väärässä). Hesse tuskin on ajatellut halventavansa naista sen enempää kuin miestäkään, mutta silti minua ärsyttää.

"Ei ollut hyvä elää loputtomiin luostarissa, pelkkien miesten joukossa. Munkeille se ehkä soveltui, mutta ei hänelle. Miesten kanssa saattoi puhua kauniisti ja viisaasti ja he ymmärsivät taiteilijan työtä, mutta kaikki muu - lörpöttely, hellyys, kisailu, rakkaus, ajatukseton miellyttäminen - ei käynyt päinsä miesseurassa, siihen tarvittiin naisia, vaelluksia, hummailuja ja alati uusia kuvia."(326.)

(Dürerin kuva täältä.)

How we do love female victims

2007-08-18T00:37:00.000+03:00

Luin Lyndall Gordonin Woolf-elämäkerran Virginia Woolf - A Writer's Life. Lukeminen oli varsin hidasta, teos ei ole kieleltään tai rakenteeltaan helpoimmasta päästä, mutta kylläkin ehdottomasti vaivan arvoinen. Gordonin lähestymistapa Woolfin elämään tuntuu uskolliselta Woolfin omille ajatuksille elämäkerran luonteesta: tärkeää eivät ole jotkin tietyt, ulkoiset päivämäärät, kuten ensimmäinen koulupäivä, ensimmäinen suudelma tai muut vastaavat, vaan ihmisen sisäisen maailman kuvaaminen. Tämä ajatus (joka minusta tuntuu varsin mainiolta) aiheuttaa suurelta osin jo mainitsemani rakenteellisen vaikeuden. Gordon ei seuraa kovinkaan tarkasti kronologista aikajärjestystä Woolfin elämässä, vaan etenee pikemminkin teemoittain.

Näkyvimmäksi teemaksi nousee kuolema, jonka Gordon mainitsee olleen Woolfille jonkinlainen pakkomielle, alkaen tämän äidin kuolemasta Woolfin (silloin vielä Virginia Stephen) ollessa vasta kymmenisen vuotta vanha. Monet Woolfin tunnetuimmista teoksista, kuten To the Lighthouse ja The Waves, perustuvatkin pitkälti kuolleiden muistelemiselle. Woolf kirjoittikin tavallaan äitinsä elämäkertaa Lighthousessa: rouva Ramsay on Woolfin sisaren Vanessa Bellin mukaan hämmästyttävän tarkka muotokuva heidän äidistään: "... It seemed to me that in that first part of the book you have given a portrait of mother which is more like her to me than anything I could ever have conceived of as possible. It is almost painful to have her so raised from the dead." (47.)

Kuolemasta tuleekin mieleeni oma, kummallinen päähänpinttymäni: olen jostain syystä aina kuvitellut Woolfin kuolleen varsin nuorena, suunnilleen kolmikymppisenä - siitä huolimatta, että tiedossani ovat varsin hyvin olleet hänen elinvuotensa (1882-1941). Woolf oli siis melkein kuusikymmentä hukuttautuessaan. Pohdin kovasti syitä itsepinteiseen mielikuvaani, enkä voi kuin siteerata teoksen esipuheessa siteerattua Doris Lessingin huudahdusta: "How we do love female victims; oh, how we do love them." Woolfin julkisuuskuva esittää eteerisen, aristokraattisen, surullisen ja mielenvikaisen naisen, eivätkä kaikki hänen onnelliset vuotensa ystävien, sisarusten ja aviomiehen parissa paina mitään. Tämä on se kuva, jonka Gordon haluaa teoksellaan romuttaa, ja onnistuu mielestäni mainiosti.

(Kuva täältä.)

When love and death embrace

2007-08-09T15:36:00.000+03:00

Nyt on tentti ohi ja sain luettua loppuun Emily Brontën klassikkoteoksen Wuthering Heights. Olen nähnyt romaanin filmatisoinnin (luullakseni tuon vuoden 1992 version) muistaakseni reilut kymmenen vuotta sitten, enkä muista siitä paljoakaan, mutta luullakseni jokaisella on jonkinlainen mielikuva Heathcliffin ja Cathyn rakkaustarinasta. Oma mielikuvani ei vastannut teosta kuin nimeksi: olen aina kuvitellut Wuthering Heightsin jokseenkin pateettisen romanttiseksi ja niin ollen lällyksi ja epäkiinnostavaksi - olin väärässä. Klassikkoteokset ovat yleensä klassikoita syystä, ainakin minun kokemukseni mukaan, ja Wuthering Heights on yhtä kaukana Barbara Cartlandin ja Catherine Cooksonin (syvästi inhoamastani) tyylistä kuin.. Metallica Justin Timberlakesta, näin paremman kielikuvan puutteessa. Wuthering Heights oli rankka; raaka, älykäs, pelottava ja psykologisesti monisäikeinen. Rakkaudesta kasvoi elinikäinen viha, ja kuolema oli ainoa ystävä ja vapahtaja.

Syy, miksi nyt vihdoinkin tartuin tähän teokseen, joka on pitkään ollut listallani pakko-lukea-mutta-ei-huvita, on keväällä käymässäni kurssissa, jolla luennoitsija luki Wuthering Heightsista pätkiä ja selosti sen rakennetta - joka voidaan luokitella varsin moderniksi syntyajankohtansa kontekstissa - , täysin piittaamattomana siitä, että romaani ei suinkaan kuulunut kurssin oheiskirjallisuuteen. Hän siteerasi muunmuassa kohtaa, jossa Heathcliff hirttää Isabellan koiran puuhun (koira ei kuitenkaan kuole), ja vaikka en voikaan tarpeeksi painottaa, miten vähän pidän eläimiin kohdistuvasta julmuudesta, tulin tämän ansiosta kuitenkin ajatelleeksi, että ehkä minun olisi aika tutustua teokseen ennen sen tuomitsemista, ja katsoa sopisiko se johonkin muuhun kuin lälly-lokeroon.

Olen varsin tyytyväinen siihen, että päätin lukea teoksen englanniksi, vaikka paikoin tehtävä tuntuikin varsin takkuiselta: vanhan Joseph-palvelijan kommentit on kaikki kirjoitettu Yorkshiren (luulisin?) murteella, joka oli varsin hankalaa tulkittavaa: "Aw mun hev my wage, and Aw mun goa! Aw hed aimed tuh dee, wheare Aw'd sarved fur sixty year; un' Aw thowt Aw'd lug my books up intuh t' garret, un' all my bits uh stuff, un' they sud hev t' kitchen tuh theirseln; fur t' sake uh quietness. It wur hard tuh gie up my awn hearthstun, bud Aw thowt Aw could do that! Bud, nah, shoo's taan my garden frough me, un' by th' heart!" (231.) Onneksi Josephilla ei ole kovinkaan paljon sanottavaa teoksen aikana, tai olisin saattanut luovuttaa.

On varsin mielenkiintoista, miten minä (ja varmasti moni muukin) on tottunut ajattelemaan Wuthering Heightsia nimenomaan Heathcliffin ja Cathyn rakkaustarinana, sillä he ovat loppujen lopuksi kohtalaisen vähän näkyvillä teoksessa, ja Cathy sitäpaitsi kuolee ennen teoksen puoltaväliä. En kuitenkaan mene väittämään, että tulkinta olisi täysin väärä, sillä kaikki teoksen tapahtumat, etenkin traagiset sellaiset, ovat seurausta näiden kahden myrskyisistä tunteista toisiaan kohtaan. Itselleni tärkeimmäksi tuttavuudeksi nousi kuitenkin Nelly Dean, jonka ääni tarinassa on kuuluvin. Nelly kertoo Heathcliffin ja Cathyn, Earnshawien ja Lintonien tarinan teoksen kertojalle, Mr Lockwoodille, joka on vuokrannut Wuthering Heightsille kuuluvan Thruscross Grangen. Nämä sisäkkäiset kertojat mahdollistavat teoksen modernin rakenteen jättämällä pois ekstradiegeettisen kertojan äänen, mikä selittyy Nellyn asemalla tarinassa.

Sitäpaitsi pidän Kate Bushin kappaleesta.

(Fritz Eichenbergin puupiirros täältä.)

Kun mitään ei tapahdu

2007-08-05T15:46:00.000+03:00

Luin Tsehovin näytelmän Kolme sisarta. En oikein tiedä mitä siitä sanoisin, pidinkö vai en. Mitään ei tuntunut tapahtuvan, sillä melkein kaikki mitä tapahtui, tapahtui näyttämön ulkopuolella jolloin lukija saa vain toisen käden tietoa.

Päähenkilöinä ovat, kuten nimestäkin käy ilmi, kolme sisarta: Olga, Masa (Maria) ja Irina, jotka asuvat pienessä maaseutukaupungissa ja kaipaavat Moskovaan, synnyinkaupunkiinsa. Lähtöä suunnitellaan useaan otteeseen, mutta mitään ei tapahdu, kaikki kuivuu kokoon - miksi, sitä ei kerrota, sillä suunnitelmat luhistuvat näytösten välissä.

Kohtalaisen masentava teos. Minä en tahdo olla masentunut.

Suku on paras

2007-08-03T13:10:00.000+03:00

Tenttiin kertaaminen on hieman hidastanut muuta lukemistani, mutta tänään sain luettua loppuun John Galsworthyn Forsytein tarun. Olen myyty: sukutarinat ovat heikko kohtani (yksi monista), ja Galsworthyn tiiliskivi on vielä sieltä paremmasta päästä. Sukutarinoissa viehättää kai se jatkuvuus ja kohtaloiden yhteenkietoutuminen, ainakin jossakin mielessä laajempi perspektiivi - sitäpaitsi olen varsin kiinnostunut omasta suvustani, sillä oma suku tuntuu tietysti aina erikoisemmalta kuin mikään muu suku, vaikkei haluaisikaan nähdä suurinta osaa suvun elossa olevista jäsenistä.

Forsytein taru kertoo -yllätys yllätys- Forsytein suvusta, "varakkaan lontoolaisen porvarisperheen kohtaloista kolmen sukupolven aikana", kuten takakansi avuliaasti ilmoittaa. Teos alkaa kesäkuun viidentenätoista 1886 vanhan Jolyon Forsyten luona, Jolyonin pojantyttären June Forsyten kihlauksen kunniaksi järjestetyistä juhlista. Jo tässä ensimmäisessä kappaleessa kertoja varoittaa lukijaa tulevista murheista: "Forsytet olivat närkästyneet jostakin, ei yksilöllisesti, vaan perheenä. Tätä närkästystä ilmensi ulkoasun lisätty täydellisyys, ylitsevuotava perhesydämellisyys, liioiteltu perhetärkeys ja - epäluuloinen nyrpistys. Vaaraa he vainusivat, vaaraa, joka on niin välttämätön yhteiskunnan, ryhmän tai yksilön peruslaadun ilmisaattamiseksi, vaaran aavistus antoi kiillon heidän haarniskalleen." (8.)

Ja murheita seuraa. Junen kihlattu, Bosinney, rakastuu vanhan Jolyonin veljen, Jamesin, pojan, Soamesin, vaimoon, Ireneen (miten ihastuttavan sujuvaksi sainkaan muotoiltua äskeisen lauseen..). Irene vastaa Bosinneyn rakkauteen, mustasukkainen Soames raiskaa vaimonsa, Irene kertoo Bosinneylle, joka jää - vahingossa tai tahallaan - raitiovaunun alle. Bosinneyn kuoleman jälkeen Irene pakenee Soamesin luota, mutta Soames ei suostu avioeroon. Irene ystävystyy vanhan Jolyonin kanssa, ja vanhan Jolyonin kuoltua tämän pojasta, nuoresta Jolyonista eli Jo'sta, tulee Irenen holhooja, joka pikkuhiljaa myöskin rakastuu Ireneen, joka teoksessa kuvataan melkeinpä ylimaallisen kauniiksi. Tällä välin Soames on päättänyt haluavansa jälkeläisen, ja tulevaksi äidiksi hän on valinnut ranskalaisen Annetten, joten avioeroa tarvitaankin kahdentoista vuoden jälkeen. 1800-luvun lopulla avioeron syyksi tarvittiin kuitenkin jotain "enemmän" kuin rakkaudeton avioliitto, joten Soames tarvitsee todisteita Irenen uskottomuudesta, vaikkei Irenellä Bosinneyn jälkeen olekaan ollut rakastajaa. Soames kuitenkin epäilee Irenen ja Jo-Jolyonin suhdetta, ja lopulta avioero astuu voimaan, jonka jälkeen Soames menee naimisiin Annetten kanssa ja Irene Jo-Jolyonin kanssa.

Tämä on siis suuri tragedia, joka jakaa suvun kahteen osaan: vanhan Jolyonin puoleen ja kaikkiin muihin. Leimallista on, että "kaikki muut" ovat melkeinpä karrikoidun porvarillisia, ajatuksissaan ja sydämissään vain omistamisen pyhät lait, kun taas Jolyonien puoli on humaanimpaa, taiteellisempaa, vapaamielisempää, filosofisempaa epäitsekkäämpää: siis kaikin puolin sympaattisempaa. Jolyoneja on kaiken kaikkiaan teoksessa neljä: vanha Jolyon, Jo-Jolyon, tämän poika toisesta avioliitosta (liitto Irenen kanssa on Jo'n kolmas), jota kutsutaan Jollyksi ja joka kuolee buurisodassa, sekä Jo'n ja Irenen poika, jota kutsutaan Joniksi, ja joka rakastuu Soamesin ja Annetten tyttäreen Fleuriin. Jonin ja Fleurin rakkaus on kuitenkin tuhoon tuomittu vanhan sukuriidan tähden, ja Jo'n kuoltua Jon päättää taipua isänsä viimeiseen toivomukseen ja olla menemättä naimisiin Fleurin kanssa. Sen sijaan Jon lähtee Brittiläiseen Kolumbiaan, ja Fleur menee naimisiin toiseksi parhaan kanssa.

Draamaa! Suuria tunteita! Rakkautta! Vihaa! Jalomielisyyttä! Mammonan kirousta! Kaikkea mitä kunnon sukusaagassa pitääkin olla!

