Mine all mine

Luin jokin aika sitten myös toisen ja kolmannen osan Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta. Vakaa aikomukseni oli kirjoittaa siitä pitkästi ja hartaasti, mutta luulen että joudun luopumaan moisista suunnitelmista. Teos oli yksinkertaisesti aivan liian mahtava jotta haluaisin lähteä ruotimaan sitä. Kääriydyn lukukokemukseni ympärille ja hymyilen.

Lapset: lukekaa klassikoita. Ne ovat (usein) paikkansa ansainneet.

Eikö silloin sitten mikään ollut pielessä?

Sainpas luettua jotakin ihan vain noin niinkuin huvikseni. Harvinaista nykyään. Nopeasti se sujui, mutta podin kyllä koko lukutapahtuman ajan omantunnonvaivoja.

Kyseinen teos oli Erlend Loen Naisen talloma, joka vaikutti oikein mielenkiintoiselta takakannen ja ensimmäisten parinkymmenen sivun perusteella. Eikä se loppukaan millään tapaa huonoa ollut, Loen huumori uppoaa aina, mutta pientä samojen juttujen toistoa oli kyllä havaittavissa. Lisäksi olisin paikoitellen toivonut idean suurempaa kärjistämistä, vitsin / tragedian viemistä enemmän äärirajoille. Teoksen ideana on siis tohvelisankari, nuori mies joka "hämmennyksekseen huomaa ajautuneensa ihmissuhteeseen" (takakansiteksti). Vitsi ja tragedia piilee tämän ihmissuhteen tarinassa, päähenkilön avuttomassa pyristelyssä määrätietoisen Mariannen tahtoa vastaan. Kirjan minulle lainannut ystävä varoitti teoksen lopun olevan hienoinen pettymys, ja vaikka yritin harata vastaan on minun valitettavasti oltava samaa mieltä.

Doppler on parempi, Supernaiivista tai Maria & Josésta puhumattakaan.

Lisäksi luin tenttiä varten Johann Joachim Winckelmannin Jalosta yksinkertaisuudesta, joka oli kohtalaisen tylsä, paikoitellen ärsyttävä ja silloin tällöin huvittava, esimerkiksi julistaessaan sellaisia universaaleja totuuksia kuin että taidekauniin aistimisen kykyä esiintyy eniten hyvinmuodostuneilla pojilla ja että pelkästään naisista kiinnostuneet omaavat vain vähän "yleistä ja eloisaa, synnynnäistä kauneusaistia" (188). Sellaisesta mahdollisuudesta kuin naisen kyvystä kokea ja ymmärtää taidekaunista ei tietenkään ole puhettakaan.

Takaisin saksankirjan pariin.

Erään aikakauden loppu

Nyt on viimeinen Proust luettu. Tai ainakin viimeinen eli kymmenes osa Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjaa, nimeltään Jälleenlöydetty aika. Suomentaja Annikki Suni (joka on mielestäni tehnyt mitä mainiointa työtä, vaikken pystykään alkuperäiseen vertaamaan kielimuurista johtuen) huomauttaa jälkisanoissa, että Jälleenlöydetty aika toimitettiin ja julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen: suomennos perustuu Gallimard-kustantamon vuonna 1989 julkaisemaan laitokseen, jossa "on säilytetty kaikki epäloogisuudet, joita tekstiin on kirjailijan jäljiltä jäänyt". Teoksen lukemiseen menikin reilut pari viikkoa suurelta osin näiden epäloogisuuksien ansiosta: kirjailijan viimeistelemättömän kädenjäljen säilyttäminen on ilman muuta kiitettävä ratkaisu, mutta siloittelemattomuus vaatii lukijalta hieman tavallista enemmän.

Jälleenlöydetty aika hyppää edellisessä osassa esitetyistä tapahtumista reilusti eteenpäin, aikaan jolloin kertoja on jo "vanha" (ehkä viisissäkymmenissä, jolloin ei kai yleensä vielä hoiputa toinen jalka haudassa, mutta Proust itse oli siinä vaiheessa sairastellut jo pitkään ja kuolikin vain 51-vuotiaana). Kertoja osallistuu pitkän poissaolon jälkeen seurapiiririentoihin menemällä Guermantesin ruhtinattaren juhliin, ja horjahtaa talon edessä katukiveyksellä (muistaakseni väistäessään autoa). Tämä sinänsä merkityksetön tapahtuma laukaisee kertojan mielessä samanlaisen muistojen ketjun kuin kuuluisa madeleineleivos, ja vihdoinkin hän tuntee voivansa ryhtyä koko elämänsä ajan suunnittelemaansa kirjoitustyöhön. Kautta koko teossarjan kertautuva muistin tematiikka toistuu siis tässä viimeisessäkin osassa, linkittäen sen muihin osiin ja rakentaen sarjasta orgaanisen kokonaisuuden: lukijaa ei kuljeteta pisteestä A pisteeseen B, eikä edes kehämäisesti takaisin alkuun, vaan kaikki osat ovat jatkuvassa kosketuksessa ja vuorovaikutuksessa toisiinsa.

