Viisas kuin käärme ja laupeas kuin kyyhkynen

Luin Arvid Järnefeltin romaanin Maaemon lapsia. Alku hieman takkuili, mutta mitä pidemmälle luin, sitä enemmän pidin. Takakansi mainitsee teoksen päähenkilöksi torppari Janne Kinturin ja tämän elämänvaiheet, mutta mielestäni teos ei käsittele mitään yksittäistä henkilöä, vaan pikemminkin tiettyä aikakautta ja yhteiskuntarakennetta: yhtä suuren roolin kuin Kinturi teoksessa saa sitäpaitsi myös rappion teille joutunut nuori kaupunkilaisherra Edvard, joka kokee maalla ollessaan yhteiskunnallisen herätyksen ja saa ilmentää niitä tolstoilaisia periaatteita jotka Järnefelt itse oli omaksunut. Henkilönä Edvard edustaa siis samaa ihmistyyppiä kuin Järnefeltin Isänmaan päähenkilö Heikki, vaikka Heikki onkin alunperin maaseudulta kotoisin, kun taas Edvard on syntynyt ja kasvanut kaupungissa. Edvardia ja Kinturia tärkeämmässä roolissa on kuitenkin teoksen (ekstradiegeettinen) kertoja, joka varsin kärkkäästi tuo esiin omaa näkökantaansa asioihin (ennen oli kaikki paremmin), ja näin ollen rakentaa teoksen sanoman. Kertoja kuljettaa tarinaa ja kertoo sen maailmasta mitä hänelle sattuu sopimaan: tämä ei kuitenkaan tuntunut missään vaiheessa ärsyttävältä. Ainoa häiritsevä asia teoksessa on sen esittämän naiskuvan yksipuolisuus: sekä Mari, Kinturin vaimo, Martta, Edvardin kihlattu, että Martan isän, vanhan maaneuvoksen uusi vaimo esitetään kovin yksiulotteisina; hyvinä, mutta miehen ajatusmaailmasta ja arvoista riippuvaisina. Tämä oudoksuttaa etenkin jos ajattelee Järnefeltin omia lähtökohtia, sillä hänen lapsuudenkodissaan nimenomaan äiti, Elisabet Järnefelt, innosti lapsiaan ja näiden ystäviä uusien aatteiden ja suuntausten pariin, ja muistaakseni myös tutustutti poikansa Tolstoin ajatuksiin. Ei kyllä saisi tuijottaa liiaksi kirjailijan elämään, biografismi on ollut poissa muodista jo yli sata vuotta, mutta olisi luullut pojan oppineen jotain äidiltään.

"Yhteiskunnallisiako epäkohtia olemme lähteneet hakemaan, taloudellisiako syitä tutkimaan, joiden tähden rikkaudet ovat ihmisten kesken epätasaisesti jakautuneet? Ei. Sitä runon ja vapauden pyhää tulta olemme lähteneet hakemaan, joka ei voi ihmisrinnasta koskaan tyyten sammua. Missä ovat sen liekit, missä kajastelee sen loimu?" (74.)

Mennyt manner

Luin Leinon Helkavirsiä. Toinen sarja -kokoelman. Ensimmäisen luin syksyllä, ja pidin tästä ehkä enemmän. Tuntui sekä henkilökohtaisemmalta että yleismaailmallisemmalta kuin ensimmäinen. Lukukokemusta auttoi myös Pirjo Lyytikäisen esipuhe (SKS:n painos, 2000), jonka ansiosta kiinnitin tarkemmin huomiota teoksessa toistuviin teemoihin ja aiheisiin. Runoissa käytetty mitta, muunneltu ja muokattu kalevalamitta, vaati hieman totuttelua: se tuuditti minut poljentoonsa niin etten aina muistanut pohtia sanojen merkitystä. Melkein kuin olisi lukenut vierasta kieltä, kun huomasi kahden sivun jälkeen ettei ole tajunnut lukemastaan mitään. Vaikka ei Leino mielestäni erityisen vaikea ole - jos olisi tottuneempi kalevalamittaan, runot aukeaisivat varmasti ihan toisella tavalla.

Kiertyivät he toisihinsa
niinkuin käärmehet siniset,
toistuivat he toisissansa
kuin kahdet elämänlangat,
hehkuivat he toisistansa
niinkuin hiili hiiltä vasten,
toivat kuolon toisillensa
kuin myrkky verihin mennyt.
(14. säkeistö runosta "Ukon lintu ja virvaliekki". Helkavirsiä 1-2, 122-123.)

Mitä on kauniina oleminen?

