Dark is the night

Ollut hieman synkkää lukemista viime aikoina, pitäähän näitä naurettavia helteitä jollain tasapainottaa (ok, luin myös kaikki Anna-kirjat). Viime viikonlopun aamuun venyneiden juhlien jälkeen lainasin siskolta Charles Burnsin sarjakuvan Black Hole, jota en näin jälkikäteen ajatellen suosittelisi dagen efter -lukemistoksi. Tarina sijoittuu 1970-luvun puolivälin amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, jossa teinien keskuuteen leviää outo sairaus. Osalle se aiheuttaa vain pieniä, peitettävissä olevia jälkiä, toiset muuttuvat fyysisesti täysin tunnistamattomiksi, mutta kaikki taudin saaneet ajautuvat enemmän tai vähemmän yhteiskunnan ulkopuolelle. Ihastumiset, alkoholi, pilvenpoltto, seksi, kotiarestit ja muut teinitarinoiden perinteiset elementit maustetaan groteskit mittasuhteet saavuttavilla epämuodostumilla, murhilla ja pelolla, mutta tarinan ohi nousee silti kuvitus, joka on teknisesti hiottu, kaunis, kauhea ja täysin sekopäinen.

Toinen lukukokemukseni oli samaten hämmentävä, joskin toisista syistä. Olin varsin innoissani saadessani tietää Guillermo del Toron (tykkään ihan oikeasti Pan's Labyrinthista) alkaneen kirjoittaa vampyyritrilogiaa ja hankin ensimmäisen osan käsiini niin pian kuin juhlimiseltani kykenin. Kyseessä on siis yhteistyö nimeltä The Strain (2009) kirjailija Chuck Hoganin kanssa, joka minulle on varsin tuntematon suuruus.

Mutta siis. Del Toro + vampyyrit: voittamaton yhdistelmä, vai mitä? Tai ainakin se kuulosti siltä minun korviini. Toisin kuitenkin kävi. Arvon herrat olivat tehneet vampyyreista scifiä: matoisan viruksen, joka muistutti enemmän zombie-laumaa kuin rakastamiani romanttisen kalpeita ja kohtalokkaan seksikkäitä pikku verenimijöitä (Eric, ei Edward). Mulderin ja Scullyn jalanjäljissä viipeltävä tehokas tiede-orientoitunut kaksikko sekä Treblinkan arpia kantava vanha professori käyvät taistoon maailman pelastamiseksi, mutta pääpahista hädin tuskin naarmutetaan ensimmäisen osan neljässäsadassa sivussa. The Strain ei toimi itsenäisenä kokonaisuutena sillä se on venytetty ja hajanainen; henkilöhahmot ovat stereotyyppisiä, epäuskottavia ja onttoja; teksti on helppolukuista vain koska se on heppoista; eivätkä vampyyrit jumalauta ole zombeja!

Pelataan

Luin Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanin Lumikko ja yhdeksän muuta koska V. halusi puhua siitä. Ja ymmärrän täysin miksi halusi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan luin kirjan enemmän tai vähemmän yhdeltä istumalta, reilut kolmesataa sivua reilussa neljässä tunnissa. Enkä sitten saanut yöllä unta. Itse asiassa olisi pitänyt kirjoittaa tämäkin postaus silloin yöllä, kun kaikki oli vielä tuoretta. Mutta: juoni kiskoo kuin dekkarissa konsanaan, eikä Jääskeläisen ilmaisun sujuvuudesta ole pahaa sanaa sanottavana.

Jääskeläinen on kehittänyt termin reaalifantasia kuvaamaan teostensa realismia ja fantasiaa sekoittavaa todellisuutta. Kuulostaa jokseenkin samalta kuin oma lempilapseni maaginen realismi, mutta siihen luokkaan en kuitenkaan Lumikkoa asettaisi. Lumikon fantasia ei ole osa arkipäivää: en tiedä mitkä tavoitteet reaalifantastikoilla on, mutta tässä kyseisessä genren edustajassa fantasia jäi turhankin irralliseksi elementiksi. Kuten V:n kanssa totesimme, teos olisi kaivannut 300 sivua lisää, jolloin fantasiaa olisi ehtinyt kehittelemään johonkin kiinnostavaan pisteeseen.