Olen lukenut Kadonnutta aikaa etsimässä aina silloin tällöin kai 16-vuotiaasta asti, joten nyt koko sarjan kahlattuani on hieman tyhjä olo. Etenkin kun en ole ihan varma ymmärränkö tätä massiivista elämäntyötä nyt yhtään paremmin kuin aloittaessani, siitäkin huolimatta että olen joitakin osia lukenut useammin kuin kerran. Suuruudenhulluna kuvittelen silti kykeneväni raapustamaan aiheesta kandintyötä. Noh, kuuseen on aina mukava kurkottaa.

Kuun alussa luin myös Charlotte Brontën romaanin Syrjästäkatsojan tarina, ja sarjakuvafestareiden innoittamana pari Kallion ja Pirisen Ornette Birks Makkonen-albumia. Nyt olen kuitenkin henkisesti niin uupunut Proustista, että niistä ei oikein riitä sanottavaa. Vaikka mukavia lukukokemuksia olivatkin.

(Kuva täältä.)

Then they'll know you're the gift's gift

Kuvittelin elokuussa ehtiväni lukemaan - ja raportoimaan lukemastani - vaikka mitä, mutta ilmeisesti olen ollut kiinnostuneempi sosiaalisesta kanssakäymisestä kuin kirjoista kuluneen kuukauden aikana.

Sain kuitenkin luettua Ursula Le Guinin romaanin Gifts. Teos sijoittuu fantasiamaailmaan, joka ainakin minun mielestäni kovasti muistuttaa Skotlantia karuissa maisemissa asuvine klaaneineen, joilla on maagisia kykyjä (sananmukaisesti käännettynä lahjoja, mistä siis myös teoksen nimi). Päähenkilö ja minä-kertoja on poika nimeltä Orrec, jonka isä on Caspromantin Brantor (arvonimi jota en osaa kääntää) Canoc ja äiti alamailta haettu Melle. Maagiset kyvyt kulkevat suvuittain, ja Caspromantien kyky on tuhoaminen (undoing). Orrecissa tämä ei kuitenkaan ilmene normaalisti, ja ihmiset luulevat että hänellä on "wild gift", mahtava kyky tuhota mutta ei taitoa sen hallitsemiseen. Siispä hänen silmänsä sidotaan ympäristön suojelemiseksi, ja Orrec viettää kolme vuotta sokeudessa ennen totuuden paljastumista.

Ei parhaita Le Guinin teoksista, mutta henkilökohtaisesti olen kuitenkin sitä mieltä ettei Le Guin osaisi mitään todella huonoa edes kirjoittaa. Nopealukuinen ja viihdyttävä, joskin hieman heppoinen esimerkiksi Maameri-kirjoihin verrattuna.

Luin myös jokin aika sitten Täällä Pohjantähden alla ensimmäisen osan, mutta kirjoitan siitä vasta kun olen lukenut toisetkin osat. Sen verran haluan kuitenkin mainita, että en yhtään ihmettele teoksen saamaa asemaa sisareni kirjahyllyssä.

Tässä särkyi erään vangin sydän

Luin Mark Twainin (oikealta nimeltään Samuel Langhorne Clements, kuten kirjan takakansi tietää kertoa; Wikipedia puolestaan valistaa kirjailijanimen merkitsevän jokislangissa kahden sylen eli 3,7 metrin turvallista syvyyttä) klassisen poikakirjan Huckleberry Finnin seikkailut, koska kesä on uusien tuttavuuksien aikaa, ja poikakirjat ovat minulle nimenomaan sitä. Huckleberry Finnissä täyttyvät mielestäni kaikki kyseiselle genrelle ominaisiksi kuvittelemani piirteet: mielikuvitukselliset seikkailut, "sivistystä" vastaan kapinoiva nuori päähenkilö sekä onnellinen loppu. Tämän lisäksi Huckleberry Finn on yllättävän älykäs ja monitahoinen kirja, joka pohtii niin rotujenvälisiä suhteita kuin omaa olemassaoloaankin. Yksilönvapaus on selkeästi suurempi kuin samaan aikaan tai paljon myöhemminkään tytöille kirjoitetuissa teoksissa, ja vaikka ajalle tyypilliset olosuhteet kuten orjuus ovat Huckleberry Finnissäkin selvästi näkyvissä, on se mielestäni muunmuassa moraalinsa kannalta kestänyt aikaa paremmin kuin esimerkiksi Alcottin teokset. Ironia vallitsevia olosuhteita vastaan on hienovireistä eikä saarnaavaa tai alleviivaavaa, mikä tekee teoksesta miellyttävän lukukokemuksen jo parhaan lapsuutensa ohittaneellekin lukijalle.