Then wake, child. With my blessing.

2007-07-27T19:19:00.000+03:00

Koskapa viihdyin niin mainiosti Preludes & Nocturnesin seurassa, päätin jatkaa Sandmanilla vielä toisenkin osan ajan. Tai itse asiassa kolmannen osan, sillä sarjan toista osaa minulla ei ole. Kolmas osa on nimeltään Dream Country, ja se koostuu neljästä itsenäisestä kertomuksesta. Siinä ei siis ole yhtenäistä juonta kuten Preludes & Nocturnesissa.

Ensimmäinen kertomus on nimeltään Calliope, jossa nuori, esikoisensa julkaissut kirjailija Richard Madoc on kadottanut inspiraationsa. Ihailijan kautta hän saa käsiinsä hiuksista muodostuneen bezoaarin (en osaa suomentaa enkä löydä sanakirjasta, mutta englanninkielinen Wikipedia auttaa), jonka vie vanhalle kirjailijalle, Erasmus Frylle. Vastineeksi bezoaarista Fry antaa Madocille nuorimman yhdeksästä muusasta, Calliopen, jonka Fry itse on vanginnut Kreikassa vuonna 1927, kuusikymmentä vuotta aikaisemmin. Madoc vie Calliopen kotiinsa, raiskaa tämän ja ryhtyy kirjoittamaan toista romaaniaan. "She's not even human, he told himself. She's thousands of years old. But her flesh was warm, and her breath was sweet, and she choked back tears like a child whenever he hurt her. It occurred to him momentarily that the old man might have cheated him: given him a real girl. That he, Richard Madoc, might possibly have done something wrong, even criminal..." (18.) Calliope pyytää apua Kolmelta-joka-on-yksi, ja he vuorostaan välittävät hänen pyyntönsä Oneirokselle eli Dreamille. Kuluu kuitenkin viisi vuotta, jona aikana Madoc julkaisee useita bestsellereitä ja ohjaa omaan kirjaansa perustuvan näytelmän. Vihdoin Dream tulee apuun, Calliope on vapaa ja Madoc saa rangaistuksensa.

Toinen kertomus on nimeltään A dream of a thousand cats, ja se on yksi lempikertomuksistani koko Sandman-sarjassa. Mitä luultavimmin siksi, että lähestulkoon kaikki henkilöhahmot siinä ovat kissoja. Minä pidän kissoista. Tarina kertoo kissojen yöllisestä kokouksesta, jossa kaunis siamilainen naaraskissa kertoo käynnistään kissojen unien valtiaan -siis Dreamin- luona, ja nähneensä tämän silmissä kissojen olleen kerran maailman valtiaita, kunnes yksi ihmisistä näki unen ja kertoi siitä muille ihmisille, kehoittaen kaikkia uneksimaan maailmasta, jossa ihmiset hallitsevat. "Dream! Dreams shape the world. Dreams create the world anew, every night." (53.) Ja eräänä aamuna asiat ovat muuttuneet, ja ne ovat muuttuneet niin, ettei mitään muuta ole koskaan ollutkaan. Joten kissa saa tehtäväkseen levittää tätä sanomaa muille kissoille, saada kaikki kissat uneksimaan kissojen valtakunnasta.

Kolmas kertomus on nimeltään A Midsummer Nights Dream, ja se kertoo juurikin siitä, tosin tietenkin gaimanistetussa muodossa. Shakespeare on tehnyt sopimuksen Dreamin kanssa, ja on tarinan alussa näytelmäseurueensa kanssa matkalla halki Englannin maaseudun esittämään Dreamille tämän tilaaman näytelmän. Dream saapuu paikalle, kuten myös koko keijukaisvaltakunnan (Faerie) väki, ja Shakespeare seurueineen esittää näille näytelmän A Midsummer Nights Dream, jossa esiintyy useita keijukaismaailman henkilöitä. Tarina on viehättävä ja taianomainen, ja Gaimanin kirjoittamaksi hyvinkin herttainen, vaikka täysin vailla varjoja sekään ei ole.

Neljäs ja viimeinen kertomus, Facade, kertoo naisesta, joka egyptiläisen auringonjumala Ra:n kosketuksesta on muuttunut supersankariksi, jonka kyky jää minulle hieman epäselväksi. Ilmeisesti hän pystyy muuttumaan miksi tahansa, paitsi ihmiseksi. Joka tapauksessa, supersankarinainen haluaa vain kuolla, ja lopussa se onnistuu, kun Dreamin sisar Death neuvoo häntä keskustelemaan Ra:n kanssa; siis katsomaan aurinkoon. Näin tehdessään nainen kivettyy ja murenee, hymy kasvoillaan.

Loppuun Gaiman on laittanut sarjakuvan käsikirjoituksen, jonka kuitenkin skippasin tällä kertaa, sillä olen lukenut sen aiemmin.

Ja nyt on kiire töihin. Menipä melkoiseksi juonireferaatiksi. Onneksi tämä ei ole essee: saisin korkeintaan ykkösen. Ensimmäinen ja kolmas tarina käsittelevät siis inspiraatiota, toinen unien (unelmien?) voimaa, ja neljäs kuoleman armollisuutta. Mahdollisesti.

The sound of wings

2007-07-26T23:50:00.000+03:00

En ole lukenut sarjakuvia pitkään aikaan, mutta nyt tartuin taas uudestaan vanhaan ystävään. Neil Gaimanin The Sandman-sarja on ehkä parasta sarjakuvaa mitä tiedän, ainakin kerronnallisesti. Kuvitus on joskus hieman epätasaista johtuen useista piirtäjistä, ja piirrosjälki tuntui pitkään hutiloidulta ja rumalta, mutta olen oppinut pitämään siitäkin nimenomaan tarinoiden osana.

Luin nyt sarjan ensimmäisen osan, Preludes & Nocturnes. Sarjan päähenkilö on Dream, kuten nimi Sandmankin jo kertoo. Dream kuuluu Loputtomien perheeseen (the Endless), jonka muita jäseniä ovat Despair, Destiny, Desire, Delirium, hommansa lopettanut Destruction ja minun (ja varmasti monen muunkin) lemppari Death. Kunkin työ on nimensä mukainen, ja Dream on siis unien valtias, Morpheus. Gaiman on punonut sarjakuvaansa, kuten muuhunkin kirjalliseen työhönsä, paljon eri kulttuurien mytologiaa, ehkä eniten kuitenkin antiikista ja pohjoismaiden aasoista (esimerkiksi yksi American Godsin tärkeimpiä sivuhenkilöitä on Mr. Wednesday eli Odin). Tästä kaikesta yhteensovittamisesta Gaiman on luonut aivan oman maailmansa, joka jaksaa aina viehättää (minua) omituisuudellaan, tuttuudellaan, kauneudellaan ja syvyydellään.

Preludes & Nocturnes alkaa, kun maagi/taikuri/mustan magian harjoittaja Magus vangitsee Dreamin vuonna 1916 loitsun avulla. 1988 Dream vihdoin pääsee pakoon, ja kostaa vangitsemisensa Magusin pojalle, koska alkuperäinen vangitsija on jo aikaa sitten kuollut. Dream on kuitenkin kovin heikko, sillä hänen työkalunsa, kypärä, rubiini ja pussi (pouch - kuulostaa paremmalta englanniksi), joihin hän on sijoittanut suuren osan voimistaan, ovat kadonneet. Ne on siis saatava takaisin. Kolmelta-joka-on-yksi, Kohtalottarilta, joita kutsutaan vuoroin pohjoismaisen mytologian nimillä -Urth, Verthandi ja Skald: kirjoitusasu ei tosin ihan vastaa alkuperäisiä- , vuoroin taas muilla myyttisten noitanaisten nimillä -esim. Morrigan, Diana, Atropos- , Dream saa kuulla että hiekkapussin on viimeksi ostanut John Constantine, kypärä on jollakin demonilla, ja rubiini on viimeksi ollut supersankariryhmällä nimeltään League of Justice. Helpoin ensin, joten Dream etsii käsiinsä John Constantinen, joka kuitenkin on hukannut pussin. Käy ilmi, että hänen entinen tyttöystävänsä, narkkari nimeltään Rachel, on varastanut sen kaiken muun Johnin rahanarvoisen omaisuuden kanssa. Talossa, jossa Rachel pussin kanssa majailee, unet ovat ottaneet vallan, mutta Dream saa omaisuutensa varsin helposti takaisin ja Rachel kuolee onnellisena, uneksien kävelevänsä auringonlaskuun John Constantinen kanssa. Seuraavaksi vuorossa on kypärän hakeminen helvetistä, ja siitäkin Dream selviytyy varsin kunniakkaasti, käymällä perinteisen mielikuva-kaksintaistelun demonin kanssa: " "I am a dire wolf, prey-stalking, lethal prowler." "I am a hunter, horse-mounted, wolf-stabbing." "(123.) Jne. Lopuksi vuorossa on enää rubiini, ja se onkin hieman kovempi pala. Arkhamin hullujenhuoneelle lukittu Dr.Dee, jolta League of Justice on rubiinin ottanut estääkseen tämän maailmanvalloitus-aikeet, pääsee pakenemaan ja löytää rubiinin uudestaan ryhtyen käyttämään sitä maailman tuhoamiseen. Rubiinin avulla Dee tekee ihmisistä hulluja. Kerronta keskittyy tässä kohden enimmäkseen kahvilaan, jossa olevia ihmisiä Dee ryhtyy manipuloimaan. Ensin Dee antaa heidän kuvitella heidän unelmiensa käyneen toteen: yksi on toimitusjohtaja, toinen pieksee huoran, kolmas ohittaa Stephen Kingin kirjamyynnissä. Toiseksi Dee laittaa heidät tappelemaan, kolmanneksi palvomaan häntä, leikkaamaan irti sormiaan, neljänneksi kertomaan häpeällisimmistä kokemuksistaan, viidenneksi harrastamaan seksiä keskenään, kuudenneksi ennustamaan hänelle, seitsemänneksi hän antaa heille hetkeksi heidän ymmärryksensä takaisin, kahdeksanneksi joku tekee murhan. Ja niin edelleen. Tämä on kamalimpia kohtia koko Sandman-sarjassa: mahdollisesti lukemassani kirjallisuudessa ylipäätään. Gaiman mässäilee sekä fyysisellä että psyykkisellä kivulla pahemmin kuin King konsanaan (tunnustan etten ole lukenut kovinkaan laajalti kauhukirjallisuutta, josta saattaisi löytyä huomattavasti järkyttävämpää materiaalia kuin Sandmanit, mutta en oikeastaan haluakaan). Kun kaikki ovat tappaneet toisensa tai itsensä, Dream tulee vihdoin paikalle, ja unimaailmassa tapahtuneen taistelun jälkeen rubiini palaa takaisin oikealle omistajalleen ja Dee passitetaan jälleen Arkhamiin.

Viimeisessä kappaleessa suosikkini Death ilmestyy näyttämölle Dreamin istuessa ruokkimassa puluja, ja Gaiman pääsee Dreamin suulla puhumaan kuoleman lohdullisuudesta ja lempeydestä: "I find myself wondering about humanity. Their attitude to my sister's gift is so strange. Why do they fear the sunless lands? It is as natural to die as it is to be born. But they fear her. Dread her. Feebly they attempt to placate her. They do not love her." (229.)

Loppu hyvin, kaikki hyvin.

(Kuva täältä.)

De bästa dagarna var mulna lugna dagar

2007-07-23T21:26:00.000+03:00

Pienimuotoinen järkytys Carpelanin Gården -kokoelman suhteen: sisäkannessa on omistuskirjoitus Hannu Mäkelälle. Toivon hartaasti, että kyseessä on joku toinen Hannu Mäkelä kuin typerän Leino-elämäkerran kirjoittaja. Tosin voin hyvin kuvitella että Hannu Mäkelä luopuisi hienosta Gårdenista ihan silkkaa typeryyttään (ollakseni poliittisesti korrekti joudun nyt huomauttamaan etten tietenkään tunne Hannu Mäkelää henkilökohtaisesti, ja voihan olla että hän on hyvinkin älykäs ja mukava henkilö). Ja omistuskirjoitus on vielä Bolta: Bo Carpelanilta itseltäänkö? Miten ihmiset voivat luopua tällaisista aarteista? No, minun onneni joka tapauksessa.

Luin Gårdenin tammikuussa suomeksi (nimellä Piha: miten loogista), ja teos vain parani toisella lukukerralla. Enkä voi taaskaan tarpeeksi ylistää teosten lukemista alkuperäiskielellä: Carpelanin ruotsinkielessä on sellainen tunnelma jota ei suomeksi voi tavoittaa, olkoonpa kuinka hyvä suomennos tahansa. Kieli ja kulttuuri ovat sidoksissa toisiinsa, eikä toista voi täysin ymmärtää ilman toista. Minun mielestäni.

Gården on sarjaruno, joka käsittelee Carpelanin omaa lapsuutta 1930-luvun Kruununhaassa, ja sen sivuilta pystyy vahvasti aistimaan kerrostalon elämän, sisäpihalla leikkivät lapset, yksinäisen vanhuksen asunnossaan, sodan pelon, tunnin ajan olohuoneeseen siivilöityvän auringonvalon: ihmiset ja ympäristö ovat melkeinpä yhtä, sopusoinnussa kaikkine vikoineen ja puutteineen. Talo elää siinä kuin sen asukkaatkin, iloisena, likaisena, pelottavana, ja minä pääsen lukijana osalliseksi tästä monen vuosikymmenen takaisesta, arkisen intiimistä elämästä.

"Om det fanns en bevarad bild vore den brun,
vi har stelnat där som barn, vi står med för stora mössor,
vi skriker kanske eller står tysta, med vridna leenden,

det går i brunt."
(73.)

