tiistai 10. heinäkuuta 2007

N'importe où hors du monde

Luin eilen loppuun J.-K. Huysmansin romaanin (vai antiromaanin?) Vastahankaan, enkä ole pitkään aikaan ollut yhtä innoissani yhdestä kirjasta ja halunnut yhtä paljon sen jatkuvan ikuisesti - tai ainakin mahdollisimman pitkään. Silti, tai siksi, luin teoksen mahdollisimman nopeasti: luin sitä syödessäni, katsoessani telkkaria (mainoskatkot ovat lukemista varten), ollessani töissä - jokaisena mahdollisena hetkenä siis. Innostukseni voi ehkä tuntua sikäli omituiselta, että Vastahankaan-romaanissa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään. Päähenkilö, ja samalla oikeastaan teoksen ainoa henkilö (lukuunottamatta nimettömäksi ja kasvottomaksi jääviä palvelijoita, lääkäriä ja muita statisteja, joilla ei ole edes sitä painoarvoa kuin huoneen tapeteilla), herttua Jean des Esseintes, vanhan ja sisäsiittoisen aatelissuvun viimeinen vesa, muuttaa syrjäiseen taloon Pariisin ulkopuolelle, Fontenayn kylään, eristäytyäkseen maailmasta lopullisesti. Hermostollinen sairaus (ja/tai syfilis) kuitenkin pahenee pahenemistaan, ja teos loppuu siihen kun des Esseintesin tavaroita pakataan muuttolaatikoihin lääkärin määrättyä tämän muuttamaan takaisin Pariisiin, ihmisten ilmoille.

Suurin osa teoksesta kuluukin muistojen ja estetiikan parissa: kirjallisuudelle on oma lukunsa, samoin jalokiville, hajuvesille, maalaustaiteelle, musiikille ja niin päin pois. Selviä yhtymäkohtia Wilden Dorian Grayhin on siis nähtävissä, ja Wilde taitaa jopa mainita Huysmansin teoksen Dorian Grayssa, joka kuitenkin eroaa Vastahankaan-teoksesta sitten melkein kaikilta muilta osin: erityisesti sillä, että Dorian Grayssa on tapahtumia, jotka kuljettavat tarinan henkilöitä eteenpäin.

Suomentaja Antti Nylén on kirjoittanut Vastahankaan-teokseen mainion ja varsin perinpohjaisen johdannon, jossa hän mainitsee muutamaan otteeseen teoksen olevan kovin vaikea ja sekava. Itse en tätä huomannut, mutta ehkä Nylén on sitten yksinkertaistanut kieltä ja lauserakenteita hyvinkin mittavasti. Nylén kirjoittaakin: "Suomennos ei korvaa eikä vastaa alkukielistä teosta. Vaikka ne muistuttavat toisiaan, erehtymisen vaaraa ei ole. Siksi se, joka haluaa tutkia Huysmansia, joutuu lukemaan kirjan, jonka nimi on À rebours eikä Vastahankaan." (43.) Että kiitos vain, Nylén, nyt ei enää harmitakaan etten osaa ranskaa.. Merkillinen, eriskummallinen teos kyllä on, ja ymmärrän hyvin miksi se on ilmestymisaikanaan jakanut niin tehokkaasti mielipiteitä ja saanut aikaan polemiikkia. Des Esseintes on turmeltunut snobi ja paatumaton ihmisvihaaja, joka etsii vain omaa nautintoaan: ei ehkä ensimmäisenä mieleen tuleva samaistumisenkohde, mutta minulle se toimi.