Tarinoiden kertomisesta

Luin baskikirjailija Bernardo Atxagan (oikealta nimeltään Joseba Irazu) novellikokoelman Obabakoak. Olen lukenut teoksen aiemminkin, kymmenisen vuotta sitten, mutten muistanut siitä muuta kuin nimen ja kansikuvan sekä sen, että pidin kirjasta. Pidän edelleen.

Ehkä minun pitää lakata ajattelemasta että minulla olisi jotain ongelmia novellien kanssa, sillä nyt tiedän jo monta kokoelmaa joihin minulla on oikein hyvä suhde.

Obabakoakin nimi merkitsee sisäkansitekstin mukaan "Obaban tapahtumia"; Obaba on baskilainen vuoristokylä, johon suurin osa (sisäkanstitekstin mukaan kaikki, mutta joidenkin kohdalla en huomannut yhteyttä) kokoelman kertomuksista jollakin tapaa liittyvät. Kokoelma jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen, "Lapsuusvuodet", oli minusta heppoisin, vaikka hyviä senkin tarinat olivat. Kokoelman intensiteetti kiihtyy loppua kohden vetäen lukijan mukanaan yhä syvemmälle sokkeloihinsa. Ensimmäinen osa on verryttelyä, alkusoitto, toisessa valmistellaan jo varsinaista aihetta, kunnes viimeisessä osassa teema pääsee varsinaisesti valloilleen. Kolmas ja viimeinen osa, "Viimeisen sanan jäljillä", on oikeastaan yksi ainoa kertomus jonka novelleista osa on kertomukseen sisältyviä sisäkkäisiä tarinoita, osa taas varsinaista tarinaa.

Atxagan kerronta vertautuu mielessäni monellakin tavalla suureen rakkauteeni García Márqueziin, mutta myös moniin muihin tunnettuihin nimiin, kuten Borgesiin ja pikkiriikkisen jopa Hemingwayhin. Kokoelman viimeiseen osaan sisältyvä esseemäinen kirjoitelma "Plagioinnin metodi" kertoo mielestäni hienosti teoksen läpi kulkevasta punaisesta langasta, vaikutteiden ja vuorovaikutuksen tärkeydestä etenkin baskin kaltaiselle pienelle kulttuurille.

Planeetta myytävänä

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut scifistä. Ergo, en ole koskaan lukenut erityisen paljon scifiä. Nyt poikkesin hieman tottumuksistani tarttumalla Frederik Pohlin ja C.M. Kornbluthin scifi-romaaniin Avaruuden kauppamiehet, jota takakansiteksti ylistää tieteiskirjallisuuden moderniksi klassikoksi (teos on julkaistu ensimmäisen kerran jatkokertomuksena Galaxy Science Fiction –lehdessä 1952, kirjana vuotta myöhemmin).

Päähenkilönä ja minä-kertojana on ”mainosseppo” Mitchell Courtenay, joka työskentelee mainostoimisto Fowler Schockenille, joka on tarinan alkaessa juuri ostanut Venuksen. Teos sijoittuu tulevaisuuden Amerikkaan, jossa Myynti on suurin jumala. Mitchin tehtävänä on suunnitella ja toteuttaa mainoskampanja, jonka avulla houkutellaan uudisraivaajia Venukseen. Maapallo on pahasti ylikansoitettu, mutta kampanjan ensisijaisena tavoitteena ei suinkaan ole uuden elintilan löytäminen ihmiskunnalle, vaan uusien markkinoiden hyödyntäminen ja voiton maksimointi. Pahimpia vihollisia ovat konsukat eli Maailman Konservationistinen Liitto, joka vastustaa maapallon jatkuvaa riistoa ja tavallisten ihmisten eli ”kuluttajien” kurjia elinolosuhteita.

Venuksen osto kismittää sekä konsukoita että toista suurta mainostoimistoa, Tauntonia, jotka molemmat näkevät melkolailla vaivaa raivatakseen Mitchin suunnitelmiensa tieltä. Juonenkäänteet ovat tarpeeksi yllättäviä (ainakin minulle, joka en pahemmin ole genreen ja sen käyttämiin tyylikeinoihin tutustunut), joskin loppuratkaisu on kohtalaisen ennalta-arvattava. Henkilöhahmot jäävät valitettavan yksiulotteisiksi ja Mitchin suunnanmuutos mielestäni perustelemattomaksi ja äkilliseksi. Tästä huolimatta – tai juuri sen vuoksi – mukavan koukuttava ja viihdyttävä teos, jonka ansiosta uskallan ehkä jonain kauniina päivänä tarttua hieman painavamman oloiseen scifi-klassikkoon, Avaruusodysseia 2001:een.

(Kuva täältä.)

Pakenija, koska kuningatar!