Elämän kultainen puu

2007-07-20T18:39:00.000+03:00

Aamulla luin Goethen allegorisen sadun Taru Käärmeestä ja Liljasta ja töissä sain loppuun Juhani Niemen Järnefeltistä kirjoittaman elämäkerran Arvid Järnefelt. Kirjailija ajassa ja ikuisuudessa. Satua ja faktaa, mutta jotain samaakin näissä kahdessa teoksessa oli. Järnefelt tunnetaan tolstoilaisena idealistina, joka puolusti rauhan ja lähimmäisenrakkauden aatteita, ja sadussa Taru Käärmeestä ja Liljasta Goethe puhuu ihmisen henkistymisen ja jalostumisen puolesta. Ainakin omasta mielestäni, ja samoilla linjoilla tuntuu olevan myös teoksen suomentanut Aila Meriluoto jälkipuheessaan, jossa hän mainitsee Steinerin tulkinneen kertomusta ihmisen henkisen tiedostumisen esittämisenä, nousuna "ihmisenarvoiseen tilaan". Viisaudesta ja kauneudesta molemmat herrat ovat siis tahtoneet puhua. Goethelta löydän kuitenkin enemmän huumoria kuin Järnefeltiltä, joka välillä vaikuttaa kovin ehdottomalta ja julistushaluiselta.

Petyttyäni pahasti Mäkelän Eino Leino -elämäkertaan, olin erittäin positiivisesti yllättynyt Niemen kerronnasta. Tosin luin jo talvella pari Niemen sotien jälkeisestä modernismista kirjoittamaa teosta jotka olivat oikein laadukkaita, joten ehkä "yllättynyt" on hieman väärä sanavalinta. Joka tapauksessa. Sopivassa määrin kuvausta sekä Järnefeltin fyysisestä että hänen henkisestä ja kirjallisesta elämästään tarpeeksi objektiivisesti kirjoitettuna.

Taru Käärmeestä ja Liljasta oli myöskin erittäin positiivinen kokemus, joskin vielä vähemmän yllätys kuin Niemen teos, koskapa luin teoksen muutamaan otteeseen yläasteella ollessani. Jostain syystä se on aina kirjakaupoissa alennuksessa, ja jostain syystä ostin sen silti omakseni vasta nyt, kun hinta oli päätähuimaava 1,90. Mahdollisesti olen aiemmin kuvitellut saksankielen taitojeni heräävän henkiin (vaikken tee asian hyväksi mitään - enkä aiokaan) jotta voisin ostaa kirjan alkuperäiskielellä, mutta päätin ryhtyä realistiksi. Jos joku haluaa lukea kertomuksen saksaksi, se löytyy täältä, josta myöskin kuva on lainattu.

Les rendez-vous de noble compagnie

2007-07-19T19:02:00.000+03:00

Lomailu haittaa vakavasti lukemista, mutta sain joka tapauksessa eilen luettua loppuun Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan kuudennen osan, nimeltään Guermantesin tie 2. Tuntuu että olen jo kirjoittanut itseni tyhjäksi Proustista aiemmissa postauksissa, enkä halua liikaa toistaa itseäni: ehkä olisi ylipäätäänkin pitänyt kirjoittaa sarjasta vasta luettuaan sen kaikki osat, sillä ne eivät oikeastaan juurikaan poikkea toisistaan. Tässä kuudennessa osassa kertojan isoäiti sairastuu ja kuolee heti alussa, mutta yli puolet kirjasta käytetään kuitenkin Guermantesin aatelisperheen ominaisuuksien kuvailuun, kun kertoja kutsutaan ensimmäistä kertaa illalliselle näiden tarunhohtoisten puolijumalten luo. Olen huomannut jo aiemmin lukemissani sarjan osissa Proustin viehtymyksen nimiin ja niiden etymologiaan, ja tässäkin osassa kertoja tuo ilmi oman pettymyksensä kun aateliset henkilöt eivät vastaakaan satumaisia nimiään, joiden ympärille kertoja on mielessään rakentanut kokonaisia mytologioita. Kertoja vaikuttaisi arvostavan enemmän nimeä ja suvun historiaa kuin eläviä ihmisiä, jotka ovat valitettavan inhimillisiä virheineen ja ongelmineen, ja särkevät siksi kertojan heidän ympärilleen kehittelemän kuplan.

"Mutta kyllästettyäni vuosikaudet - kuin hajusteiden valmistaja siloista rasvapalloa - tuhansien orvokkien tuoksulla tuota Parman prinsessan nimeä, niin nähtyäni prinsessan itsensä lähtikin liikkeelle toinen kehityskulku, joka totta puhuen päättyi lopullisesti vasta kuukausien kuluttua, mutta sen aikana pusesrin viimeistä tippaa myöten orvokkiesanssin ja tuuletin standhalilaiset tuokut prinsessan nimestä ujuttaakseni tilalle kuvan pienikokoisesta tummasta hyväntekeväisyyttä harjoittavasta naisesta, joka käyttäytyi niin alamaisen rakastettavasti, että heti tajusi miten ylemmyydentuntoisesta ylpeydestä tuo rakastettavuus oli lähtöisin." (156.)

(Kuva täältä)

Här i det hemliga klara

2007-07-14T14:13:00.000+03:00

Tällä hetkellä lempipaikkani kaupungissa on Hagelstamin antikvariaatti. Voisin viettää siellä päiväkausia ihan vain katsellen ja haistellen kirjoja. Eilen löysin sieltä kaksi Carpelanin runokokoelmaa (tai löysin kyllä paljon muutakin, mutta nämä saivat seurata minua kotiin): Gården ja År som löv. Viimeksi mainitun luin tänä aamuna loppuun, Gårdenin luin jo talvella. Alunperin ajatukseni oli antaa molemmat teokset äidille syntymäpäivälahjaksi, mutta itsekkyyteni iski jälleen takavasemmalta ja pidänkin toisen, luultavasti Gårdenin koska se on huonommassa kunnossa, kun taas År som löv on ihan uuden veroinen. Hyvittelen omaatuntoani.

Carpelan kirjoittaa uskomattoman kauniisti, enkä yhtään ihmettele mistä ne kaksi Finlandiaa ovat tulleet. Korkeintaan sitä miksei niitä ole enemmän. Pienten hetkien, tunnelmien ja tunteiden vangitsijana Carpelan on mielestäni yksi parhaista, ellei ihan paras. Runot pakottavat pysähtymään, kuuntelemaan ja hengittämään, katsomaan maailmaa ja itseään, ja se tuntuu kovin terveelliseltä kaiken tämän paljon jankatun kiireen keskellä.

Ta tid på dig
ta den på din rygg och känn
hur tung den är.
Ställ varligt ned den,
den klagar sakta,
söv den till ro.
Det svala rummet andas,
år av blomdoft dröjer kvar,
du väntar, och en dag
är tidlösheten där
och rummet tomt.
(70.)

N'importe où hors du monde

2007-07-10T15:48:00.001+03:00

Luin eilen loppuun J.-K. Huysmansin romaanin (vai antiromaanin?) Vastahankaan, enkä ole pitkään aikaan ollut yhtä innoissani yhdestä kirjasta ja halunnut yhtä paljon sen jatkuvan ikuisesti - tai ainakin mahdollisimman pitkään. Silti, tai siksi, luin teoksen mahdollisimman nopeasti: luin sitä syödessäni, katsoessani telkkaria (mainoskatkot ovat lukemista varten), ollessani töissä - jokaisena mahdollisena hetkenä siis. Innostukseni voi ehkä tuntua sikäli omituiselta, että Vastahankaan-romaanissa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään. Päähenkilö, ja samalla oikeastaan teoksen ainoa henkilö (lukuunottamatta nimettömäksi ja kasvottomaksi jääviä palvelijoita, lääkäriä ja muita statisteja, joilla ei ole edes sitä painoarvoa kuin huoneen tapeteilla), herttua Jean des Esseintes, vanhan ja sisäsiittoisen aatelissuvun viimeinen vesa, muuttaa syrjäiseen taloon Pariisin ulkopuolelle, Fontenayn kylään, eristäytyäkseen maailmasta lopullisesti. Hermostollinen sairaus (ja/tai syfilis) kuitenkin pahenee pahenemistaan, ja teos loppuu siihen kun des Esseintesin tavaroita pakataan muuttolaatikoihin lääkärin määrättyä tämän muuttamaan takaisin Pariisiin, ihmisten ilmoille.

Suurin osa teoksesta kuluukin muistojen ja estetiikan parissa: kirjallisuudelle on oma lukunsa, samoin jalokiville, hajuvesille, maalaustaiteelle, musiikille ja niin päin pois. Selviä yhtymäkohtia Wilden Dorian Grayhin on siis nähtävissä, ja Wilde taitaa jopa mainita Huysmansin teoksen Dorian Grayssa, joka kuitenkin eroaa Vastahankaan-teoksesta sitten melkein kaikilta muilta osin: erityisesti sillä, että Dorian Grayssa on tapahtumia, jotka kuljettavat tarinan henkilöitä eteenpäin.

Suomentaja Antti Nylén on kirjoittanut Vastahankaan-teokseen mainion ja varsin perinpohjaisen johdannon, jossa hän mainitsee muutamaan otteeseen teoksen olevan kovin vaikea ja sekava. Itse en tätä huomannut, mutta ehkä Nylén on sitten yksinkertaistanut kieltä ja lauserakenteita hyvinkin mittavasti. Nylén kirjoittaakin: "Suomennos ei korvaa eikä vastaa alkukielistä teosta. Vaikka ne muistuttavat toisiaan, erehtymisen vaaraa ei ole. Siksi se, joka haluaa tutkia Huysmansia, joutuu lukemaan kirjan, jonka nimi on À rebours eikä Vastahankaan." (43.) Että kiitos vain, Nylén, nyt ei enää harmitakaan etten osaa ranskaa.. Merkillinen, eriskummallinen teos kyllä on, ja ymmärrän hyvin miksi se on ilmestymisaikanaan jakanut niin tehokkaasti mielipiteitä ja saanut aikaan polemiikkia. Des Esseintes on turmeltunut snobi ja paatumaton ihmisvihaaja, joka etsii vain omaa nautintoaan: ei ehkä ensimmäisenä mieleen tuleva samaistumisenkohde, mutta minulle se toimi.

"Sama koski hänen Rembrandtejaan, joita hän välillä salaa tutkiskeli. Sillä niin kuin kauneinkin sävelmä muuttuu vulgaariksi ja sietämättömäksi heti kun suuri yleisö alkaa hyräillä sitä, heti kun posetiivarit ottavat sen repertuaariinsa, niin aivan samoin taideteos, josta taiteentuntijoina itseään pitävät moukatkin alkavat kiinnostua ja joka ei enää saa pölkkypäiden tunteita kuumenemaan eikä tyydy pariin intohimoiseen ihailijaan, ikään kuin saastuu ja muuttuu hengettömäksi, ellei peräti vastenmieliseksi asiaan vihkiytyneiden silmissä." (175.)

Själens sjuka punkt där diktens pärla hårdnar

2007-07-08T19:22:00.000+03:00

Luin Runar Schildtin novellin Häxskogen. Kai se on novelli: pitkän novellin ja lyhyen romaanin rajaviiva on minulle varsin häilyvä. Jos sivumäärä on yhtä pitkä kummassakin, mikä tekee toisesta romaanin ja toisesta novellin?

Lajimäärittely sikseen, Häxskogen oli oikein viihdyttävä. 1900-luvun alun aiheeksi varsin tyypillisen tuntuinen; nuori mies luomistuskan ja onnettoman rakkauden kourissa, ylelliset puitteet ja ymmärtämättömiä läheisiä. Novelli on ymmärtääkseni jossakin määrin omaelämäkerrallinen: päähenkilön, Jacob Casimirin, vai tapahtumien puolesta, sitä en tiedä. Huolimatta näistä jonkinverran kliseisiltä kalskahtavista juonikuvioista, kuten rakkaudesta serkun kauniiseen vaimoon, pitkästä kuivasta kaudesta kirjoitustyössä ja rakkaushuolien selviämistä seuranneesta yhtäkkisestä inspiraatiosta, novelli ei kuitenkaan tunnu ahdistavalla tavalla paatokselliselta, kuten esimerkiksi Leino paikoitellen. Päähenkilö säilyttää itseironiansa ja sen mukana arvokkuutensa, eikä ryve tuskassaan, jolloin minun lukijana ei tarvitse tuntea sääliä ja myötähäpeää, joita inhoan. Kieli on sujuvaa eikä rakenteessa ole mitään yllätyksellistä: hieman häiritsi muiden henkilöhahmojen kuin Jacob Casimirin jääminen niin täydellisen yksiulotteisiksi, enkä varmastikaan ymmärtänyt suurinta osaa intertekstuaalisuudesta tai historiallisista viittauksista, mutta se ei ole mitenkään uutta tai yllätyksellistä sata vuotta sitten kirjoitettujen teosten suhteen.

"Han måste ta sig samman, han måste få någonting till stånd. Han måste tvinga sin trötta, olustiga hjärna, besegra den dova motviljan mot att spinna vidare på gamla trådar. För varje år som gick blevo de goda arbetsdagarna allt färre, allt oftare vaknade han och somnade han med den förlamande känslan av att stampa i dödsjö." (Häxskogen och andra noveller, 142.)

Ihminen puhuu vain itselleen

2007-07-05T18:18:00.000+03:00

Proustini ovat nyt hieman epäjärjestyksessä. Pääni sisällä siis: omistuksessani on vain Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan ensimmäinen osa, muiden suhteen olen hyödyntänyt kirjastoa, mikä onkin pääasiallisena syynä poukkoiluuni. Olen lukenut teossarjan osia järjestyksessä 7, 1, 5 ja 8: nyt oli vuorossa kolmas osa, Rouva Swannin ympärillä. Vasta nyt huomasin ajattelevani että olisi ehkä sittenkin pitänyt yrittää lukea sarja kronologisessa järjestyksessä, vaikka osat ovatkin varsin itsenäisiä. Viimeksi lukemani osa, järjestyksessä siis kahdeksas ja nimeltään "Vanki", käsitteli kertoja-minän rakkautta Albertineen: kolmas osa sijoittuu sitä monta vuotta aikaisempaan ajanjaksoon, jolloin kertoja on ollut rakastunut Gilberteen, Swannien tyttäreen. Koska olin lukenut kahdeksannen osan, jossa silloin tällöin mainittiin aikaisempi rakkaus, mutta korostettiin nimenomaan sitä menneenä ja vähemmän merkityksellisenä, nuoruuden hairahduksena, huomasin että minun oli nyt vaikea eläytyä kertojan sydänsuruihin Gilberten suhteen sillä tavoin kuin mitä luultavimmin olisin tehnyt ellen olisi tiennyt Gilberten muuttuvan piankin kertojalle täysin merkityksettömäksi.

