Korven kultainen kukka

Luin Joel Lehtosen Mataleenan, joka oli hieman hämmentävä kokemus. Hulluutta, rappiota ja intohimoa. Tyylissä on selkeästi nähtävissä Lehtosen Volter Kilpeä (ennen Alastalon salissa- tiiliskiveä) kohtaan tuntema ihailu: kieli on samalla tavalla vanhahtavaa ja kiihkeää, suorastaan mahtipontista, kuin Kilven Batshebassa, vaikka Lehtosen teos ei sijoitukaan myyttisiin maisemiin, vaan Lehtosen synnyinseuduille (teoksen alaotsikko onkin "laulu synnyinseudulle"). Vaikka tyyli eroaakin siis varsin mittavassa määrin Lehtosen myöhemmästä klassikkoteoksesta Putkinotko, on miljöö ja osa henkilögalleriaa kuitenkin selkeästi samaa, esimerkiksi kertoja-päähenkilön velipuolen perhe on varsin samanlainen kuin Käkriäiset Putkinotkossa. Teoksen nimihenkilö, Mataleena, on kertojan äiti, ja ilmeisesti romaanin on tarkoitus olla kertomus tästä ja tämän elämän vaiheista, mutta päähenkilöksi nousee siis kertoja itse, joka on ainakin tiettyyn rajaan asti Lehtosen omakuva, sillä teos on vahvasti omaelämäkerrallinen. Mataleena jää kuitenkin selkeästi taka-alalle ja muuttuu myyttiseksi, sekoittuen salaperäiseen korven henkeen, "metsän Ihmeeseen". Nainen symbolina, asetettuna jalustalle jolla on mahdoton pysyä; pelottavien, kahlitsemattomien luonnonvoimien ruumiillistuma. Ilmeisesti symbolismin ja dekadenssin aikakaudella varsin tavanomainen asetelma (eikö kaikkina aikoina?), mikäli Pirjo Lyytikäistä on uskominen. Ja miksi ei olisi.

Mutta en nyt oikein tiedä mitä ajatella. Kieli kuulostaa niin vieraalta että alkaa naurattaa, vaikka aihe onkin tuttu ja mielestäni varsin kiehtova: vapauden ihannointi hulluuden rajoille, vuosisadanvaihteen dekadenssin ikioma korkea veisu.

Home Again

Lisää Carteria. Luin perjantaina Maagisen lelukaupan, joka oli oikein mainio, joskaan ei ehkä yhtä mainio kuin Sirkusyöt. Tarina oli tavallisempi: kolme lasta jää orvoksi ja joutuu pahan sukulaisen (tässä tapauksessa eno) hoiviin. Mitään erikoisen maagista ei myöskään tapahdu, vaikka tunnelma onkin paikoin varsin mystinen. Alku, jossa Melanie elää vielä turvattuja, laiskoja kesäpäiviä huomaten itsessään uusia mielenkiintoisia tuntemuksia, antoi ehkä odottaa jotain enemmän kuin mitä loppu lunasti. Kerronta on ilman muuta sujuvaa ja hienoa, mutta tarinan itsestäänselvyys jäi siis häiritsemään. Kuten myös Melanien ja Finnin rakkaustarina: jos lukija on jo viisikymmentä sivua aiemmin tajunnut että kahdesta henkilöstä tulee pari, tuntuu pienoiselta pettymykseltä kun se sitten esitetään jonkinlaisena yllätyksenä. Kun haluaisi yllättyä muttei voi.