Viimeisestä tentistä päästyäni suuntasin askeleeni kohti Akateemista, josta ostin itselleni palkinnoksi Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan yhdeksännen osan, nimeltään Pakenija, jonka sain sitten eilen illalla luettua loppuun. Proust-himoni kannalta on varsin valitettavaa etteivät opukset juuri koskaan ole alennusmyynnissä eikä niitä oikein löydy antikvariaateistakaan. Tosin reilu viikko sitten käväisin uudessa antikvariaatissa Kaisaniemessä, jonka hyllyssä pönöttivät sarjan ensimmäinen ja toinen osa. Ensimmäinen minulla on, ja toisesta oli väärä painos. Vakava hyvinvointivaltio-ongelma.

Pakenija alkaa kertojan kuullessa Albertinen lähteneen. Hän on itse suunnitellut jättävänsä rakastajattarensa, mutta osien kääntyessä toisinpäin rakkaus leimahtaakin entiseen liekkiinsä. Kertoja punoo juonia saadakseen Albertinen takaisin, kunnes yllättäen saapuukin sähkösanoma, jossa kerrotaan Albertinen kuolleen ratsastusonnettomuudessa. Loppu teoksesta kuvaa vähittäistä rakkauden unohtamista, joka lopulta on niin täydellinen, että kun kertoja saa sähkeen jota hän luulee Albertinen lähettämäksi jossa tämä kertoo ettei olekaan kuollut ja pyytää kertojaa luokseen, tätä ei edes kiinnosta vastata.

Koska jälkimaailmalle on varsin tunnettua Proustin mieltymys miehiin, on paikoitellen hieman hämmentävää lukea kertojan varsin vahvastikin tuomitsevan kyseiset taipumukset. Suuri osa hänen energiastaan suhteessa Albertineen kuluu sen selvittämiseen, onko Albertine kiinnostunut naisista ja kenen kanssa hän on tehnyt mitäkin. Tämä mustasukkaisuus ei hellitä Albertinen kuoltuakaan. Ystävyys markiisi de Saint-Loup'n kanssa päättyy kertojan kuultua tämän rakastuneen nuoreen mieheen, sillä kertojan mukaan mies joka pitää miehistä sillä tavalla ei ole enää kykenevä tuntemaan ystävyyttä toista miestä kohtaan (tämä luulo tuntuu olevan edelleenkin voimassa varsin laajasti tiettyjen ihmisten keskuudessa).

Kaikki me olemme orjia

Molemmat tentit takana, kuukausi lomaa edessä. Voisi siis kuvitella minulla olevan aikaa kirjoitella tännekin jotain. Right?

Heinäkuussa luin enimmäkseen tenttikirjallisuutta. Pentti Haanpään Isännät ja isäntien varjot oli ihan kohtalainen, pidin itse asiassa tästä enemmän kuin Noitaympyrästä, mutta mitään fania minusta ei vieläkään tullut. Tuskin tuleekaan: pidän liikaa saduista kyetäkseni kiintymään yhteiskunnan epäkohtiin.

Pirjo Hassisen Jouluvaimo ei sekään hetkauttanut maailmaani ihmeemmin, mutta olipahan helppolukuinen. Jouluvaimo oli juuri sellainen kirja jollaisiksi kuvittelen kotimaisen naisten kirjoittaman nykykirjallisuuden: hiukkasen seksiä, ongelmallinen äitisuhde ja juuri sen verran hiottuja lauseita ettei teosta sekoita kioskikirjallisuuteen (minä en siis tosiaankaan lue erityisen paljon viimeisen parinkymmenen vuoden aikana julkaistuja suomalaisia teoksia).

Isaac Bashevis Singerin Orja oli sen sijaan yksi parhaista pitkään aikaan lukemistani kirjoista, ja olin varsin tyytyväinen että siitä kysyttiin tentissäkin. Tapa-ateistille tekee hyvää päästä välillä pohtimaan elämän suuria kysymyksiä uskonnon valossa: on terveellistä huomata miten eri lailla ihmiset voivat ajatella tietyistä asioista.

Helvi Juvosen runokokoelma Pohjajäätä ei liikauttanut oikein suuntaan eikä toiseen: en löytänyt tarttumapintaa, enkä nyt parin viikon jälkeen muista siitä enää paljon mitään.

Pär Lagerkvistin Barabbas oli aiheensa puolesta mielenkiintoinen, toteutukseltaan keskinkertainen. Kuten jo nimestä voi päätellä, Barabbas kertoo historian ehkä tunnetuimman rikollisen vaiheista historian varmasti tunnetuimman ristiinnaulitsemisen jälkeen.

Miguel de Unamunon Pyhän miehen uhri oli ihan pikkuhiukkasen ärsyttävä, mutta ei tarpeeksi pistääkseen ajattelemaan. Typerä esipuhe nostatti karvat pystyyn jo ennen varsinaisen teoksen aloittamista.