Omaa elämäänsä elävät kirjat ovat toki varsin nähty juttu, mutta se ei minusta vähennä konseptin kiehtovuutta. Kirjat roks, minulle ainakin. Mutta mytologiaseuran puutarhatonttuineen olisi kivuttomasti voinut heivata yli laidan, eikä puutarhan kummituskaan - Oskar Södergran, Laura Lumikko vai Rottakeisari? - onnistunut herättämään muuta kuin epämääräisen pettynyttä hämmennystä.

Peli sen sijaan. Vaikka Lumikko ja yhdeksän muuta olisi huomattavasti huonompi kirja kuin mitä se on, olisi Peli pelastanut sen. Ajatus ihmisten välisestä täydellisestä rehellisyydestä on sekä äärimmäisen kiehtova että melkoisen pelottava. Tosin sääntö numero kaksikymmentäyksi mielestäni vesitti vuotamisen psykologista pointtia, ja viikon toipumisaika Pelin jälkeen oli ehkä vähän pateettista.

Niin, ja Ella Amanda Milana on niin ohut, litteä ja mielenkiinnoton kuin vain päähenkilö voi olla. C'mon, Pasi Ilmari, vialliset munasarjat ja maalaukselliset nännit eivät henkilöhahmoa tee, ei vaikka kuinka heittelisi sekaan kauniita huulia ja tutkijaluonnetta.

Ja minä olen tehnyt kaikki minun tekoni

Tiistaina on edessä seminaaritoverin opponointi, johon olen valmistautunut lukemalla Tuomas Kyrön romaanit Liitto ja Benjamin Kivi. Pidin molemmista, Liitosta ehkä aavistuksen enemmän: prolepsikset ovat yleensäkin varsin käypä tapa saada mieleni myönteiseksi (mistä voi tietysti tehdä tiettyjä teräviä analyyseja luonnettani koskien, jos siltä tuntuu). Postmoderni historiallinen romaani on lisäksi yleisesti ottaen ihan kelpo genre, yhdistäähän se kaksi minulle kirjallisuudessa läheistä piirrettä: suuret tarinalinjat sekä lähtökohtaisen epäluotettavuuden. Jos mukaan olisi vielä saanut muutaman maagisen tapahtuman olisin ollut suhteellisen tyydytetty, jos en nyt älyllisesti niin ainakin pikaisesti.

Oli kiinnostavaa lukea Liitto ja Benjamin Kivi peräkkäin nimenomaan pomo:n historiallisen lumon näkökulmasta tarkastellen, sillä teokset toteuttavat lajiaan juuri sen verran eri tavoin, että rinnakkainluenta nostaa esiin kysymyksiä postmodernin historiallisen romaanin lajin luonteesta ja käyttömahdollisuuksista. Valitettavasti teosten älyllinen anti ei ulotu genreanalyysia kauemmas, enkä kyennyt saavuttamaan tunnepitoista samastumiskokemusta sen paremmin Benjaminiin, Lyydiaan kuin Annaankaan. Urhoon sentään pikkuisen, jostain syystä. Omaperäisyydestä on turha post- ja postpostmodernin kirjallisuuden kohdalla puhua, suurimmat kiksit lukija saa tunnistaessaan tekstistä aiemmat kokemuksensa. Täysin uusi informaatio ei 2010-luvulla pelkästään ahdista, se on hyödytöntä. Siksi lienee luettava ansioksi se, etteivät Liitto ja Benjamin Kivi millään tavoin eroa kymmenistä ja sadoista aikalaisistaan.

Samaa voi sanoa myös Scorsesen uusimmasta DiCaprio-pätkästä Shutter Island, jonka kävin katsomassa eilen. Harmillista vain ettei elokuvasalissa voi painaa pausea ja jatkaa katsomista kolmen tunnin kuluttua, sillä minulla oli tylsää. Jos juonivetoisen elokuvan loppuratkaisua alleviivataan jo ensimmäisellä puolituntisella, mitä katsojalle jää? DiCaprion karisma?