Gilberteä enemmän minua kiinnostikin kertojan kuvaukset rouva Swannista, johon teoksen nimikin viittaa. Odette on entinen puolimaailman nainen, jonka rikas ja hienostunut Swann nai, ystäviensä ja sukulaistensa suureksi kauhuksi. Odette on nousukas, joka haluaa päästä piireihin; hän haluaa pitää omaa salonkiaan, jossa herttuattaret ja ruhtinaat kävisivät lennokkaita keskusteluja taiteesta ja politiikasta. Samaa havittelevat monet muutkin naiset, ja ihmisten aika tuntuu muutenkin pääsääntöisesti kuluvan sosiaalisten suhteiden pikkutarkkaan erittelyyn. Kertojan tullessa kotiin päivällisiltä hän toistaa vanhemmilleen kaiken mitä siellä on sanottu, ja vanhemmat tekevät sitten tämän perusteella päätelmiään kutsujen vieraista. Tämä tuntuu kovin vieraalta, vaikka onhan nykyäänkin olemassa tietyt seurapiirit ja niihin pyrkivät nousukkaat, ja voihan hyvin olla ettei näissä "piireissä" muuta mietitäkään kuin kuka sanoi mitäkin ja kuka oli missä kenenkin kanssa, ja päätetä sitten tämän perusteella kenen kanssa haluaa olla kaveri ja kenen ei.

Hiillos hiipuu, tuhka tummuu

2007-07-04T14:59:00.000+03:00

Ja lisää Leinoa, tällä kertaa lyyristä tuotantoa Halla-kokoelman muodossa. Enimmäkseen ei oikein puhutellut, olen nyt ehkä lukenut liikaa viime vuosisadan vaihteen teoksia, kun kuolema, yksinäisyys ja onneton rakkaus eivät oikein jaksa enää sykähdyttää. Osa säkeistä kyllä rullasi oikein mukavasti, ja kokoelmana Halla tuntuu tiiviiltä ja yhtenäiseltä; moni runoista jopa kytkeytyy kokoelman nimeen kuvastonsa ja/tai tunnelmansa puolesta, mistä kertoo jo runojen nimet: "Hangen lapsia", "Railo jäässä", "Talvilaulu", "Talven taika" ja niin edelleen. Myös Leinon muusta tuotannosta tutut myyttiset elementit, velhot, noidat ja haamut, ovat Hallassa mukana.

Ei siitä sen enempää.

Velhon virsi

Joutsen jäinen Ruijan rannan,
laulun lahjan sulle annan.

Neuvon Manan mahtivirret,
kimmahutan rinnan kirret.

Laulat Lapin yöhön kukat,
surun suolle ruusurukat.

Kaiut kimmellykset kiteen,
harhat haaveen, mielipiteen.

Raiut revontulten voitot,
rikosten ja riemun soitot.

Helkät niinkuin hyyssä heinä:
sydän särkyy säveleinä.

Sinä Ruijan joutsen jäinen,
minä Surma seppelpäinen.
(Valitut teokset 1, 97.)

Muusan jäljillä

2007-07-02T20:56:00.000+03:00

Luin Anna Kortelaisen teoksen Virginie! - Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Huolimatta siitä, mitä mieltä olen Kortelaisesta tv-ohjelman 10 kirjaa, jotka muuttivat maailmaa perusteella (Penjamin blogista löytyy mielipiteeni, sekä myös minua fiksumpien mielipiteitä), pidän Kortelaisen tavasta kirjoittaa. Sopivan tieteellistä jotta saa tuntea itsensä fiksuksi, ja tarpeeksi viihteellistä että jaksaa lukea loppuun. Aiemmin olen lukenut Kortelaiselta Virginie!:n jälkeen ilmestyneen teoksen Levoton nainen - Hysterian kulttuurihistoriaa, joka oli itseasiassa mielestäni Virginie!:tä parempi: yhtenäisempi ja johdonmukaisempi. Virginie!:ssä kirjoittaja ajautuu moneen otteeseen sinänsä ihan mielenkiintoisille, mutta silti varsinaisen tutkimuksen kannalta irrelevanteille sivupoluille. Tähän on kyllä ilmeiset syynsä. Kortelainen tutkii Virginie!:ssä, kuten alaotsikkokin lupaa, Albert Edelfeltin mallin ja rakastajattaren tarinaa, mutta mitään konkreettisia tietoja ei oikeastaan löydy. Tuntemattoman Virginien mahdollista elämänkulkua kiinnostavammaksi teoksessa nouseekin ajankuvaus, ja erityisesti ajan naisen, niin ranskalaisen maalaistytön ja ilotytön kuin suomalaisen seurapiirinaisen (Edelfeltin vaimon, Ellan Edelfeltin, jonka hysteriaa Kortelainen käsittelee Levoton nainen-teoksessa) asema yhteiskunnassa. Mikrohistoriaa, josta ei koulunpenkillä juurikaan kuule, ellei sitten satunnaisena kuriositeettina suurten miesten suurten tekojen lomassa, tyyliin miten naiset selvisivät kun miehet olivat rintamalla.

Kortelainen kirjoittaa varsin henkilökohtaisesti, kuvailee omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan, viittaa pieneen tyttäreensä, siskoonsa ja aviomieheensä, vaatteisiinsa, juomisiinsa, syömisiinsä ja nukkumisiinsa. Tämä hieman sekoittaa minun päätäni: en oikein tiedä, voinko lukea teoksen tieteelliseksi tekstiksi vai en. Pidän luokittelemisesta, niin kovasti kuin sitä kai pitäisikin vastustaa osoittaakseen olevansa villi ja vapaa yksilö. Minusta nyt kuitenkin on mukavaa valehdella itselleni että kaikella on oma paikkansa maailmassa ja minun pääni sisällä. Virginie!:n voisi laskea vaikkapa viihteelliseksi tietokirjallisuudeksi: faktojakin kyllä nimittäin riittää, kaiken subjektiivisuuden lomassa.

Nyt menenkin katsomaan Kortelaisen esiintymistä tv:ssä, etten vain ryhtyisi kuvittelemaan hänestä liikoja.

(Kuva lainattu täältä)

Between a man and a woman

2007-07-01T21:12:00.000+03:00

Miellyttävämpi tuttavuus kuin Mäkelän Eino Leino oli Ibsenin näytelmä Nukkekoti, joka sekä kuvaa omaa aikaansa ja sen tapoja ja käsityksiä varsin elävästi(ymmärtääkseni: omakohtaista kokemusta 1870-luvun elämästähän minulla ei ole), että herättää ajatuksia nyky-yhteiskunnasta. Olen tässä blogissa aiemminkin pohtinut jonkin verran naisen asemaa, enkä aio pohtimistani vähään aikaan lopettaakaan. Nukkekoti antaa taas hyvän syyn aiheeseen palaamiseen. Noran tyhmyys ärsyttää: miten hän voi olla tietämätön siitä, että toisen nimikirjoituksen väärentäminen, miten hyvien tarkoitusperien vuoksi tahansa, on rikos? Myös Noran liioitteleva lapsenomaisuus, etenkin miehensä edessä, ärsyttää: mutta missä määrin tämä käytös oikeastaan on Noran itsensä syytä? Hän käyttäytyy siten kuin hänen odotetaan käyttäytyvän. Omilta yläaste-ajoiltani muistan, että suosituimpia olivat ne tytöt jotka esittivät poikien edessä olevansa tyhmempiä ja avuttomampia kuin olivatkaan: eivät vahingossakaan paljastaneet lukeneensa Reginaa painavampaa kirjallisuutta, ja kiljuivat ja kikattivat poikien antaessa lumipesuja talvisin, sen sijaan että olisivat pistäneet vastaan. (Äidinkielen tunnilla kirjoitin aineeni muita nopeammin, jolloin opettaja kehoitti minua ottamaan hyllystä jotain luettavaa: kun tokaisin, että olin jo lukenut ne kaikki, luokan suosituimpiin kuuluva poika kääntyi katsomaan minua ja tuhahti halveksuvasti "no voi vittu!" Jos joku poika yritti antaa minulle lumipesua, pidin huolta siitä että kyseinen henkilö sai itse housunkauluksensa täyteen lunta, ja mielellään vielä mustan silmän tai huulen halki, noin niinkuin kaupan päälle. Olen aina ollut hieman kömpelö sosiaalisissa tilanteissa.)

Takaisin Nukkekotiin. Kuten Nora loppukohtauksen välienselvittelytilanteessa miehelleen sanoo: "Kotimme ei kuitenkaan ole ollut muuta kuin leikkimökki. Olen täällä ollut sinun nukkevaimosi, kuten kotona olin isän nukkelapsi. Ja lapset taas ovat olleet minun nukkejani." (115.) Nora on siis ympäristönsä uhri - mutta niin ovat miehetkin. Heille on opetettu lapsesta saakka, että nainen on kaikin tavoin heikompi osapuoli, jota on holhottava kuin sairasta, hieman heikkomielistä lasta ikään. Mutta kenestä koko tämä oravanpyörä on saanut alkunsa? Koska päätettiin jakaa sukupuolet heikkoihin ja vahvoihin? Ja voisiko joku olla niin ystävällinen ja lopettaa sen? Minä en siihen pysty, olenhan niin kovin pieni ja sievä.

"Helmer: Olet rakastanut minua kuten vaimon tulee miestään rakastaa. Sinulla vain ei ollut kyllin kokemusta välikappaleista. Mutta luuletko olevasi minulle vähemmän rakas, vaikket osaakaan toimia omin päin? Ei, ei, nojaa sinä vain minuun; neuvon sinua, opastan sinua. En olisi mies, jollei juuri tuo naisellinen avuttomuus tekisi sinua kaksinkerroin viehättäväksi silmissäni. Älä kiinnitä huomiota ensi säikähdyksessä lausumiini koviin sanoihin, kun luulin, että kaikki romahtaisi ylleni. Olen antanut sinulle anteeksi, Nora. Vannon sinulle, että olen antanut anteeksi." (111.)

Niin, ja Kirsti Mäkisen kirjoittama esipuhekin oli oikein mainio.

Kiukuttelua

2007-07-01T19:29:00.000+03:00

Luin Hannu Mäkelän Eino Leinosta kirjoittaman elämäkerran Eino Leino - Elämä ja runo. Enpä ole vähään aikaan lukenut yhtä ärsyttävästi kirjoitettua tekstiä. Ellen olisi suhtautunut lukemiseen lähinnä oppimiskokemuksena kuin viihdyttävyyden kannalta, olisi kirja jäänyt kesken jo ensimmäisellä sivulla. Kieli tökki, rakenne tökki: ainoa mikä ei tökkinyt oli aihe, mutta siitä en ala erityisemmin Mäkelää kiittelemään. Juu, oli ne kuvatkin kivoja, ja onneksi niitä oli melko paljon: sai välillä lepuuttaa mieltään.

En tahdo kuluttaa tämän teoksen haukkumiseen tämän enempää sormiani ja ajatuksiani, mutta jos joku tahtoo lukea Leinon elämästä niin suosittelen etsiytymään jonkin toisen opuksen pariin. Koska lupasin Risamarialle esimerkkilauseita kirjasta, tässä joitakin syitä ärtymykseeni:

"Leino raitistuu, nousee, tuntee itsekin kohoavansa suhteen myötä. Lihaa siinä ei ole, vaikka voisi olla; halua kun on. Mutta. Kallaksella on miehensä, asemansa, lapsensa, hän on syntyään suomalainen Krohn, Oskar Kallas taas Viron yhteiskunnan vaikuttajia. Ja Leino on Leino, mainettaan toki sentään parempi. Mutta! Tämä empiminen kuvastuu Kallaksen päiväkirjan sivuilta. Hän on kuin nuori teini-ikäinen tyttö, aito hän on." (204.)

Allegro appassionato

2007-06-27T14:06:00.000+03:00

Lisää 1900-luvun alun suurten tunteiden kirjallisuutta, tällä kertaa naisen naisesta kirjoittamana. L. Onervan Mirdja on täynnä yksilöllisyyden tuskaa ja rakkauden etsintää, ongelmana se, miten yhdistää vapaus ja rakkaus. Romaanin nimihenkilö, Mirdja, on kaunis, älykäs ja taiteellisesti lahjakas nainen, joka etsii omaa itseään miesten kautta - oma tulkintani - siinä onnistumatta. Mirdja kaipaa vahvaa miestä, jolle voisi alistua ja jota voisi kunnioittaa ja sitä kautta rakastaa, mutta tätä suurta ritaria ei tietenkään löydy. Miehet rakastuvat Mirdjaan, ja siksi he ovat häntä heikompia.