André Giden Pastoraalisinfonia oli moraali- ja sukupuolikysymysten kannalta kohtalaisen kiinnostava, mutta jokin siinäkin jätti kylmäksi. Minä-kertojana toimiva pappi on ensinäkemältä ihan sympaattinen ja hyväätarkoittava, mutta mitä pidemmälle lukee, sitä enemmän pistää silmään oman hurskauden ja hyvyyden korostus sekä kaksinaismoralismi suhteessa sokeaan Gertrudeen: "Olen aikonut seuraavassa kertoa kokonaisuudessaan tämän hurskaan sielun muovautumisen ja kehityksen, sillä minusta tuntuu siltä, että sain sen nousemaan yön pimeydestä vain palvottavaksi ja rakastettavaksi. Siunattu olkoon Herra, joka minulle uskoi tämän tehtävän." (Pastoraalisinfonia, s.8.) Evankeliumien vertaus ulkoa valkoisiksi kalkituista haudoista nousi tässä mieleen.

Pirkko Saision Kainin tytär oli mielestäni lähinnä typerä ja teennäinen, vaikka pystyinkin erottamaan siinä jonkinlaisen pointin. Suomalaisen lesbokirjallisuuden saralla ilmeisesti uraauurtava teos, mutta juuri siksi olisinkin suonut sen olevan parempi.

Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu oli varsin hauska ja melkoisesti parempi kuin etukäteen olin ajatellut, vaikka kaikenlainen tekninen insinööriselostus paikoin haukotuttikin. Pappa oli ehdottomasti teoksen parasta antia, ja hieman harmitti että hän oli päähenkilöistä ainoa joka ei ollut kertojana missään vaiheessa.

Sain luettua myös yhden teoksen tenttikirjallisuuden ulkopuolelta, veljeltäni saamani Alice Munron Kerjäläistytön. Munro osaa mielestäni todella hienosti kuvata tavallisen ihmisen tavallista elämää ilman että se kävisi missään vaiheessa tylsäksi. Pidin kylläkin enemmän Munron novellikokoelmasta Karkulainen (myöskin veljeltä saatu), vaikka minulla onkin useimmiten vaikeuksia novellien suhteen.

Sain vihdoin ja viimein luettua loppuun myös Erich Auerbachin Mimesiksen, jonka ensimmäinen kappale "Odysseuksen arpi" kuului tenttikirjallisuuteen. Teoriakirjaksi Mimesis on harvinaisen viihdyttävä, enkä oikein itsekään ymmärrä miten minulla on mennyt sen läpikahlaamiseen melkein puoli vuotta.

Luin tenttiä varten myös suurimman osan Raamatusta; Vanhasta testamentista yli puolet ja Uuden testamentin kokonaan. Tätä pidän jonkinlaisena saavutuksena itselleni, ja olen jälleen kerran iloinen siitä että opiskelen sitä mitä opiskelen, muuten olisi tämäkin jäänyt pelkäksi ikuisuusprojektiksi. Jonain päivänä luen vielä loputkin, mutta en usko sen päivän koittavan ihan lähitulevaisuudessa, sen verran raskasta kyseisen opuksen lukeminen kutenkin on.

Tässä kuussa aion lukea ainoastaan kirjoja joista pidän, joten toivottavasti seuraavat postaukset ovat hieman innoittuneempia.

Kuinka Kum-Maa on kaikkialla

"Lomani" alku on mennyt tehokkaasti tenttiin lukiessa, ja samoissa merkeissä kuluu loputkin kesästä. Ensimmäinen tentti on viikon päästä, siihen on tullut luettua muunmuassa Salingerin Sieppari ruispellossa (Arto Schroderuksen suomennos neljän vuoden takaa; Saarikosken versiota en ole koskaan lukenutkaan, olisi mielenkiintoista vertailla), Milnen Winnie-the-Pooh, Kokon Pessi ja Illusia (Kristina Segercrantzin hienot kuvitukset vuodelta 2001), Carrollin Alice's Adventures in Wonderland, Mauri Kunnaksen Koirien Kalevala ja Seitsemän koiraveljestä, Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen pippurimylly, Tiitiäisen tuluskukkaro ja Tiitiäisen satupuu, Lindgrenin Bröderna Lejonhjärta ja Peppi Pitkätossu (ei löytynyt kirjastosta ruotsinkielisenä, harmitti), Janssonin Vem ska trösta Knyttet?, Hur gick det sen? sekä Vaarallinen matka (tätäkään en löytänyt ruotsiksi). Pelkäsin jo jossakin vaiheessa tällä ahmimisellani pilaavani itseltäni lapsuuteni lukukokemukset, mutta onneksi olen välillä saanut kahlata läpi myös rehellistä teoriakirjallisuutta, johon on saanut suhtautua kyllästyneesti ihan puhtaalla omallatunnolla.