Luin Volter Kilven Antinouksen. Siihen nähden, että opus on vain 59 sivua lyhyt, lukukokemus oli melkoisen raskas, johtuen kielestä. Kirja kuvaa nuoren, kauniin Antoniuksen matkaa antiikin maisemissa, Bithyniasta Ateenan ja Rooman kautta Egyptiin, johon tarina päättyy Antoniuksen tehdessä runollisen itsemurhan hukuttautumalla Niiliin. Ulkoisia maisemia tärkeämpiä ovat kuitenkin mielensisäiset liikkeet, ja Antonius käyttääkin aikansa pohtiakseen elämää ja kauneuden olemusta: "O kauneus, oletko sinä sekä ihmisen päilyävää täydellistä ihanuutta että ihmisen sielun hiutuvaa kipeyttä, joka toisena hetkenä väristytät hänet onnesi kultamereksi, toisena hetkenä taas kätket ja kiedot hänet himmeän kyyneleisen suremisen sulattavaan vaippaan, jonka alla hän sisällisenä nyyhkynänä kalvautuu?" (24.) Ja niin edelleen. Luin syksyllä Kilven Batsheban, joka ilmestyi kolme vuotta aikaisemmin kuin Antinous, ja huolimatta siitä että siinäkin kieli oli varsin lennokasta, tavallaan pidin siitä. Mutta Antinouksesta en voi sanoa samaa. Ehkä en vain ymmärtänyt sen suuruutta - tai sitten se on typerä kirja. Ken tietää.

"Oletko sinäkin ihminen, nainen, ja onko sinullakin ihmisen sielu? Vieraasti ja kummasti katselet sinä, hymyilevien huuliesi välitse välähtelevät hampaasi valkeina ja terävinä, ikäänkuin tahtoisit upottaa ne ihooni ja villinä ja vieraana riemuina imeä vereni minusta. Onko sinullakin sielu, sinä vieras olento, joka niin selittämättömänä katselet ihmeellisesti päilyvillä silmilläsi, ja jonka muotoon silmilläni sulaan, osaamatta sukeltaa mielesi oloon?" (39-40.)

Belle Époque

Lisää Kadonnutta aikaa etsimässä, tällä kertaa sarjan viides osa, Guermantesin tie 1, jonka luin eilen loppuun. Minä-kertoja on palavasti rakastunut mielikuvaansa Guermantesin herttuattaresta, kuten hän sarjan muissa osissa on rakastunut milloin Gilberteen, milloin Albertineen tai johonkin muuhun tyttöön, johon hän tähän tutustuttuaan nopeasti kyllästyy. Guermantesin herttuattaressa päähenkilö rakastaa ennen muuta tämän nimeä, jonka hän assosioi vanhoihin linnoihin ja vehreisiin metsiin. "Siinä iässä jolloin Nimet kuvastelevat niihin sisällyttämiämme tuntemattomia tekijöitä ja merkitsevät samalla todellista paikkaa, niin että meidän on pakko liittää ne toisiinsa, jopa niin että etsimme tietyltä seudulta sielua jota sillä ei ole mutta jota emme enää saa sen nimestä karkotettua, ne eivät tee yksilöllisiä vain virroista ja kaupungeista niin kuin vertauskuvalliset maalaukset, ne eivät kansoita satuolennoilla, koristele erikoisuuksilla ainoastaan karkean aineellista maailmaa vaan myös yhteiskunnallisen, sosiaalisen kentän; niinpä joka linnalla, talolla tai tunnetulla palatsilla on oma linnanrouvansa tai haltiattarensa niin kuin metsillä keijunsa tai vesillä vetehisensä. Silloin tällöin nimen perukoille kätkeytyvä haltiatar muuttuu sitä ravitsevan mielikuvituksen myötä, ja näin kävi Guermantesin herttuattaren ympärille luomani tarunomaisen ilmapiirin [--]." (7.) Siinä näyte sekä Proustin loputtomiin jatkuvien lauseiden lisäksi myös päähenkilön suhtautumisesta sanoihin ja erityisesti nimiin. Guermantesin herttuattaressa hän rakastaa siis tämän suvun ylhäisyyttä ja omaisuutta, näkee tämän myyttisenä jumalattarena, mikä käy parhaiten selville teoksen alkupään teatteri-jaksossa, jossa päähenkilö on katsomassa Faidraa kuuluisan näyttelijättären Berman esittämänä. Päähenkilön huomio on kuitenkin enimmäkseen kiinnittynyt muuhun yleisöön, ja etenkin "seurapiiriin", johon hänen rakkautensa kohdekin ilman muuta kuuluu: "Ja kun kohotin katseeni aitioon, johon se etsiytyi paljon useammin kuin teatterin kattoon, mihin oli ikuistettu kylmän allegorisia kohtauksia, minusta tuntui kuin olisin tavanomaisen pilvipeitteen taianomaisesta repeytymästä tarkastellut Jumalten seuruetta katsomassa ihmisten esittämää näytelmää punaisen samettikatoksen alla, kirkastuksen valossa, kahden taivaanpylvään välissä." (65.) Suomut kuitenkin tipahtelevat sarjan kuluessa päähenkilön silmiltä ihan kiitettävään tahtiin, ja aatelisto lasketaan jumalallisista korkeuksistaan tukevasti maan pinnalle. Sitä odotellessa on varsin viihdyttävää lukea kuvauksia hohdokkaista puvuista ja kampauksista ja Ranskan poliittisesta tilanteesta, josta erityisesti Dreyfusin juttu saa Guermantesin tiessä keskeisen osan. Tätähän voi pitää melkeinpä oppimiskokemuksena.