Naisen aseman kuvaaminen on mielestäni Mirdjan ehkä kiinnostavinta antia. Mirdjan koko sosiaalinen elämä koostuu miehistä ja näiden mielipiteistä, ja jokainen näistä älykkäistä ja lahjakkaista vahvemman sukupuolen (en laita lainausmerkkeihin, koska sitä he omasta mielestään todella ovat) edustajista on sitä mieltä, että Mirdja on poikkeusnainen siksi että hän on älykäs ja psyykkisesti vahva - siis kuin mies. Nainen on ilman muuta heikko, ja sellaista asiaa kuin naisellinen vahvuus ei ole olemassakaan. Jos nainen on vahva, hän on miehekäs, ja Mirdjaa luonnehditaankin kahden sukupuolen sekoitukseksi, sillä hänellä on älynsä lisäksi myös herkkä tunnemaailma, kuten naisella. Roolit ovat varsin selkeät, eikä Mirdjakaan niitä oikeastaan kyseenalaista. Alussa Mirdjan ystävä Rolf määrittelee rakkauden: "Jos sinä kerran miehen valitset, valitset sinä korkean ja voimakkaan, - ja minä - minä olen tällainen saakelinmoinen, jota sinä monta kertaa olet auttanut kotiin käsipuolesta. Luuletko, etten tiedä sitä, etten aina ole tiennyt sitä, luuletko, ettei minussa ole miehen ylpeyttä niin paljon, etten koskaan ota naista, ellen voi olla häntä korkeampi, jumalallisempi, sillä juuri sitä ja ainoastaan sitä vaatii miehen ja naisen rakkaus." (24-25.) Tähän Mirdja vastaa valittelemalla silloisen rakastajansa, Einon, heikkoutta: "Hänen sielunsa on liian heikko minulle; hänen rakkautensa on nahjusmaista, vetistelevää taikka mielipuolista. Se hallitsee häntä eikä hän sitä, ja miehen tulee hallita itseään ja naistaan. Niin, miehen tulee hallita naistaan..." (25.) Rakkaus on alistumista, ja koska miehet rakastavat Mirdjaa hän ei kykene rakastamaan heitä, sillä hän ei voi alistua alistuneelle. Olisi mielenkiintoista tietää missä määrin L. Onerva itse allekirjoitti nämä mielipiteet, vai oliko kirjailijan tarkoituksena nimenomaan näyttää miehen ja naisen välisten suhteiden paradoksaalisuus ja mahdottomuus sukupuolitetussa yhteiskunnassa. Takakansiteksti mainitsee romaanissa olevan myös tiettyä omaelämäkerrallisuutta, aineksia Onervan Pariisin-matkasta, lyhyestä avioliitosta Wäinö Strengin kanssa ja rakkaudesta Eino Leinoon. Näistäkin aineksista tekisi mieli saada lisää tietoa.

Kaiken kaikkiaan Mirdja herätti minussa kovasti ajatuksia, sekä omasta elämästäni että yhteiskunnasta ylipäätään. Ja sehän on hyvän teoksen merkki.

"[Mauri Etso puhuu Mirdjalle:] Mutta niinkuin jo sanoin, älkäämme Herran nimessä jatkako enää tällaista. Kaikki abstraktiset keskustelut naisten kanssa ovat kokonaan periaatteitani vastaan. Es geht nicht! Nainen ei nyt kerran ole luotu ajattelemaan, vaan tuntemaan. Ainoastaan tunteitten ja aistimusten maailmassa voivat mies ja nainen toisiinsa sulaa. [--]
-Kaiken saan, sanot... mutta onko sinulla sitten minulle muuta annettavaa kuin vanhat suutelot ja vanhat fraasit? Mirdja kolkolla ivalla puhui. - Mutta sinä luulet, että niin sanotulle "naiselle" voi heittää mitä romua tahansa ja kaikki käy jumalallisista lahjoista, kunhan ne vain mieheltä ovat. Niin olet sinä minutkin käsittänyt. "Naista" minussa olet sinä syöttänyt, "naista" minussa rakastanut." (48.)

You live! Away!

2007-06-24T19:21:00.000+03:00

Lukiossa ollessani äidinkielenopettajani mainitsi lempikirjakseen Edgar Lee Mastersin Spoon River Anthologyn, ja siitä lähtien tavoitteenani on ollut lukea kyseinen teos. Nyt se sitten onnistui, enkä yhtään ihmettele miksi opettajani piti siitä niin paljon. Runoja haudan takaa, rehellisyyttä johon eivät elävät pysty, elämässä sen paremmin kuin kirjallisuudessakaan. Mastersin omat ideologiat ja mielipiteet kuuluvat kyllä vainajien tilityksistä enemmän kuin selvästi, mutta mielestäni se ei millään tavalla vähennä teoksen arvoa. May Swenson mainitsee teoksen esipuheessa, että "he [Masters] might be called the earliest Angry Man in American Poetry"(6), ja tämä saattaa hyvinkin pitää paikkansa. Kiukuttavia asioita olivat muunmuassa epäoikeudenmukaisuus ja teollistuminen, ja rikkaat liikemiehet on Spoon River Anthologyssa kuvattu lähestulkoon poikkeuksetta varsin epäedullisessa valaistuksessa. Tämä siitä huolimatta että Masters itse oli varsin menestyvä asianajaja Chicagossa vuoteen 1920 saakka, jolloin 51-vuotias Masters muutti New Yorkiin keskittyäkseen kokopäiväisesti kirjoittamiseen, ja tienasi ilmeisesti siitäkin ihan kiitettävästi. Tässä voisi tietysti nähdä jonkinlaista kaksinaismoralismia: paasausta yksinkertaisen maalaiselämän puolesta vaikka asuu koko aikuisikänsä kaupungissa, sormen heristelyä porvaristolle vaikka itse kuuluu siihen.. Mutta minua ei kiinnosta elikö Masters kuten saarnasi, Spoon River Anthology on jokatapauksessa loistava runokokoelma.

"Seth Compton

When I died, the circulating library
Which I built up for Spoon River,
And managed for the good of inquiring minds,
Was sold at auction on the public square,
As if to destroy the last vestige
Of my memory and influence.
For those of you who could not see the virtue
Of knowing Volney's "Ruins" as well as Butler's
"Analogy"
And "Faust" as well as "Evangeline",
Were really the power of the village,
And often you asked me,
"What is the use of knowing the evil in the world?"
I am out of your way now, Spoon River,
Choose your own good and call it good.
For I could never make you see
That no one knows what is good
Who knows not what is evil;
And no one knows what is true
Who knows not what is false."
(186.)

Nuit de l'enfer

2007-06-20T14:13:00.000+03:00

Luin Arthur Rimbaudin runokokoelman Kausi helvetissä. Elämäntuskaa, kiihkoa, paisuttelua, hulluuden ihannointia ja tavoittelua - näiden teemojen ansiosta luen Rimbaudin samaan kategoriaan Baudelairen kanssa; jaottelua puoltaa myös kummankin kirjailijan kotimaa ja jossakin määrin myös aikakausi (Baudelaire 1821-1867, Rimbaud 1854-1891). Minun kohdallani myös se, etten osaa analysoida kumpaakaan, enkä ole edes kovinkaan varma mielipiteestäni kummankaan runoilijan töiden suhteen.

Kausi helvetissä on sekavuudestaan huolimatta varsin yhtenäinen teos. Sekavaksi (huono sana: vaikeaksi? monimutkaiseksi?) sen tekee muun muassa proosarunojen ja mitallisen runouden esiintyminen rinnakkain, yhtenäiseksi ennen muuta aihepiirin kiinteys ja puhujan äänen selkeys. Ja taas harmittaa etten osaa ranskaa, lainaamassani Sammakon painoksessa on nimittäin alkuperäiset ja käännökset rinnakkain, mutta eipä siitä ole minulle mitään iloa.. Einari Aaltosen suomennos tuntui kyllä ihan sujuvalta, mutta olisihan se kiva päästä vertailemaan.

Jos joku kielitaitoisempi haluaa sitä tehdä, laitan lainauksen sekä ranskaksi että suomeksi.

FAIM

Si j'ai du goût, ce n'est guère
Que pour la terre et les pierres.
Je déjeune toujours d'air,
De roc, de charbons, de fer.

Mes faims, tournez. Paissez, faims,
Le pré des sons.
Attirez le gai venin
Des liserons.

Mangez les cailloux qu'on brise,
Les vieilles pierres d'églises;
Les galets des vieux déluges,
Pains semés dans les vallées grises.
(54.)

NÄLKÄ

Maata ja kiveä maiskuttelen,
Muutoin kovin nirso olen.
Laadin oivan aamupalan,
Syön ilmaa, kiven, hiiltä ja rautapalan.

Nälät, kierrelkää. Nälät, laiduntakaa,
Äänikedolla.
Iloinen myrkky herahtaa
Peltokierrolla.

Kivirouhetta syökää,
Kirkkojen muurit rikki lyökää;
Nielkää tulvien hiomia murikoita,
Harmaiden laaksojen kakkaroita.
(55.)

How now, spirit! Whither wander you?

2007-06-19T01:09:00.000+03:00

Penjami suositteli minulle Shakespearen Kesäyön unelmaa tuossa taannoin, joten tuumasta toimeen. Olin kuitenkin sen verran itsepäinen että halusin lukea näytelmän englanniksi, luottaen kielitaitoni kohentuneen kymmenessä vuodessa riittävästi. Ja ihan hyvinhän se meni, en joutunut kertaakaan turvautumaan sanakirjaan. Jei.

Tarina sinällään oli tuttu monista muista yhteyksistä, olen jopa nähnyt elokuvan vuodelta 1999, huolimatta siitä että siinä oli Calista Flockhart, josta en ole erityisen innoissani. Antoisimmat yhtymäkohdat kirja kuitenkin antoi Neil Gaimanin Sandman- ja Books of Magic-sarjakuviin, joista taas olen aina vain yhtä innoissani. Fantasianörtti minussa ei kuollutkaan teinivuosieni myötä, vaikka Eddingsit ja kumppanit saivatkin jäädä.

Takaisin Shakespeareen. Pitää nyt tässä yhteydessä mainita, että A Midsummer Night's Dream oli nyt sitten ensimmäinen herralta lukemani kokonainen teos, aiemmin olen katsellut vain yksittäisiä sonetteja. Mielestäni neitsyys meni ihan hyvissä merkeissä, hauskasti ja kivuttomasti. Olisin tietysti halunnut enemmän keijukaismaailman kuvausta ja vähemmän ihmisiä, mutta minä olenkin todellisuuspakoinen, ja ehkä keijukaismaailman viehätys piileekin juuri sen arvoituksellisuudessa, siinä että näytetään vain lyhyitä välähdyksiä, kuin pätkiä unesta. Silti tahtoisin lisää Puckia, Titaniaa ja Oberonia, huolimatta siitä että, kuten antiikin jumalilla konsanaan, on Shakespearen keijuillakin varsin inhimillistä ihmissuhdedraamaa, mustasukkaisuutta ja kateutta, vaikka luulisi näiden kuolemattomien oppivan jotain satojen elinvuosiensa kuluessa.

Lopussa esitetty näytelmä hieman kummastutti, en ymmärtänyt sen funktiota tarinan kannalta. Vaikka olihan se koominen, ja metatekstuaalisuus on aina kivaa.

"Puck: If we shadows have offended,
Think but this, and all is mended,
That you have but slumb'red here
While these visions did appear."
(72; säkeet 407-410.)

And this world tonight is mine

2007-06-17T21:46:00.000+03:00

Rautatieasema, lauantain ja sunnuntain välinen yö.

(PJ Harvey: The sky lit up)

Boken som skriver dig

2007-06-17T18:13:00.000+03:00

"Du vet det själv, Daniel, att du genom det lästa ser dig själv och världen lite klarare." (212.)

Luin Bo Carpelanin romaanin Urwind. Kaunis, surullinen, lämmin - vaikkakaan ei kovin helppolukuinen. Aiemmin olen lukenut Carpelanilta ainoastaan yksittäisiä runoja (ja Hollstenin väitöskirjan Carpelanista), ja yllätyin iloisesti siitä, miten hyvin kirjailija on saanut runojensa tunnelman siirtymään myös proosatekstiin tekemättä siitä liian itsetarkoituksellisesti kikkailevaa sekasotkua.

Ajallisesti teos käsittää noin vuoden mittaisen jakson, jolloin päähenkilön, Daniel Urwindin, vaimo Maria on työmatkalla Amerikassa. Danielille tämä on kriisin paikka, hän pelkää vaimonsa menettämistä, tai itsensä, ja tarina rakentuukin Danielin kirjeenomaisista monologeista vaimolleen, joissa mennyt ja nykyinen, tosi ja uni, sulautuvat toisiinsa varsin uskottavasti. Yhtymäkohtia rakastamaani maagiseen realismiin on siis havaittavissa, samoin kuin Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä- romaanisarjaan, jota olen pikkuhiljaa kahlannut läpi. Proustiin siis siinä mielessä, että samoin kuin Proustilla, myös Carpelanilla tärkeimmässä roolissa on nimenomaan sisäinen elämä: keski-ikäisen antikvariaatinomistajan parisuhdekriisi ei juonena kuulosta kovinkaan hääppöiseltä, mutta Carpelanin kirjoittamana se on ihmeellinen.

Koska minulla on myös fiksaatio intertekstuaalisuuteen, olin ikionnellinen teoksen lukuisista viittauksista muuhun kirjallisuuteen ja kuvataiteisiin, erityisesti Kleehen ja Cezanneen. Löysin Urwindin avustuksella myös Wecksellin runon "Fågeln", jota en nyt kuitenkaan lainaa tähän. Sen sijaan sanoja ihmeestä nimeltä kirjasto:

"Vi sänker rösten, vi går var och en i vår egen tystnad. Det magiska är helt naturligt, det strömmar ut ur böckerna, det doftar av fjärran länders djur och blommor, luktar av våta kläder, papper, skymning, näsor rinner, huvuden lutar sig in i sina egna förtrållade irrgångar, munnar stavar långsamt, fingrar följer främmande floder, jag är förlorad, uppfångad, trygg." (55.)

Voip' on kansoa Kalevan

2007-06-14T14:11:00.000+03:00

Tämä saa nyt luvan olla viimeinen Leinoni vähään aikaan. Luin siis Leinon näytelmän Sota valosta tänään, joka onkin sitten kolmas lukemani Leino parin viikon sisään. Eiköhän se riitä.

Sota valosta oli hieman sekava, en pysynyt kärryillä tarinan syy-seuraus-suhteista, miksi valo katosi ja miksi se tuli takaisin ja kuka soti ketäkin vastaan. Kalevalan maailma sekoittui Uuteen Testamenttiin ja Väinämöinen matkasi Tuonelaan jättäen Suomen Ruotsille ja kristinuskolle. Jo Helkavirsien ensimmäisessä osassa muistaakseni Marjatta tuli puolukasta raskaaksi ja synnytti kuninkaan, joka tekisi kaikista veljiä keskenään - siis Jeesuksen - kuten tässäkin. Toisiinsa kietoutuvia ja lomittuvia mytologioita ja aikakausia, henkilöitä ja uskomuksia. Teos asettuu siis mainiosti syntyajankohtaansa (1900), jolloin taide ja sen mukana myöskin kirjallisuus kaivoi innoituksensa milloin minkäkin aikakauden tarustosta, vuoroin antiikista, keskiajalta tai myyttisestä Kalevalasta. Myös viime vuosisadanvaihteelle ominaista isänmaallisuutta on näkyvissä rikkaan ruotsalaisen, Ruotuksen, kuvailussa vastakohtana jaloille suomalaissankareille, Väinämöiselle, Ilmariselle ja Lemminkäiselle.