Tenttikirjojen lisäksi en paljon muuta olekaan ehtinyt lueskelemaan, vaikka yli kuukausi sitten sain veljeni perheeltä valtavan pinon kirjoja (jotkut osaavat jopa luopua opuksista joita ei enää lueta). Näistä olen lukenut vasta García Márquezin Rakkautta koleran aikaan, joka oli aivan yhtä ihana kuin muutkin kyseiseltä kirjailijalta lukemani teokset. Seuraavaa tenttiä ajatellen (heinäkuun lopussa) luin Aino Kallaksen Reigin papin, jonka vähäisellä Kallas-tuntemuksellani (Suden morsian, Katinka Rabe) sijoitan tuotannon kärkeen.

Joskus minulla vielä on aikaa ja energiaa suoltaa tänne muutakin kuin listoja. Elokuussa?

A butterfly he has always wanted to catch

Luin siskoni suosituksesta (ja häneltä lainaamani) John Fowlesin The Collectorin. Mielipiteemme kirjoista eivät aina osu yksiin, mutta tämä oli minustakin hyvä. Tosin en voi sanoa pitäneeni teoksesta, se oli aivan liian häiritsevä. Luen ehkä liiankin usein kirjoja niiden tuoman hyvän olon vuoksi, kuten nyt viime aikoina lasten- ja nuortenkirjallisuutta, vaikka pääsyy niiden lukemiseen onkin ollut edessä häämöttävä tentti. The Collectorista ei missään tapauksessa tullut hyvä mieli, mutta se pisti ajattelemaan, mikä kai on välillä ihan hyödyllistä.

Juonesta lyhyesti. Frederick on yksinäinen ja syrjäänvetäytyvä perhosten keräilijä, joka on rakastunut samassa kylässä asuneeseen kauniiseen Mirandaan, joka sittemmin on muuttanut Lontooseen opiskelemaan taidetta. Eräänä päivänä Frederick voittaa suuren summan rahaa, ostaa vanhan talon maaseudulta ja kidnappaa Mirandan. Lopuksi Miranda kuolee luultavasti keuhkokuumeeseen. Tarina kerrotaan ensin Frederickin näkökulmasta, sitten Mirandan päiväkirjamerkintöjen kautta ja lopuksi vielä Frederickin suulla, kolme viikkoa Mirandan kuoleman jälkeen, tämän suunnitellessa jo uuden tytön kidnappaamista.

Ongelmallisinta teoksen lukemisessa oli suhtautuminen henkilöhahmoihin: periaatteessahan Frederick on tarinan konna ja Miranda viaton uhri. Miranda näyttäytyi kuitenkin varsin ärsyttävänä, itsekkäänä porvariskakarana, kun taas Frederickiä kävi lähinnä sääliksi ainakin teoksen ensimmäisen osan ajan. Tämä säälintunne hieman haihtui loppupuolella uuden kidnappaussuunnitelman myötä, etenkin kun Frederickin Mirandaa kohtaan tuntema rakkaus ei "oikeuta" enää tätä toista hirmutyötä: "[--] this time it won't be love, it would be just for the interest of the thing and to compare them and also the other thing, which as I say I would like to go into more detail and I could teach her how. And the clothes would fit. Of course I would make it clear from the start who's boss and what I expect."

(Kuva täältä.)

Minut kohtasit laidassa toukokuun

Jatkan kirjojen listaamisen vakaan harmaalla tiellä. Luin L. M. Montgomeryn Emily-kirjat: Emily of New Moon, Emily Climbs ja Emily's Quest. Emily on ehdoton suosikkini tyttökirjojen sankarittarien sankassa joukossa, vaikka etenkin sarjan viimeisessä osassa hänen tekemisensä ja tekemättä jättämisensä ovat paikoitellen hyvinkin ärsyttäviä. Käsikirjoituksen polttaminen on näistä ykkösenä: jos Emily on niin hyvä ihmistuntija kuin useassa kohdassa annetaan ymmärtää, miten hän ei näe Deanin itsekkäitä motiiveja? Loppu on sitäpaitsi hieman hutaistu ja Teddyn henkilöhahmo jää litteäksi ja valjuksi - tosin sama ongelma on mielestäni myös Montgomeryn Anna-kirjojen Gilbertissä.

