perjantai 16. toukokuuta 2008

A butterfly he has always wanted to catch


Luin siskoni suosituksesta (ja häneltä lainaamani) John Fowlesin The Collectorin. Mielipiteemme kirjoista eivät aina osu yksiin, mutta tämä oli minustakin hyvä. Tosin en voi sanoa pitäneeni teoksesta, se oli aivan liian häiritsevä. Luen ehkä liiankin usein kirjoja niiden tuoman hyvän olon vuoksi, kuten nyt viime aikoina lasten- ja nuortenkirjallisuutta, vaikka pääsyy niiden lukemiseen onkin ollut edessä häämöttävä tentti. The Collectorista ei missään tapauksessa tullut hyvä mieli, mutta se pisti ajattelemaan, mikä kai on välillä ihan hyödyllistä.

Juonesta lyhyesti. Frederick on yksinäinen ja syrjäänvetäytyvä perhosten keräilijä, joka on rakastunut samassa kylässä asuneeseen kauniiseen Mirandaan, joka sittemmin on muuttanut Lontooseen opiskelemaan taidetta. Eräänä päivänä Frederick voittaa suuren summan rahaa, ostaa vanhan talon maaseudulta ja kidnappaa Mirandan. Lopuksi Miranda kuolee luultavasti keuhkokuumeeseen. Tarina kerrotaan ensin Frederickin näkökulmasta, sitten Mirandan päiväkirjamerkintöjen kautta ja lopuksi vielä Frederickin suulla, kolme viikkoa Mirandan kuoleman jälkeen, tämän suunnitellessa jo uuden tytön kidnappaamista.

Ongelmallisinta teoksen lukemisessa oli suhtautuminen henkilöhahmoihin: periaatteessahan Frederick on tarinan konna ja Miranda viaton uhri. Miranda näyttäytyi kuitenkin varsin ärsyttävänä, itsekkäänä porvariskakarana, kun taas Frederickiä kävi lähinnä sääliksi ainakin teoksen ensimmäisen osan ajan. Tämä säälintunne hieman haihtui loppupuolella uuden kidnappaussuunnitelman myötä, etenkin kun Frederickin Mirandaa kohtaan tuntema rakkaus ei "oikeuta" enää tätä toista hirmutyötä: "[--] this time it won't be love, it would be just for the interest of the thing and to compare them and also the other thing, which as I say I would like to go into more detail and I could teach her how. And the clothes would fit. Of course I would make it clear from the start who's boss and what I expect."

(Kuva täältä.)

lauantai 10. toukokuuta 2008

Minut kohtasit laidassa toukokuun

Jatkan kirjojen listaamisen vakaan harmaalla tiellä. Luin L. M. Montgomeryn Emily-kirjat: Emily of New Moon, Emily Climbs ja Emily's Quest. Emily on ehdoton suosikkini tyttökirjojen sankarittarien sankassa joukossa, vaikka etenkin sarjan viimeisessä osassa hänen tekemisensä ja tekemättä jättämisensä ovat paikoitellen hyvinkin ärsyttäviä. Käsikirjoituksen polttaminen on näistä ykkösenä: jos Emily on niin hyvä ihmistuntija kuin useassa kohdassa annetaan ymmärtää, miten hän ei näe Deanin itsekkäitä motiiveja? Loppu on sitäpaitsi hieman hutaistu ja Teddyn henkilöhahmo jää litteäksi ja valjuksi - tosin sama ongelma on mielestäni myös Montgomeryn Anna-kirjojen Gilbertissä.

Janssonin Trollvinter oli jälleen kerran ihastuttava, tosin ei suosikkini Muumi-kirjoista, eikä Aila Meriluodon Lasimaalauksestakaan löydy uutta sanottavaa, paitsi että sain sen vihdoin omakseni, ja vieläpä vaivaisella kahdella eurolla. Samalta matkalta mukaan tarttui myös Kjell Westön Vådan av att vara Skrake, sekin vain kolmella eurolla. Westö kirjoittaa tässäkin sujuvasti, mutta Drakarna över Helsingfors- ja Där vi en gång gått-romaanien taikaa en tästä saanut. Kirjailija tuntui tehneen jopa liiankin huolellista taustatyötä teosta varten, sillä nippelitietoa kasaantui enemmän kuin jaksoin sulattaa. Lopuksi vielä eilen päättämäni C. S. Lewisin Narnia-kirjojen ensimmäinen (joskin toiseksi viimeisenä kirjoitettu) osa, The Magician's Nephew. Huomasin taas surukseni miten Narnia menettää lumovoimaansa lukijan ikävuosien karttuessa, kun kirjojen alleviivaava moralisointi näkyy selkeämmin. Myös turhankin selkeät viittaukset kristinuskon mytologiaan häiritsevät kerta kerralta enemmän.