Tuskin.

When You Are Old

When you are old and grey and full of sleep,
And nodding by the fire, take down this book,
And slowly read, and dream of the soft look
Your eyes had once, and of their shadows deep;
How many loved your moments of glad grace,
And loved your beauty with love false or true,
But one man loved the pilgrim Soul in you,
And loved the sorrows of your changing face;
And bending down beside the glowing bars,
Murmur, a little sadly, how Love fled
And paced upon the mountains overhead
And hid his face amid a crowd of stars.
- W. B. Yeats

Huomasin juuri, että pikkuinen blogini täyttää tänään kokonaiset kolme vuotta. Ylläoleva runo on ehkä tähän taaperoikään nähden hieman pateettinen, jopa korni, mutta runo sellaisenaan on yksi kaikkien aikojen lemppareistani.

Joten onnea minulle ja onnea sinullekin, jos haluat.

Sinä siis tahdot, että jokaisen on oltava joku

Palautin seminaarityöni tammikuun lopussa. Nyt siitä olisi siis muokattava gradu, mutta olen mielestäni ansainnut hengähdystauon. Jonka käytän kurssikirjojen läpikahlaamiseen. Tällä hetkellä työn alla on Leena Krohnin Tainaron, jonka allegorisuutta olisi tarkoitus tarkastella. Turhankin itsestäänselvä näkökulma, myönnän, mutta kirja on mukava ja pieni, Irina Krohnin kuvat tyylikkäitä joskaan eivät pysäyttäviä. Muistaakseni en ole lukenut L. Krohnilta aiemmin muuta kuin Ihmisen vaatteissa, joka sekin taisi olla ihan toimivalla tavalla I. Krohnin kuvittama. Siskosten välinen yhteistyö siis kantaa kelvollista hedelmää.

Tainaronin lisäksi lueskelen myös Irmelin Sandman Liliuksen romaania Främlingsbilden, joka on ymmärtääkseni viimeinen osa kuvataiteilija Ellenin ja runoilija Rudolfin rakkaustarinaa 1800-luvun lopun Tulavallissa, Pietarissa ja Pariisissa. Pian olen lukenut Sandman Liliuksen koko tuotannon - mikäs sitten eteen?

Ai niin, se gradu.

(I. Krohnin piirros täältä.)

This is my Body; This is my Blood

Viime ajat olen viettänyt tiiviisti neljän seinän sisällä, kiitos harvinaisen itsepintaisen flunssan. Ja mikäpä olisi parempaa seuraa sairasvuoteessa kuin vampyyrikirja, ellei sitten kolme vampyyrikirjaa?

Hieman ennen sairastumistani lunastin Suomalaisesta kotiini Anne Ricen klassikkotrilogian The Vampire Chronicles, joka käsittää teokset Interview with the Vampire, The Vampire Lestat sekä Queen of the Damned. Trilogia oli ensikosketukseni Ricen tuotantoon, enkä jostain syystä ole muutenkaan erityisen perehtynyt vampyyrikirjallisuuden ihmeelliseen maailmaan, vaikka fantasia genrenä ei muuten varsinaisesti tuntematon olekaan. En halua myöntää, että ostopäätökseni takana olisi viime aikoina havaittavissa ollut vampyyritrendi Twilighteineen ja True Bloodeineen, sillä Rice on ollut lukulistallani ainakin kymmenen vuotta, mutta ei yhteyttä kai käy täysin kieltäminenkään. Kuten olen aiemminkin sanonut: olen niiiin vietävissä.

Niin ne kirjat. Ensimmäisestä osasta tehtiin samanniminen elokuva vuonna 1994, pääosissa Tom Cruise, Brad Pitt ja Kirsten Dunst. Näin elokuvan. Monta kertaa. Siitäkin huolimatta, että jo tuossa yhdentoista-kahdentoista vuoden herkässä iässä Cruise oli mielestäni ällöttävintä ikinä. Mutta Pitt hoiti hommansa mallikkaasti, ja Dunst oli mahdottoman söpö (katso kuva!!!).