Janssonin Trollvinter oli jälleen kerran ihastuttava, tosin ei suosikkini Muumi-kirjoista, eikä Aila Meriluodon Lasimaalauksestakaan löydy uutta sanottavaa, paitsi että sain sen vihdoin omakseni, ja vieläpä vaivaisella kahdella eurolla. Samalta matkalta mukaan tarttui myös Kjell Westön Vådan av att vara Skrake, sekin vain kolmella eurolla. Westö kirjoittaa tässäkin sujuvasti, mutta Drakarna över Helsingfors- ja Där vi en gång gått-romaanien taikaa en tästä saanut. Kirjailija tuntui tehneen jopa liiankin huolellista taustatyötä teosta varten, sillä nippelitietoa kasaantui enemmän kuin jaksoin sulattaa. Lopuksi vielä eilen päättämäni C. S. Lewisin Narnia-kirjojen ensimmäinen (joskin toiseksi viimeisenä kirjoitettu) osa, The Magician's Nephew. Huomasin taas surukseni miten Narnia menettää lumovoimaansa lukijan ikävuosien karttuessa, kun kirjojen alleviivaava moralisointi näkyy selkeämmin. Myös turhankin selkeät viittaukset kristinuskon mytologiaan häiritsevät kerta kerralta enemmän.

Playing Pilgrims

Palaan tyttökirjojen pariin aina uudestaan säännöllisin väliajoin. Nyt luin Mary Marckin Eevan luokan, Merja Otavan Priskan ja Louisa M. Alcottin Little Women and Good Wives, jonka olen nähnyt suomeksi julkaistuna ainoastaan kahtena erillisenä osana. Marckin ja Otavan teokset luin kurssia varten, mutta Alcottin ostin Akateemisesta ihan vain omaksi ilokseni, ja pari päivää olenkin ollut aivan erikoisen hyvällä tuulella. Joillakin kirjoilla on sellainen vaikutus.

Ymmärrän kuitenkin oikein hyvin, miksi esimerkiksi Alcottin tuotanto saattaa ärsyttää monia moralisoinnillaan ja kiistattoman vanhanaikaisilla sukupuolirooleillaan. Kyllä minuakin välillä nauratti:

"This is the sort of shelf on which young wives and mothers may consent to be laid, safe from the restless fret and fever of the world, finding loyal lovers in the little sons and daughters who cling to them, undaunted by sorrow, poverty or age; walking side by side, through fair and stormy weather, with a faithful friend, who is, in the true sense of the good old Saxon word, the house-band, and learning, as Meg learned, that a woman's happiest kingdom is home, her highest honor the art of ruling it - not as a queen, but a wise wife and mother."

Vastapainoksi kaikelle tälle herttaiselle moraalille lukaisin myös Frank Millerin viidennen osan Sin City-sarjakuvasta, nimeltään Family Values. Miho on aina ollut minun suosikkini, sekä sarjiksissa että leffassa, jossa tätä pikkuista tappajaa esitti supersöpö Devon Aoki.

Niin, ja luin myös Emily Brontën kootut runot englanniksi hieman sekavahkona kriittisenä editiona.

(Kuva täältä.)

Eisen und Blut

Etten nyt vallan stressaantuisi, aion pitää sanani lyhyinä, vaikka Arvid Järnefeltin Veneh'ojalaisista toki olisi paljonkin sanottavaa. Hieno kirja: omasta mielestäni jopa parempi kuin Isänmaa tai Maaemon lapsia, vaikka en osaa tätä väitettä perustella muulla kuin sillä että tämä nyt on tuoreimmassa muistissa.

Teos ilmestyi alunperin kahdessa osassa, mitä L. Onerva loppuun asetetussa kritiikissään syystäkin valittelee: niin saumattomasti ne liittyvät toisiinsa. Romaani kertoo, kuten nimestäkin voi arvata, Veneh'ojan suvun jäsenten kohtaloista, erityisesti Hanneksen elämänvaiheista Helsingissä, Pietarissa ja lopulta Amerikassa, maamiehen luvatussa maassa. Erityisesti pidän Järnefeltin moniulotteisista ja kompleksisita henkilöhahmoista sekä hänen tavastaan kuvata historiallisia tapahtumia usean syyn seurauksina. Vaikka Järnefeltin tolstoilaisuus ja muu aatetausta on teoksesta luettavissa, se ei kuitenkaan ole mustavalkoinen tai alleviivaava, vaan ymmärrystä on niitäkin kohtaan jotka eivät noudata samoja ideologioita.

(Juu juu, kertoja se on joka puhuu eikä Järnefelt, mutta koska viittaan J:n teoksiin yleensä on mielestäni luontevampaa puhua kirjailijasta kuin kertojista.)

Huhhuh, olipa rankkaa. Taidan mennä hetkeksi lepäämään.

On siis kevät

Tänä vuonna on tullut luettua aika vähän, joskin puolustelen itseäni sillä että osa lukemisistani on ollut joko sisällöllisesti tai ihan fyysisesti (tai molempia) raskaahkoja. Sekä sillä että olen niin hurjan kiireinen ja/tai laiska.