Hyvän ja pahan tuolla puolen

Luin Pirjo Lyytikäisen tutkimuksen Narkissos ja sfinksi: Minä ja Toinen vuosisadanvaihteen kirjallisuudessa, jonka takakansi ilmoittaa olevan "tutkimus suomalaisen vuosisadanvaihteen kirjallisuuden paradoksaaleista Narkissoksista". Takakansi on aivan oikeassa eikä minulla ole siihen juurikaan lisättävää. Kyse on siis symbolismista ja dekadenssista 1900-luvun alun suomalaisessa kirjallisuudessa: tyylisuunta, joka itsepäisesti haluttaisiin ahtaa uusromantiikka -nimikkeen alle, koska se sopisi ilmeisesti paremmin suomalaiseen identiteettiin. Mielenkiintoinen aihe ja hyvin kirjoitettu tutkielma, joka kyllä lunasti siihen kohdistamani odotukset. Paikoitellen ajatukseni lähtivät hieman harhailemaan, minkä uskon johtuvan siitä etten ole lukenut juuri mitään Lyytikäisen tutkimuksessaan käsittelemästä kaunokirjallisuudesta. Eikä tieteellinen teksti muutenkaan koskaan (minun kokemukseni mukaan) ole yhtä helppoa seurattavaa kuin suurin osa kaunokirjallisuudesta, joten luen ensin ainakin osan esimerkkiteoksista ja palaan sitten Lyytikäisen pariin uudistunein voimin. Pitäisi tutustua tarkemmin myös suuntauksen eurooppalaisiin edustajiin, joilta suomalaiset ovat imeneet vaikutteensa.

Onpahan tekemistä kesäksi. Nyt kirjastoon.

Totta vai tarua?

Luin eilen Angela Carterin Sirkusyöt, mutta pienten teknisten ongelmien takia pääsen jakamaan kokemukseni vasta nyt. Luin romaanin ensimmäistä kertaa vajaa kymmenen vuotta sitten, ja muistin oikeastaan vain tunnelman ja tarinan sijoittumisen sirkusmiljööseen. Tapahtumat sinänsä tulivat siis minulle taas kerran uusina ja yllättävinä: mutta vaikka näin ei olisi ollutkaan, vaikka olisin muistanut jokaisen juonenkäänteen ihan tarkalleen, en usko että se olisi vähentänyt lukunautintoani pienimmässäkään määrin, sillä Carterin teksti pitää otteessaan. Taas kerran tulin siihen johtopäätökseen, että mitä uskomattomampia tapahtumat ovat - siivekäs nainen, ajan taivuttaminen, tiikerien muuttuminen peilinsirpaleiksi -, sitä todempi tarina on tunteen tasolla. Minulle, siis: olen huomannut että kaikki eivät ole yhtä valmiita uskomaan ihmetodellisuuteen. Enkä myöskään tarkoita sitä, että fantastisia elementtejä sisältävät teokset pääsääntöisesti olisivat jotenkin parempia kuin realistisiksi luokiteltavat: pidän esimerkiksi vaikkapa Anna Kareninasta huomattavasti enemmän kuin vaikkapa Kafkan Muodonmuutoksesta, olkoonpa kuinka todellisuuden rajoja hämmentävä tahansa. Enkä laske tähän mukaan varsinaista fantasia- tai scifi-kirjallisuutta ollenkaan: muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ne ovat mielestäni melkoisen tylsiä (Ursula K. LeGuin ja Tolkien ovat esimerkkejä näistä harvoista poikkeustapauksista): huonosti kirjoitettuja ja aina sitä samaa. Tunnustan kyllä että kokemukseni tältä saralta ovat melko rajoittuneet, ja jos joku tietää jonkin erityisen hyvän kyseisen genren opuksen, hierokoon nenääni siihen. Mutta nyt meni asian vierestä. Fantasia tai scifi on siis eri asia kuin maaginen realismi, josta olen nyt niin kovin innostunut. Maagisuus, uskomattomat tapahtumat, eivät saa mielestäni olla itsetarkoituksena: silloin ne eivät tunnu uskottavilta. Mutta Sirkusöiden Fevvers on siipineen ihan yhtä uskottava henkilöhahmona kuin vaikkapa Ansan Gervaise, ja huomattavasti hauskempi.

Mikä minun pointtini oli? En enää muista. Jotain taiteen oikeudesta ilmaista muutakin kuin sitä mitä me näemme joka päivä; sen oikeudesta keinotekoisuuteen. Rohkeudesta olla jotain muuta.