Käy ihmistä sääli

Luin eilen August Strindbergin Uninäytelmän. Varsin.. mielenkiintoinen kokemus. Kuten takakannen teksti mainitsee, teos "noudattaa unennäön logiikkaa" - hajanaista, yllätyksellistä ja hyppäyksellistä. Näytelmän pääosassa on Indra-jumalan tytär, joka kulkee näytelmässä pelkästään nimellä Tyttö. Indra lähettää tyttärensä maan päälle, jotta tämä tutustuisi ihmisten elämään, ja Tyttö näkee että ihmisen osa on kärsimystä: "Eikö tässä paratiisissa ole ketään onnellista? Elämä on hirvittävää! Käy ihmistä sääli!" (63.) Kristinuskoon ja Jeesukseen on selkeitä viittauksia; alkuasetelman lisäksi Tyttö ja Runoilija keskustelevat Vapahtajasta: "Tyttö: Miksi - kerro minulle, miksi hänet naulittiin ristiin? Runoilija: Hän saapui vapahtamaan. Tyttö: Eikö vapahdus kelvannut ihmisille? Runoilija: Ihmiset kavahtavat kaikkea siihen liittyvääkin!" (73-74.) Jonkinlaisen eettisen sanoman lähimmäisenrakkaudesta olin teoksesta haistavinani, mutta en voi sanoa oikeastaan ymmärtäneeni näytelmää kokonaisuutena. Symboliikkaa oli runsaasti, mutta en osannut oikein tulkita sitä.

Toivottavasti Google tietää paremmin.

Lady Lasarus

Luin eilen loppuun Sylvia Plathin Letters Home-kokoelman, joka sisältää Plathin kirjeenvaihtoa lähinnä äitinsä (joka on myös toimittanut kokoelman) kanssa vuosilta 1950-1963, yhteensä 696 kirjettä. Hieman hämmentävä lukukokemus, kieltämättä. Vaikka Plath ilmeisesti oli läheinen äitinsä kanssa, hän kuitenkin viime hetkeen asti piti yllä iloista kulissia tämän(kin) suuntaan. Etenkin viimeisessä osassa (syyskuu 1961-helmikuu 1963) iloiset ja reippaat kirjeet ovat suorastaan piinallisia tulevaisuudensuunnitelmineen: viimeisessä kirjeessä, joka on päivätty 4. helmikuuta 1963, Plath kirjoittaa: "I have my beautiful country house, the car, and London is the one city of the world I'd like to live in with it's fine doctors, nice neighbors, parks, theatres and the BBC." (498.) Viikkoa myöhemmin Plath tappoi itsensä, vasta 30-vuotiaana. En tiedä oliko Plath maanis-depressiivinen, mutta sen vaikutelman kirjeistä kyllä saa. Jos joku olisi tullut sinä iltana kyläilemään, tai jompikumpi lapsista olisi huutanut yläkerrassa, ehkä Plath olisi vieläkin elossa? Aurelia Plath, Sylvian äiti, kirjoittaa lopuksi: "Her physical energies had been depleted by illness, anxiety and overwork, and although she had for so long managed to be gallant and equal to the life-experience, some darker day than usual had temporarily made it seem impossible to pursue." (500.)

Mutta jos Plath olisi vielä elossa, jos hän ei olisi kuollut niin nuorena ja niin traagisesti, kuinka moni vielä lukisi hänen runojaan? Ja kuinka moneen muuhun nuorena kuolleeseen taiteilijaan tämä ajatus pätee?

Maailma on nurinkurinen ja kummallinen.

A room of one's own

Lapinlahti, taustalla Länsiväylä.