Helmikuussa lukaisin joka tapauksessa Goethen Nuoren Werherin kärsimykset sekä Faustin, (taas kerran) Angela Carterin Nights at the Circusin ja Voltairen Candiden, josta en erityisemmin pitänyt. Maaliskuussa jatkoin paholaisteemaa lukemalla Mannin Tohtori Faustuksen, joka oli hyvä mutta tiiviydessään melko raskas. Lisää Carteria: The Bloody Chamber sekä Wise Children. Huomasin muuten suureksi surukseni ja ihmetyksekseni että Carter kuoli jo 1992. Mielestäni "nykykirjailijan" olisi syytä olla hengissä ja tuottaa minulle lisää luettavaa. No niin. Sitten kahlasin läpi Tony Mitchellin toimittaman teoksen Global Noise. Rap and Hip-Hop Outside tha USA, joka oli todella mielenkiintoinen, joskin varsin epätasainen. Lisää kevyttä lukemista: Karsten Alnaesin Kiihkon aika. Euroopan historia 1600-1800, jossa raskaus johtui ihan puhtaasti sivumäärästä:teksti itsessään oli suurimman osan aikaa turhankin heppoista. Siitä jatkoin sitten Woolfin klassikolla A Room of One's Own, joka oli vieläkin parempi kuin olin etukäteen ajatellut: ja kansikin on hieno. Maaliskuun viimeiseksi luetuksi jäi Lyn Pykettin Emily Brontë, joka oli ihan kiva. Tässä kuussa olen ehtinyt lukemaan vain yhden teoksen, Angela Carterin The Passion of New Even, joka oli juonen puolesta varsin erilainen kuin muut Carterilta lukemani: paljon väkivaltaisempi ja häiritsevämpi. Pidin kyllä silti.

Siinä se. Seuraava postaus ehkä heinäkuussa.

Ripustitte rintaanne ikonin

Humhumhum. Jos nyt pikkuhiljaa pääsisi taas rytmiin kiinni ja saisi raportoitua luetuista teoksista tännekin jotain. Aloitan reilu viikko sitten lukemastani Mihail Bulgakovin romaanista Saatana saapuu Moskovaan, ihan vain siitä syystä että haluan päästä sanomaan: Saatana saapuu Moskovaan on aivan saatanan hyvä kirja. Hauska, älykäs, ajatuksia herättävä, monisärmäinen. Tosin jäin miettimään: onko alkuperäisteoksen nimi suomennettuna Margarita ja Mestari vai Margarita ja hänen mestarinsa? Lukeeko tätä kukaan venäjänkielen taitoinen?

Etukäteen pelkäsin teosta hieman: olin useammalta taholta kuullut sen olevan raskas ja sekava ja (useiden) venäläisten teosten tapaan täynnä henkilöitä, joita kutsutaan milloin milläkin nimellä: esimerkiksi Ivan Nikolajevits Ponyrjovia kutsutaan vaihdellen Bezdomnyiksi, Ivaniksi tai Ivan Nikolajevitsiksi. Lisäksi nimet ovat näin ei-venäläisen korviin usein varsin samanoloisia (vaikka kyllä minulla menee suomalaistakin kirjallisuutta lukiessa usein Hannat, Annat, Hannet, Annikat ja muut sekaisin).

Saatana ja hänen palvelijansa on teoksessa kuvattu loisteliaan värikkäin vedoin, samoin kuin Moskovan kaikkia syntejä ilmentävä kansa, joka joutuu jos jonkinlaiseen pulaan heikkouksiensa tähden. Rinnakkaistarinana kulkeva kertomus Pontius Pilatuksesta rakensi teokselle historiallista ja eettistä syvyyttä, vaikka tuntuikin alkuun hieman irralliselta. Mestarin hahmo tosin hieman ärsytti kaikessa itsesäälissään, mutta kaiken kaikkiaan yhdyn mielelläni takakannen antamiin määreisiin teoksesta: "venäläisen kirjallisuuden sapekkaimpia satiireita", "mustan komiikan mestariteos", "riehakas fantasia", "salakavala huumori".

Taas tuli siis todistettua, että usein klassikkoteoksen kanonisoidulle asemalle on syynsä.

(Kuva täältä.)

Ei huvita

Blogi on ollut hieman katkolla, ja tulee luultavasti sitä olemaankin ainakin jonkin aikaa. Olen kyllä lukenut kirjoja, ja mahdollisesti minulla olisi niistä jotain sanottavaakin, mutta minua ei yksinkertaisesti ole huvittanut julkaista näitä mahdollisia ajatuksia tällä foorumilla. Ehkä joskus myöhemmin. Teokset jotka olen lukenut mutta joista en ole välittänyt tänne kirjoittaa ovat Gaimanin Sandman 5: Game of You, Hallgrímur Helgasonin Islannin kirjailija, Margaret Atwoodin Nimeltään Grace, Paul Austerin Oracle Night, Tove Janssonin Muminpappans memoarer ja Danten Jumalaisesta näytelmästä "Helvetti".

(Kuva täältä.)