Hahmot ja juoni siis olivat ensimmäisen kirjan osalta tuttuja, mutta se ei haitannut yhtään. Itse asiassa Interview with the Vampire oli mielestäni jatko-osiaan selkeämpi, kiinnostavampi, moniulotteisempi - yksinkertaisesti parempi. The Vampire Lestat ja Queen of the Damned ovat ensinnäkin huomattavasti paksumpia, minkä jo sinänsä pitäisi kertoa jotain kerronnan laadusta. Sitäpaitsi en pitänyt Anne Ricen aviomiehen Stan Ricen runoista, jotka piinasivat viimeisen osan kappaleiden alkuja. Sen lisäksi että runot olivat mielestäni typeriä, ei niillä ollut mitään tekemistä itse tarinan kanssa.

Viihdyttävää luettavaa trilogian kaikki kolme osaa kuitenkin olivat, juuri sopivaa rään täyttämille aivoille. Kuten R:lle sanoin: vampyyrikirjat ovat minun vastineeni Salatuille elämille.

(Kuva ihanaisesta, traagisesta lapsivampyyri Claudiasta täältä.)

Among the Witches

Uusi vuosi, uudet kirjat. Uudet voimat, ehkä. Enhän minä voi tätä esikoistani kokonaan hylätä, kun ei se nyt näytä itsekseen oikein tekevän mitään. Kumma kyllä.

Jaarittelut sikseen, olen lukenut kirjoja joista haluan kertoa. Tänä vuonna lukutahti on yleisesti ottaen ollut säälittävän hidas, viime kuussa neljä ja tähän mennessä tässä kuussa kolme teosta. Kandiutumispyrkimys on aikaa vievää puuhaa, sanon vaan. Tälläkin hetkellä pitäisi tehdä jotain aivan muuta kuin kirjoitella johonkin blogiin.

Taas meni jaaritteluksi. Kolmas kerta toden sanoo: nyt puhutaan kirjoista. Tässä kuussa lukemani kolme kirjaa ovat yhteensä Philip Pullmanin His Dark Materials-trilogia, jonka ensimmäisestä osasta julkaistiin elokuva The Golden Compass vuonna 2007. Ensimmäisen osan alkuperäinen nimi on Northern Lights, ja minussa on herättänyt sekä hilpeyttä että harmia se seikka, että omistamani pokkariversion kannessa tuo elokuvanimi on ihan helkkaristi isommalla kuin se kirjan oikea nimi. Ostin siis koko trilogian itselleni mielestäni ihan kohtuulliseen seitsemän euron yhteishintaan. Ensimmäinen ja toinen osa ovat saaneet kanteensa elokuvasta tutun kuvan Lyrasta ja jääkarhu Iorekista, kun taas toinen osa on eri sarjaa, painettu vuonna 2001 ja melkolailla tyylikkäämpi, kannessa Georgio de Chiricon maalaus Melancholy and Mystery of the Street vuodelta 1914. En yleensäkään pidä ratkaisusta, jossa kansikuva on leffasta: tässä se häiritsi erityisen paljon koska en tykännyt leffasta.

Mutta kirjoista pidin. Ensimmäinen oli ehdottomasti paras: toinen osa oli selkeästi nimenomaan trilogian toinen osa, välivaihe alun ja lopun välillä, joskin ihan viihdyttävä sellainen. Kolmannessa osassa taas loppu pilasi mielestäni kaiken: se tuntui saarnaavalta ja imelältä ja tekopyhältä. Sitäpaitsi, näin jälkeenpäin ajatellen en tainnut erityisemmin pitää Willistä, kun taas Lyra oli hirmuisen sympaattinen ja mielettömästi mielenkiintoisempi kuin elokuvassa. On väärin, että ihanan ilkikuristen lasten on kasvettava koko maailmasta vastuuta kantaviksi aikuisiksi.