"Lemminkäinen:
Kuinka, te Kalevan miehet?
Oletteko unhottaneet
Väinön valtikan väkevän?
Kuka kylvi vainionne?
Kuka kaasi kontionne?
Kuka toi Tuonelta sanomat?
Ken ryösti satujen Sammon?
Kuka virtenne viritti,
joista järkkyi maa ja taivas?
Vastatkaa Kalevan miehet,
ken on tämän kaiken tehnyt?"
(Kootut teokset 5, 324.)

Uusi laulu

2007-06-13T14:15:00.000+03:00

Luin Otto Mannisen runokokoelman Säkeitä 2, enkä voi olla vertaamatta sitä edeltäjäänsä. Paljon samoja kuvia ja aiheita runoissa on kuin Säkeitä 1 -kokoelmassa: linnut, rakkaus, kaipaus, kuolema, uni, yö... Mutta jotakin puuttuu, minulle. Mikään runoista ei jää sillä tavalla lähtemättömästi mieleen kuin ensimmäisen kokoelman kohdalla. Tosin tähän saattaa vaikuttaa myös se, että Säkeitä 1:ssä on varsin monta puhkisiteerattua ja -analysoitua runoa, kuten "Incognito", "Joutsenet" ja etenkin "Joutsenlaulua", joten osa runoista oli hyvinkin tuttuja jo ennen kokoelman lukemista, kun taas Säkeitä 2:n runot olivat minulle kaikki uusia ja vieraita. Myöskin Mannisen runouden pessimismi häiritsi minua: sitä se tosin teki jo Säkeitä 1:n kohdalla, joten siinä kohden ei mitään uutta auringon alla. Pahimman teiniangstini mentyä ohi olen lähinnä kiemurrellut vaivautuneena suurta kaipuuta ja elämäntuskaa ilmentävien tekstien kohdalla.

Yhteenvetona tästä selityksestä voisin sanoa että Manninen on hieno runoilija, mutta ei niitä minulle rakkaimpia. Ja minun pitänee lukea Säkeitä 2 toiseen kertaan muodostaakseni siitä kunnon mielipidettä.

Lainaan kokoelmasta avausrunon josta pidän itse kaikkein eniten, syystä että siinä ei ole kyyneliä.

Metsän satu

Illan hämärihin,
helinässä tiukuin,
hiljallensa liukuin,
miettimättä mihin...

Unelmissa tummat
humulatvat huiskuu.
Kutsuvasti kuiskuu
meille metsän kummut.

Eikö eessä kuulla
sadun valtakunta?
Vaalii kevään unta
keijut sormi suulla.

Etkö kuule arkaa
virttä ensi sirkan?
Sanankaan jos virkan,
metsän satu karkaa.
(Runot, 67.)

Tulipunakukka

2007-06-11T21:45:00.000+03:00

Luin Johannes Linnankosken romaanin Laulu tulipunaisesta kukasta. Don Juan-tarina moralisoinnilla höystettynä: mutta pidin siitä kyllä paikoitellen. Eniten pidin puhuvista esineistä, joita esiintyi säännöllisin väliajoin: kukista, peilistä, iltahämärästä, vaikka niillä olikin paikoin hieman turhan runsaassa määrin tapahtumia selittävä ja alleviivaava funktio tarinassa. Päähenkilö Olavikin oli hetkittäin ihan sympaattinen kaikessa heikkoudessaan, vaikka minua ärsyttikin melkolailla hääyö-kohtaus - mikä kai oli tarkoituskin. Tytötkin olivat ärsyttäviä palvoessaan Olavia tämän jalkojen juuressa, ja olin varsin pettynyt kun Kyllikki oli siinä suhteessa samanlainen kuin kaikki muutkin. Ja tietysti kirjaan oli ollut pakko änkeä mukaan ilotalossa käynti, jossa Olavi tietysti löytää yhden ensimmäisistä "uhreistaan", jonka tietysti annetaan ymmärtää joutuneen näille pahoille poluille juuri Olavin ansiosta. Tietysti. Dorian Gray -kohtauskin löytyi, jossa Olavi huomaa tekojensa piirtyneen kasvoilleen viivoina ja tummina silmänalusina, ja tästä kiukustuneena paiskaa peilin seinään. Ei siis mitään uutta auringon alla, mutta ei kai sitä aina voi ihmeitä vaatiakaan. Vai voiko?

"Mies peilissä yhä tuijotti tummine juovineen.
- Mistä minä ne olen saanut? huudahti Olavi tuskaisella äänellä.
- Se sinun pitäisi kysymättäkin tietää! peili vastasi. - Sinullakin on nyt "merkki" - pyytämättäsi. Mies peilissä tuijotti, tummat juovat tuijottivat. Hän olisi tahtonut kääntää päänsä toisaanne tai ummistaa silmänsä, mutta hän ei voinut. Sillä hän tunsi niinkuin hänen takanaan olisi seisonut suuri, ankara mies, ruoska koholla ja komentanut: "katso!"" (139-140.)

Albertine, c'est moi

2007-06-11T14:26:00.000+03:00

Luin eilen loppuun Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjan kahdeksannen osan, nimeltään "Vanki". Kirja kertoo päähenkilön mustasukkaisesta rakkaudesta Albertineen, joka asuu päähenkilön kotona kenenkään tietämättä. Päähenkilö vartioi Albertinea tarkasti, tämä ei saa lähteä mihinkään ilman että päähenkilö voi olla varma saavansa tämän tekemisistä nyöhemmin luotettavan raportin joltain muulta kuin Albertinelta, jonka jokaista sanaa päähenkilö epäilee. "Vanki" viittaa siis sekä Albertineen että päähenkilöön itseensä, joka on oman pakkomielteensä vanki siinä kuin Albertinekin.

Olin hieman yllättynyt löytäessäni Albertinessa neljän vuoden takaisen itseni. Ei sillä että sen aikainen poikaystäväni olisi pitänyt minua kultaisessa häkissä tai ollut edes erityisen kiinnostunut tekemisistäni, mutta silti minä käyttäydyin ja ajattelin kuin vangittu Albertine. Ja samalla myös kuin Proustin kertoja-päähenkilö. Onneksi ne vuodet ovat takanapäin ja minä voin kuvitella olevani parempi ja tasapainoisempi ihminen.

Kuvaani Albertinesta limittyy myös kuva Henry Millerin vaimosta Junesta, jota Anaïs Nin vertaa päiväkirjoissaan Proustin sankarittareen. Tästä ehkä johtuu, että huolimatta siitä miten monta kertaa Proust väittää Albertinea tummatukkaiseksi, minä näen hänet yhtä vaaleatukkaisena kuin mitä Nin kirjoittaa Junen olevan, ja mitä Uma Thurman on Junea esittäessään. Valokuvissa June ei kyllä erityisen vaalealta näytä, mutta siitäkös mielikuvitukseni piittaisi.

"Ja sittenkin, jos olisin ollut uskollinen, en olisi kärsinyt uskottomuudesta jota en olisi pystynyt ymmärtämään. [--] Tunnemme vain itsemme ja voisi melkein sanoa, että olemme mustasukkaisiakin vain itsestämme. Havainnoilla ei juuri ole merkitystä. Vain omasta nautinnostaan voi ammentaa tietoa ja tuskaa." (381.)

Oppia ikä kaikki

2007-06-06T14:48:00.000+03:00

Niin sitä kai vain tottuu kaikkeen. Pari vuotta sitten en ollut lukenut suomenkielisistä klassikkoteoksista (en voi sanoa kotimaisista, sillä Janssonia olen kyllä lukenut aivan kiitettävästi) muuta kuin Seitsemän veljestä, ja senkin pakon edessä (Tuntemattomasta luin vain muutaman sivun alusta ja saman verran lopusta silloin kun siitä piti kirjoittaa lukiossa essee: tämäkin järkyttävä laiminlyönti on korjattu viime syksynä), enkä olisi puukolla uhattuna osannut keksiä mitään työläämpää ja tylsempää luettavaa kuin Eino Leino, täysin piittaamattomana siitä tosiasiasta etten ollut lukenut kyseiseltä herralta kahta säettä enempää. Kauan eläköön ylimielinen nuoruus joka lopulta saa nenilleen. Tänään luin jo toisen Leinon teoksen viikon sisään, tällä kertaa "näytelmärunon" Tuonelan joutsen, joka oli oikein viihdyttävä. Ei ehkä kirjallisesti yhtä korkeaa tasoa kuin jotkut Helkavirsien runoista, mutta pitemmän jatkuvuutensa ansiosta mukaansatempaavampi, ja osa säkeistä oli omalla pateettisella tavallaan hyvinkin koskettavia.

Juonen tasolla Tuonelan joutsen kertoo Kalevalasta (myös syksyllä luettu) tuttua tarinaa Lemminkäisen matkasta Tuonelaan joutsenta tappamaan, Lemminkäisen kuolemasta ja äidistä pojan ruumiin ääressä. Suurin osa teoksesta koostuu kuitenkin Tuonen tytön ja Lemminkäisen välisestä vuoropuhelusta ja sen kautta kuoleman ajatuksen pohtimisesta. Silloin tällöin dialogiin liittyy myös sudenkorentojen laulu, joka aina päättyy säkeisiin "Kultasiipiset / karkelemaan. / Multasiipiset / multahan maan." (Kootut teokset 5, esim. 198.)

En nyt kuitenkaan vielä julistaudu Leinon varauksettomaksi ihailijaksi, tyydyn vain toteamaan etteivät kaikki kuivilta kalskahtavat klassikot niin kamalia olekaan.

"Lemminkäinen:
Se elämä kuollut mulle on
tai on kuin outoa unta.
Ma unessa taivahan siintävän näin
ja päivyen taivahalla,
ja tuomet tuoksuvat päivähän päin
ja impyet tuomien alla
ja helmassa neitosen hemmekkään
näin leikkivän sankarin lemmekkään
kuin auterepilvellä auringon koi -
näin, näin minä kaunista unta.

Tuonen tyttö:
Jos unes kaunis ollut on,
miks heräsit siis elohon?"
(Kootut teokset 5, 217.)

Viisas kuin käärme ja laupeas kuin kyyhkynen

2007-06-02T15:31:00.000+03:00

Luin Arvid Järnefeltin romaanin Maaemon lapsia. Alku hieman takkuili, mutta mitä pidemmälle luin, sitä enemmän pidin. Takakansi mainitsee teoksen päähenkilöksi torppari Janne Kinturin ja tämän elämänvaiheet, mutta mielestäni teos ei käsittele mitään yksittäistä henkilöä, vaan pikemminkin tiettyä aikakautta ja yhteiskuntarakennetta: yhtä suuren roolin kuin Kinturi teoksessa saa sitäpaitsi myös rappion teille joutunut nuori kaupunkilaisherra Edvard, joka kokee maalla ollessaan yhteiskunnallisen herätyksen ja saa ilmentää niitä tolstoilaisia periaatteita jotka Järnefelt itse oli omaksunut. Henkilönä Edvard edustaa siis samaa ihmistyyppiä kuin Järnefeltin Isänmaan päähenkilö Heikki, vaikka Heikki onkin alunperin maaseudulta kotoisin, kun taas Edvard on syntynyt ja kasvanut kaupungissa. Edvardia ja Kinturia tärkeämmässä roolissa on kuitenkin teoksen (ekstradiegeettinen) kertoja, joka varsin kärkkäästi tuo esiin omaa näkökantaansa asioihin (ennen oli kaikki paremmin), ja näin ollen rakentaa teoksen sanoman. Kertoja kuljettaa tarinaa ja kertoo sen maailmasta mitä hänelle sattuu sopimaan: tämä ei kuitenkaan tuntunut missään vaiheessa ärsyttävältä. Ainoa häiritsevä asia teoksessa on sen esittämän naiskuvan yksipuolisuus: sekä Mari, Kinturin vaimo, Martta, Edvardin kihlattu, että Martan isän, vanhan maaneuvoksen uusi vaimo esitetään kovin yksiulotteisina; hyvinä, mutta miehen ajatusmaailmasta ja arvoista riippuvaisina. Tämä oudoksuttaa etenkin jos ajattelee Järnefeltin omia lähtökohtia, sillä hänen lapsuudenkodissaan nimenomaan äiti, Elisabet Järnefelt, innosti lapsiaan ja näiden ystäviä uusien aatteiden ja suuntausten pariin, ja muistaakseni myös tutustutti poikansa Tolstoin ajatuksiin. Ei kyllä saisi tuijottaa liiaksi kirjailijan elämään, biografismi on ollut poissa muodista jo yli sata vuotta, mutta olisi luullut pojan oppineen jotain äidiltään.

"Yhteiskunnallisiako epäkohtia olemme lähteneet hakemaan, taloudellisiako syitä tutkimaan, joiden tähden rikkaudet ovat ihmisten kesken epätasaisesti jakautuneet? Ei. Sitä runon ja vapauden pyhää tulta olemme lähteneet hakemaan, joka ei voi ihmisrinnasta koskaan tyyten sammua. Missä ovat sen liekit, missä kajastelee sen loimu?" (74.)

Mennyt manner

2007-06-01T12:50:00.000+03:00

Luin Leinon Helkavirsiä. Toinen sarja -kokoelman. Ensimmäisen luin syksyllä, ja pidin tästä ehkä enemmän. Tuntui sekä henkilökohtaisemmalta että yleismaailmallisemmalta kuin ensimmäinen. Lukukokemusta auttoi myös Pirjo Lyytikäisen esipuhe (SKS:n painos, 2000), jonka ansiosta kiinnitin tarkemmin huomiota teoksessa toistuviin teemoihin ja aiheisiin. Runoissa käytetty mitta, muunneltu ja muokattu kalevalamitta, vaati hieman totuttelua: se tuuditti minut poljentoonsa niin etten aina muistanut pohtia sanojen merkitystä. Melkein kuin olisi lukenut vierasta kieltä, kun huomasi kahden sivun jälkeen ettei ole tajunnut lukemastaan mitään. Vaikka ei Leino mielestäni erityisen vaikea ole - jos olisi tottuneempi kalevalamittaan, runot aukeaisivat varmasti ihan toisella tavalla.