Kovemmat kädet

Eilen luin Minna Canthin Salakarin. Canth on kyllä kovin dramaattinen: aviorikos, syyllisyys, lapsen kuolema, äidin kuolema... Tarkoitus toki pyhittää keinot, ainakin Canthin kohdalla: kun tarkoituksena oli ajaa naisten ja köyhän kansan asemaa, ei ehkä tuntunut niin relevantilta pohtia taiteellista hienovaraisuutta. Silti alleviivaaminen välillä häiritsee, etenkin Canthin tendenssimäisimmissä teoksissa, kuten Työmiehen vaimossa - mutta kaikkea ei voi saada, ja Canth on kaikesta huolimatta suomalaisen kirjallisuuden suurimpia, joka on edelleen esimerkkinä siitä, että taiteella voi olla valtaa yhteiskuntaan laajemminkin.

Ja Salakari on siis Canthin tuotannon hienostuneemmasta päästä, vaikka ei jääkään epäselväksi kenen (ja kumman sukupuolen) syytä Alman kuolema on: sekä viettelijä Nymark että aviomies John ajattelevat ja toimivat ainoastaan omista lähtökohdistaan käsin, näkemättä Almaa ihmisenä. Alma on nainen, ja siksi hän ei voi koskaan olla samalla tasolla miehen kanssa, vaikka sekä Nymark että John ovat ilmeisesti varsin uudenaikaisia ja älykkäitä. Alma on henkilönä avuttomuudessaan kaikkein ärsyttävin; vailla omaa tahtoa tai mielipiteitä hän on juuri sellainen kuin hänen odotetaankin olevan - vaikka miten tiedostaisinkin hänen käytöksensä olevan ison, pahan yhteiskunnan sanelemaa.

Onneksi minä voin leikkiä olevani yhteiskunnan sanelemien normien ulkopuolella: minuahan ei kukaan hiljennä. Eri asia sitten on, että kuunteleeko kukaan.

Alkusoitto

Luin Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teossarjan ensimmäisen osan, "Combrayn". Proust on tällä hetkellä aivan ehdottomasti lempikirjailijoideni kärjessä: toivon vain että tämä innostus kestää niin kauan että ehdin lukemaan sarjan kaikki kymmenen osaa. Two down, eight more to go..

"Combray" on siis sarjan "alkusoitto, teemojen esittely", kuten takakannessa ilmoitetaan. Teos keskittyy päähenkilö-kertojan lapsuuden muisteluun, alkaen ahkerasti lainatulla lauseella: "Pitkät ajat menin varhain nukkumaan." "Combrayhin" sisältyy myös kyllästymiseen asti toistettu kuvaus madeleine-leivoksesta, joka herättää muistojen ketjun kertojan mielessä. Kiehtova rakenne, mielenkiintoinen lähestymistapa ja ennen kaikkea loistava kieli (kenkuttaa aina vaan enemmän etten osaa ranskaa) tekevät Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjasta minulle niin hienon. Se, että äärimmäisen harvoin pystyn samaistumaan kertojan tunteisiin tai ajatuksiin, ei haittaa minua vähimmässäkään määrin, vaikkakin täytynee myöntää että kertojan pakkomielteenomainen suhtautuminen äitiinsä oli välillä hieman oudoksuttavaa. Mutta toisaalta, minä en ole koskaan ollut yliherkkä pieni ranskalainen poika: sääli sinänsä, sillä minäkin haluaisin kirjoittaa yhtä loisteliaasti kuin Proust.


"Sillä minä olen usein halunnut tavata jonkun ihmisen tajuamatta, että syynä oli vain se, että hän toi mieleeni orapihlaja-aidan, ja pelkkä matkustamisen halu on saanut minut uskomaan ja uskottelemaan rakkauden puhjenneen uuteen kukoistukseen."(s.228)

If I were

Aina minä teen näin. Kun olisi miljoona muuta asiaa tehtävänä, minä ryhdyn tekemään jotain täysin tarpeetonta. Niin eilenkin. Koska en halunnut lukea Kafkan Muodonmuutosta, joka on mielestäni kovin ahdistava, tartuin yhteen lohtukirjoistani, Montgomeryn Annan unelmavuosiin, enkä sitten saanut mitään hyödyllistä tehtyä koko päivänä. Tämä on ilmeisesti minun tapani suhtautua stressiin: välttelemällä tehtäviä asioita voi kuvitella ettei niitä olekaan.

Luin Annan unelmavuodet kylläkin loppuun jo alkuiltapäivästä, joten täysin sen syyksi en voi saamattomuuttani laittaa. Syytän siis vapunaattoa.