Kiertyivät he toisihinsa
niinkuin käärmehet siniset,
toistuivat he toisissansa
kuin kahdet elämänlangat,
hehkuivat he toisistansa
niinkuin hiili hiiltä vasten,
toivat kuolon toisillensa
kuin myrkky verihin mennyt.
(14. säkeistö runosta "Ukon lintu ja virvaliekki". Helkavirsiä 1-2, 122-123.)

Mitä on kauniina oleminen?

2007-05-31T15:25:00.000+03:00

Luin Volter Kilven Antinouksen. Siihen nähden, että opus on vain 59 sivua lyhyt, lukukokemus oli melkoisen raskas, johtuen kielestä. Kirja kuvaa nuoren, kauniin Antoniuksen matkaa antiikin maisemissa, Bithyniasta Ateenan ja Rooman kautta Egyptiin, johon tarina päättyy Antoniuksen tehdessä runollisen itsemurhan hukuttautumalla Niiliin. Ulkoisia maisemia tärkeämpiä ovat kuitenkin mielensisäiset liikkeet, ja Antonius käyttääkin aikansa pohtiakseen elämää ja kauneuden olemusta: "O kauneus, oletko sinä sekä ihmisen päilyävää täydellistä ihanuutta että ihmisen sielun hiutuvaa kipeyttä, joka toisena hetkenä väristytät hänet onnesi kultamereksi, toisena hetkenä taas kätket ja kiedot hänet himmeän kyyneleisen suremisen sulattavaan vaippaan, jonka alla hän sisällisenä nyyhkynänä kalvautuu?" (24.) Ja niin edelleen. Luin syksyllä Kilven Batsheban, joka ilmestyi kolme vuotta aikaisemmin kuin Antinous, ja huolimatta siitä että siinäkin kieli oli varsin lennokasta, tavallaan pidin siitä. Mutta Antinouksesta en voi sanoa samaa. Ehkä en vain ymmärtänyt sen suuruutta - tai sitten se on typerä kirja. Ken tietää.

"Oletko sinäkin ihminen, nainen, ja onko sinullakin ihmisen sielu? Vieraasti ja kummasti katselet sinä, hymyilevien huuliesi välitse välähtelevät hampaasi valkeina ja terävinä, ikäänkuin tahtoisit upottaa ne ihooni ja villinä ja vieraana riemuina imeä vereni minusta. Onko sinullakin sielu, sinä vieras olento, joka niin selittämättömänä katselet ihmeellisesti päilyvillä silmilläsi, ja jonka muotoon silmilläni sulaan, osaamatta sukeltaa mielesi oloon?" (39-40.)

Belle Époque

2007-05-28T13:39:00.000+03:00

Lisää Kadonnutta aikaa etsimässä, tällä kertaa sarjan viides osa, Guermantesin tie 1, jonka luin eilen loppuun. Minä-kertoja on palavasti rakastunut mielikuvaansa Guermantesin herttuattaresta, kuten hän sarjan muissa osissa on rakastunut milloin Gilberteen, milloin Albertineen tai johonkin muuhun tyttöön, johon hän tähän tutustuttuaan nopeasti kyllästyy. Guermantesin herttuattaressa päähenkilö rakastaa ennen muuta tämän nimeä, jonka hän assosioi vanhoihin linnoihin ja vehreisiin metsiin. "Siinä iässä jolloin Nimet kuvastelevat niihin sisällyttämiämme tuntemattomia tekijöitä ja merkitsevät samalla todellista paikkaa, niin että meidän on pakko liittää ne toisiinsa, jopa niin että etsimme tietyltä seudulta sielua jota sillä ei ole mutta jota emme enää saa sen nimestä karkotettua, ne eivät tee yksilöllisiä vain virroista ja kaupungeista niin kuin vertauskuvalliset maalaukset, ne eivät kansoita satuolennoilla, koristele erikoisuuksilla ainoastaan karkean aineellista maailmaa vaan myös yhteiskunnallisen, sosiaalisen kentän; niinpä joka linnalla, talolla tai tunnetulla palatsilla on oma linnanrouvansa tai haltiattarensa niin kuin metsillä keijunsa tai vesillä vetehisensä. Silloin tällöin nimen perukoille kätkeytyvä haltiatar muuttuu sitä ravitsevan mielikuvituksen myötä, ja näin kävi Guermantesin herttuattaren ympärille luomani tarunomaisen ilmapiirin [--]." (7.) Siinä näyte sekä Proustin loputtomiin jatkuvien lauseiden lisäksi myös päähenkilön suhtautumisesta sanoihin ja erityisesti nimiin. Guermantesin herttuattaressa hän rakastaa siis tämän suvun ylhäisyyttä ja omaisuutta, näkee tämän myyttisenä jumalattarena, mikä käy parhaiten selville teoksen alkupään teatteri-jaksossa, jossa päähenkilö on katsomassa Faidraa kuuluisan näyttelijättären Berman esittämänä. Päähenkilön huomio on kuitenkin enimmäkseen kiinnittynyt muuhun yleisöön, ja etenkin "seurapiiriin", johon hänen rakkautensa kohdekin ilman muuta kuuluu: "Ja kun kohotin katseeni aitioon, johon se etsiytyi paljon useammin kuin teatterin kattoon, mihin oli ikuistettu kylmän allegorisia kohtauksia, minusta tuntui kuin olisin tavanomaisen pilvipeitteen taianomaisesta repeytymästä tarkastellut Jumalten seuruetta katsomassa ihmisten esittämää näytelmää punaisen samettikatoksen alla, kirkastuksen valossa, kahden taivaanpylvään välissä." (65.) Suomut kuitenkin tipahtelevat sarjan kuluessa päähenkilön silmiltä ihan kiitettävään tahtiin, ja aatelisto lasketaan jumalallisista korkeuksistaan tukevasti maan pinnalle. Sitä odotellessa on varsin viihdyttävää lukea kuvauksia hohdokkaista puvuista ja kampauksista ja Ranskan poliittisesta tilanteesta, josta erityisesti Dreyfusin juttu saa Guermantesin tiessä keskeisen osan. Tätähän voi pitää melkeinpä oppimiskokemuksena.

Käy ihmistä sääli

2007-05-23T14:32:00.000+03:00

Luin eilen August Strindbergin Uninäytelmän. Varsin.. mielenkiintoinen kokemus. Kuten takakannen teksti mainitsee, teos "noudattaa unennäön logiikkaa" - hajanaista, yllätyksellistä ja hyppäyksellistä. Näytelmän pääosassa on Indra-jumalan tytär, joka kulkee näytelmässä pelkästään nimellä Tyttö. Indra lähettää tyttärensä maan päälle, jotta tämä tutustuisi ihmisten elämään, ja Tyttö näkee että ihmisen osa on kärsimystä: "Eikö tässä paratiisissa ole ketään onnellista? Elämä on hirvittävää! Käy ihmistä sääli!" (63.) Kristinuskoon ja Jeesukseen on selkeitä viittauksia; alkuasetelman lisäksi Tyttö ja Runoilija keskustelevat Vapahtajasta: "Tyttö: Miksi - kerro minulle, miksi hänet naulittiin ristiin? Runoilija: Hän saapui vapahtamaan. Tyttö: Eikö vapahdus kelvannut ihmisille? Runoilija: Ihmiset kavahtavat kaikkea siihen liittyvääkin!" (73-74.) Jonkinlaisen eettisen sanoman lähimmäisenrakkaudesta olin teoksesta haistavinani, mutta en voi sanoa oikeastaan ymmärtäneeni näytelmää kokonaisuutena. Symboliikkaa oli runsaasti, mutta en osannut oikein tulkita sitä.

Toivottavasti Google tietää paremmin.

Lady Lasarus

2007-05-22T19:39:00.000+03:00

Luin eilen loppuun Sylvia Plathin Letters Home-kokoelman, joka sisältää Plathin kirjeenvaihtoa lähinnä äitinsä (joka on myös toimittanut kokoelman) kanssa vuosilta 1950-1963, yhteensä 696 kirjettä. Hieman hämmentävä lukukokemus, kieltämättä. Vaikka Plath ilmeisesti oli läheinen äitinsä kanssa, hän kuitenkin viime hetkeen asti piti yllä iloista kulissia tämän(kin) suuntaan. Etenkin viimeisessä osassa (syyskuu 1961-helmikuu 1963) iloiset ja reippaat kirjeet ovat suorastaan piinallisia tulevaisuudensuunnitelmineen: viimeisessä kirjeessä, joka on päivätty 4. helmikuuta 1963, Plath kirjoittaa: "I have my beautiful country house, the car, and London is the one city of the world I'd like to live in with it's fine doctors, nice neighbors, parks, theatres and the BBC." (498.) Viikkoa myöhemmin Plath tappoi itsensä, vasta 30-vuotiaana. En tiedä oliko Plath maanis-depressiivinen, mutta sen vaikutelman kirjeistä kyllä saa. Jos joku olisi tullut sinä iltana kyläilemään, tai jompikumpi lapsista olisi huutanut yläkerrassa, ehkä Plath olisi vieläkin elossa? Aurelia Plath, Sylvian äiti, kirjoittaa lopuksi: "Her physical energies had been depleted by illness, anxiety and overwork, and although she had for so long managed to be gallant and equal to the life-experience, some darker day than usual had temporarily made it seem impossible to pursue." (500.)

Mutta jos Plath olisi vielä elossa, jos hän ei olisi kuollut niin nuorena ja niin traagisesti, kuinka moni vielä lukisi hänen runojaan? Ja kuinka moneen muuhun nuorena kuolleeseen taiteilijaan tämä ajatus pätee?

Maailma on nurinkurinen ja kummallinen.

A room of one's own

2007-05-19T16:11:00.001+03:00

Lapinlahti, taustalla Länsiväylä.

Korven kultainen kukka

2007-05-15T20:10:00.000+03:00

Luin Joel Lehtosen Mataleenan, joka oli hieman hämmentävä kokemus. Hulluutta, rappiota ja intohimoa. Tyylissä on selkeästi nähtävissä Lehtosen Volter Kilpeä (ennen Alastalon salissa- tiiliskiveä) kohtaan tuntema ihailu: kieli on samalla tavalla vanhahtavaa ja kiihkeää, suorastaan mahtipontista, kuin Kilven Batshebassa, vaikka Lehtosen teos ei sijoitukaan myyttisiin maisemiin, vaan Lehtosen synnyinseuduille (teoksen alaotsikko onkin "laulu synnyinseudulle"). Vaikka tyyli eroaakin siis varsin mittavassa määrin Lehtosen myöhemmästä klassikkoteoksesta Putkinotko, on miljöö ja osa henkilögalleriaa kuitenkin selkeästi samaa, esimerkiksi kertoja-päähenkilön velipuolen perhe on varsin samanlainen kuin Käkriäiset Putkinotkossa. Teoksen nimihenkilö, Mataleena, on kertojan äiti, ja ilmeisesti romaanin on tarkoitus olla kertomus tästä ja tämän elämän vaiheista, mutta päähenkilöksi nousee siis kertoja itse, joka on ainakin tiettyyn rajaan asti Lehtosen omakuva, sillä teos on vahvasti omaelämäkerrallinen. Mataleena jää kuitenkin selkeästi taka-alalle ja muuttuu myyttiseksi, sekoittuen salaperäiseen korven henkeen, "metsän Ihmeeseen". Nainen symbolina, asetettuna jalustalle jolla on mahdoton pysyä; pelottavien, kahlitsemattomien luonnonvoimien ruumiillistuma. Ilmeisesti symbolismin ja dekadenssin aikakaudella varsin tavanomainen asetelma (eikö kaikkina aikoina?), mikäli Pirjo Lyytikäistä on uskominen. Ja miksi ei olisi.

Mutta en nyt oikein tiedä mitä ajatella. Kieli kuulostaa niin vieraalta että alkaa naurattaa, vaikka aihe onkin tuttu ja mielestäni varsin kiehtova: vapauden ihannointi hulluuden rajoille, vuosisadanvaihteen dekadenssin ikioma korkea veisu.

Home Again

2007-05-13T22:31:00.000+03:00

Lisää Carteria. Luin perjantaina Maagisen lelukaupan, joka oli oikein mainio, joskaan ei ehkä yhtä mainio kuin Sirkusyöt. Tarina oli tavallisempi: kolme lasta jää orvoksi ja joutuu pahan sukulaisen (tässä tapauksessa eno) hoiviin. Mitään erikoisen maagista ei myöskään tapahdu, vaikka tunnelma onkin paikoin varsin mystinen. Alku, jossa Melanie elää vielä turvattuja, laiskoja kesäpäiviä huomaten itsessään uusia mielenkiintoisia tuntemuksia, antoi ehkä odottaa jotain enemmän kuin mitä loppu lunasti. Kerronta on ilman muuta sujuvaa ja hienoa, mutta tarinan itsestäänselvyys jäi siis häiritsemään. Kuten myös Melanien ja Finnin rakkaustarina: jos lukija on jo viisikymmentä sivua aiemmin tajunnut että kahdesta henkilöstä tulee pari, tuntuu pienoiselta pettymykseltä kun se sitten esitetään jonkinlaisena yllätyksenä. Kun haluaisi yllättyä muttei voi.

Hyvän ja pahan tuolla puolen

2007-05-11T13:23:00.000+03:00

Luin Pirjo Lyytikäisen tutkimuksen Narkissos ja sfinksi: Minä ja Toinen vuosisadanvaihteen kirjallisuudessa, jonka takakansi ilmoittaa olevan "tutkimus suomalaisen vuosisadanvaihteen kirjallisuuden paradoksaaleista Narkissoksista". Takakansi on aivan oikeassa eikä minulla ole siihen juurikaan lisättävää. Kyse on siis symbolismista ja dekadenssista 1900-luvun alun suomalaisessa kirjallisuudessa: tyylisuunta, joka itsepäisesti haluttaisiin ahtaa uusromantiikka -nimikkeen alle, koska se sopisi ilmeisesti paremmin suomalaiseen identiteettiin. Mielenkiintoinen aihe ja hyvin kirjoitettu tutkielma, joka kyllä lunasti siihen kohdistamani odotukset. Paikoitellen ajatukseni lähtivät hieman harhailemaan, minkä uskon johtuvan siitä etten ole lukenut juuri mitään Lyytikäisen tutkimuksessaan käsittelemästä kaunokirjallisuudesta. Eikä tieteellinen teksti muutenkaan koskaan (minun kokemukseni mukaan) ole yhtä helppoa seurattavaa kuin suurin osa kaunokirjallisuudesta, joten luen ensin ainakin osan esimerkkiteoksista ja palaan sitten Lyytikäisen pariin uudistunein voimin. Pitäisi tutustua tarkemmin myös suuntauksen eurooppalaisiin edustajiin, joilta suomalaiset ovat imeneet vaikutteensa.

Onpahan tekemistä kesäksi. Nyt kirjastoon.

Totta vai tarua?

2007-05-08T21:51:00.000+03:00

Luin eilen Angela Carterin Sirkusyöt, mutta pienten teknisten ongelmien takia pääsen jakamaan kokemukseni vasta nyt. Luin romaanin ensimmäistä kertaa vajaa kymmenen vuotta sitten, ja muistin oikeastaan vain tunnelman ja tarinan sijoittumisen sirkusmiljööseen. Tapahtumat sinänsä tulivat siis minulle taas kerran uusina ja yllättävinä: mutta vaikka näin ei olisi ollutkaan, vaikka olisin muistanut jokaisen juonenkäänteen ihan tarkalleen, en usko että se olisi vähentänyt lukunautintoani pienimmässäkään määrin, sillä Carterin teksti pitää otteessaan. Taas kerran tulin siihen johtopäätökseen, että mitä uskomattomampia tapahtumat ovat - siivekäs nainen, ajan taivuttaminen, tiikerien muuttuminen peilinsirpaleiksi -, sitä todempi tarina on tunteen tasolla. Minulle, siis: olen huomannut että kaikki eivät ole yhtä valmiita uskomaan ihmetodellisuuteen. Enkä myöskään tarkoita sitä, että fantastisia elementtejä sisältävät teokset pääsääntöisesti olisivat jotenkin parempia kuin realistisiksi luokiteltavat: pidän esimerkiksi vaikkapa Anna Kareninasta huomattavasti enemmän kuin vaikkapa Kafkan Muodonmuutoksesta, olkoonpa kuinka todellisuuden rajoja hämmentävä tahansa. Enkä laske tähän mukaan varsinaista fantasia- tai scifi-kirjallisuutta ollenkaan: muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ne ovat mielestäni melkoisen tylsiä (Ursula K. LeGuin ja Tolkien ovat esimerkkejä näistä harvoista poikkeustapauksista): huonosti kirjoitettuja ja aina sitä samaa. Tunnustan kyllä että kokemukseni tältä saralta ovat melko rajoittuneet, ja jos joku tietää jonkin erityisen hyvän kyseisen genren opuksen, hierokoon nenääni siihen. Mutta nyt meni asian vierestä. Fantasia tai scifi on siis eri asia kuin maaginen realismi, josta olen nyt niin kovin innostunut. Maagisuus, uskomattomat tapahtumat, eivät saa mielestäni olla itsetarkoituksena: silloin ne eivät tunnu uskottavilta. Mutta Sirkusöiden Fevvers on siipineen ihan yhtä uskottava henkilöhahmona kuin vaikkapa Ansan Gervaise, ja huomattavasti hauskempi.

Mikä minun pointtini oli? En enää muista. Jotain taiteen oikeudesta ilmaista muutakin kuin sitä mitä me näemme joka päivä; sen oikeudesta keinotekoisuuteen. Rohkeudesta olla jotain muuta.

Kovemmat kädet

2007-05-06T19:39:00.000+03:00

Eilen luin Minna Canthin Salakarin. Canth on kyllä kovin dramaattinen: aviorikos, syyllisyys, lapsen kuolema, äidin kuolema... Tarkoitus toki pyhittää keinot, ainakin Canthin kohdalla: kun tarkoituksena oli ajaa naisten ja köyhän kansan asemaa, ei ehkä tuntunut niin relevantilta pohtia taiteellista hienovaraisuutta. Silti alleviivaaminen välillä häiritsee, etenkin Canthin tendenssimäisimmissä teoksissa, kuten Työmiehen vaimossa - mutta kaikkea ei voi saada, ja Canth on kaikesta huolimatta suomalaisen kirjallisuuden suurimpia, joka on edelleen esimerkkinä siitä, että taiteella voi olla valtaa yhteiskuntaan laajemminkin.

Ja Salakari on siis Canthin tuotannon hienostuneemmasta päästä, vaikka ei jääkään epäselväksi kenen (ja kumman sukupuolen) syytä Alman kuolema on: sekä viettelijä Nymark että aviomies John ajattelevat ja toimivat ainoastaan omista lähtökohdistaan käsin, näkemättä Almaa ihmisenä. Alma on nainen, ja siksi hän ei voi koskaan olla samalla tasolla miehen kanssa, vaikka sekä Nymark että John ovat ilmeisesti varsin uudenaikaisia ja älykkäitä. Alma on henkilönä avuttomuudessaan kaikkein ärsyttävin; vailla omaa tahtoa tai mielipiteitä hän on juuri sellainen kuin hänen odotetaankin olevan - vaikka miten tiedostaisinkin hänen käytöksensä olevan ison, pahan yhteiskunnan sanelemaa.

Onneksi minä voin leikkiä olevani yhteiskunnan sanelemien normien ulkopuolella: minuahan ei kukaan hiljennä. Eri asia sitten on, että kuunteleeko kukaan.

Alkusoitto

2007-05-04T20:59:00.000+03:00

Luin Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teossarjan ensimmäisen osan, "Combrayn". Proust on tällä hetkellä aivan ehdottomasti lempikirjailijoideni kärjessä: toivon vain että tämä innostus kestää niin kauan että ehdin lukemaan sarjan kaikki kymmenen osaa. Two down, eight more to go..

"Combray" on siis sarjan "alkusoitto, teemojen esittely", kuten takakannessa ilmoitetaan. Teos keskittyy päähenkilö-kertojan lapsuuden muisteluun, alkaen ahkerasti lainatulla lauseella: "Pitkät ajat menin varhain nukkumaan." "Combrayhin" sisältyy myös kyllästymiseen asti toistettu kuvaus madeleine-leivoksesta, joka herättää muistojen ketjun kertojan mielessä. Kiehtova rakenne, mielenkiintoinen lähestymistapa ja ennen kaikkea loistava kieli (kenkuttaa aina vaan enemmän etten osaa ranskaa) tekevät Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjasta minulle niin hienon. Se, että äärimmäisen harvoin pystyn samaistumaan kertojan tunteisiin tai ajatuksiin, ei haittaa minua vähimmässäkään määrin, vaikkakin täytynee myöntää että kertojan pakkomielteenomainen suhtautuminen äitiinsä oli välillä hieman oudoksuttavaa. Mutta toisaalta, minä en ole koskaan ollut yliherkkä pieni ranskalainen poika: sääli sinänsä, sillä minäkin haluaisin kirjoittaa yhtä loisteliaasti kuin Proust.

"Sillä minä olen usein halunnut tavata jonkun ihmisen tajuamatta, että syynä oli vain se, että hän toi mieleeni orapihlaja-aidan, ja pelkkä matkustamisen halu on saanut minut uskomaan ja uskottelemaan rakkauden puhjenneen uuteen kukoistukseen."(s.228)

If I were

2007-05-01T14:57:00.000+03:00

Aina minä teen näin. Kun olisi miljoona muuta asiaa tehtävänä, minä ryhdyn tekemään jotain täysin tarpeetonta. Niin eilenkin. Koska en halunnut lukea Kafkan Muodonmuutosta, joka on mielestäni kovin ahdistava, tartuin yhteen lohtukirjoistani, Montgomeryn Annan unelmavuosiin, enkä sitten saanut mitään hyödyllistä tehtyä koko päivänä. Tämä on ilmeisesti minun tapani suhtautua stressiin: välttelemällä tehtäviä asioita voi kuvitella ettei niitä olekaan.

Luin Annan unelmavuodet kylläkin loppuun jo alkuiltapäivästä, joten täysin sen syyksi en voi saamattomuuttani laittaa. Syytän siis vapunaattoa.

It's too late

2007-04-27T15:44:00.000+03:00

Lisää venäläisiä klassikoita: luin aamulla loppuun Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen, jonka aloitin jo viime elokuussa, mutta joka sitten jäi kesken kiireellisemmän luettavan takia. Yllättävän hyvin kuitenkin muistin lukemani yli puolen vuoden jälkeen. Innostukseni Dostojevskin suhteen on kuitenkin hieman laantunut, en nyt vain pysty olemaan tarpeeksi masentunut päästäkseni siihen tunnelmaan, jonka vallassa luin kirjailijan teoksia ensimmäistä kertaa. Tätä oli kyllä ilmassa jo viime vuonna, kun suuren innostuksen vallassa olin ostanut Rikoksen ja rangaistuksen antikvariaatista ja ryhdyin lukemaan sitä: en vain halunnut myöntää sitä itselleni. Olen nimittäin joskus vuosia sitten päättänyt, että olen ihminen joka pitää Dostojevskista - eikä ainoastaan pidä, vaan samaistuu ja löytää itsensä teosten sivuilta. Mutta ehkä en olekaan se ihminen, ainakaan nyt, niin vähän kuin haluankaan myöntää erehtyneeni itseni suhteen.

Silti, vaikka olenkin ilmeisesti tällä hetkellä liian onnellisessa paikassa itseni suhteen kyetäkseni sitoutumaan dostojevskiläiseen maailmankatsomukseen, Rikos ja rangaistus on mielestäni ehdottomasti suuri kirja. Kiihkeä, raaka, epätoivoinen ja sekava - aivan kuten elämä joskus on. Rikos ja rangaistus tulisi mielestäni lukea myös siitä syystä, että se on vaikuttanut niin moniin myöhemmin kirjoitettuihin teoksiin, ja on aina tyydyttävää huomata eri teosten välinen intertekstuaalisuus. Voi kuvitella olevansa, jollei nyt älykäs, niin ainakin sivistynyt: ja mikäpä onkaan hauskempaa kuin itsensä huijaaminen. Se jos mikä kasvattaa itseluottamusta ja lisää mielenrauhaa.

Human Behaviour

2007-04-25T15:17:00.000+02:00

Luin loppuun Anna Kareninan ties monettako kertaa. Miksi ihmiset lukevat jotain Gossip Girlejä ja mitä niitä nyt onkaan, kun tarjolla olisi ihan laadukastakin ihmissuhdedraamaa? Pelottaako että voisi joutua ajattelemaan jotain? Tämä on asia jota olen miettinyt monesti aiemminkin, joten jos joku tietää vastauksen niin saa kertoa. Miksi huono kirjallisuus, pelkästään voiton tavoittelussa (tältä minusta siis näyttää) kokoon kyhätty, niin usein myy paremmin kuin hyvä? Samaa voisi kysyä myös musiikin ja elokuvien kohdalla.

Joka tapauksessa, Anna Karenina. Luin joskus kauan, kauan (ehkä kolme vuotta) sitten jonkun henkilön kommentin koskien romaanin naispäähenkilöitä. Kommentoijan mielestä lukija ensin samaistuu Kittyyn, sitten Annaan ja lopuksi Dollyyn (kyse oli eri lukukerroista, ja ilmeisesti kommentoija oli ajatellut lukukertojen välillä olevan useita vuosia). Tässä tulee esiin minun ongelmani: minä en pysty samaistumaan Annaan, enkä usko että tämä tunne tulee muuttumaan ihan lähivuosina. Kyse ei ole siitä että Anna tekee aviorikoksen: minäkin tekisin, jos olisin naimisissa Aleksei Aleksandrovitsin kanssa. Ongelmana on Anna, josta en pysty pitämään, kuten en myöskään Vronskista. Kittyn ja Dollyn näen jossakin määrin samana ihmisenä, vain eri elämänvaiheissa ja -tilanteissa, ja pidän siitä ihmisestä. Samoin pidän Levinistä: mutta siihen ne minun pitämiseni jäävätkin. Dollyn mies, Stepan Arkadits, on ajattelematon, itsekeskeinen hölmö; Levinin velipuoli, Sergei Ivanovits, on tärkeilevä, joustamaton ja alentuva; Lidia Ivanovna on tekopyhä hurskastelija.. Ja niin edelleen. Mutta minä nautin saadessani halveksia näitä paperisia ihmisiä - ja siihen mielestäni Anna Kareninan nerokkuus suurelta osalta perustuukin: siihen, että lukija tuntee ja tiedostaa tuntevansa.

Kauan eläköön psykologinen romaani, joka osoittaa lukijalle ihmismielen rikkauden ja yksinkertaisuuden.

"Sprich auch du"

2007-04-20T11:30:00.000+02:00

Sain eilen loppuun suunnattoman urakan: Aale Tynnin toimittaman runoantologian Tuhat laulujen vuotta (jonka sain siis uudestaan lainaan jouduttuani palauttamaan sen jo kerran). En vain ymmärrä miten voisin muistaa siitä mitään - kyseinen tiiliskivi sisältää siis runoja yli kahdeltasadalta lyyrikolta ( kuten takakansi asian ilmaisee: "yli kahdensadan maailman parhaan runoilijan kauneimpia runoja") Hesiodoksesta Lars Gustafssoniin. Tynni on itse suomentanut suurimman osan teksteistä, ja vaikka en ehkä aina olekaan samaa mieltä kaikista käännösratkaisuista, täytyy kuitenkin nostaa vertauskuvallista hattua urakan edessä.