"Sama koski hänen Rembrandtejaan, joita hän välillä salaa tutkiskeli. Sillä niin kuin kauneinkin sävelmä muuttuu vulgaariksi ja sietämättömäksi heti kun suuri yleisö alkaa hyräillä sitä, heti kun posetiivarit ottavat sen repertuaariinsa, niin aivan samoin taideteos, josta taiteentuntijoina itseään pitävät moukatkin alkavat kiinnostua ja joka ei enää saa pölkkypäiden tunteita kuumenemaan eikä tyydy pariin intohimoiseen ihailijaan, ikään kuin saastuu ja muuttuu hengettömäksi, ellei peräti vastenmieliseksi asiaan vihkiytyneiden silmissä." (175.)


sunnuntai 8. heinäkuuta 2007

Själens sjuka punkt där diktens pärla hårdnar

Luin Runar Schildtin novellin Häxskogen. Kai se on novelli: pitkän novellin ja lyhyen romaanin rajaviiva on minulle varsin häilyvä. Jos sivumäärä on yhtä pitkä kummassakin, mikä tekee toisesta romaanin ja toisesta novellin?

Lajimäärittely sikseen, Häxskogen oli oikein viihdyttävä. 1900-luvun alun aiheeksi varsin tyypillisen tuntuinen; nuori mies luomistuskan ja onnettoman rakkauden kourissa, ylelliset puitteet ja ymmärtämättömiä läheisiä. Novelli on ymmärtääkseni jossakin määrin omaelämäkerrallinen: päähenkilön, Jacob Casimirin, vai tapahtumien puolesta, sitä en tiedä. Huolimatta näistä jonkinverran kliseisiltä kalskahtavista juonikuvioista, kuten rakkaudesta serkun kauniiseen vaimoon, pitkästä kuivasta kaudesta kirjoitustyössä ja rakkaushuolien selviämistä seuranneesta yhtäkkisestä inspiraatiosta, novelli ei kuitenkaan tunnu ahdistavalla tavalla paatokselliselta, kuten esimerkiksi Leino paikoitellen. Päähenkilö säilyttää itseironiansa ja sen mukana arvokkuutensa, eikä ryve tuskassaan, jolloin minun lukijana ei tarvitse tuntea sääliä ja myötähäpeää, joita inhoan. Kieli on sujuvaa eikä rakenteessa ole mitään yllätyksellistä: hieman häiritsi muiden henkilöhahmojen kuin Jacob Casimirin jääminen niin täydellisen yksiulotteisiksi, enkä varmastikaan ymmärtänyt suurinta osaa intertekstuaalisuudesta tai historiallisista viittauksista, mutta se ei ole mitenkään uutta tai yllätyksellistä sata vuotta sitten kirjoitettujen teosten suhteen.

"Han måste ta sig samman, han måste få någonting till stånd. Han måste tvinga sin trötta, olustiga hjärna, besegra den dova motviljan mot att spinna vidare på gamla trådar. För varje år som gick blevo de goda arbetsdagarna allt färre, allt oftare vaknade han och somnade han med den förlamande känslan av att stampa i dödsjö." (Häxskogen och andra noveller, 142.)

torstai 5. heinäkuuta 2007

Ihminen puhuu vain itselleen

Proustini ovat nyt hieman epäjärjestyksessä. Pääni sisällä siis: omistuksessani on vain Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan ensimmäinen osa, muiden suhteen olen hyödyntänyt kirjastoa, mikä onkin pääasiallisena syynä poukkoiluuni. Olen lukenut teossarjan osia järjestyksessä 7, 1, 5 ja 8: nyt oli vuorossa kolmas osa, Rouva Swannin ympärillä. Vasta nyt huomasin ajattelevani että olisi ehkä sittenkin pitänyt yrittää lukea sarja kronologisessa järjestyksessä, vaikka osat ovatkin varsin itsenäisiä. Viimeksi lukemani osa, järjestyksessä siis kahdeksas ja nimeltään "Vanki", käsitteli kertoja-minän rakkautta Albertineen: kolmas osa sijoittuu sitä monta vuotta aikaisempaan ajanjaksoon, jolloin kertoja on ollut rakastunut Gilberteen, Swannien tyttäreen. Koska olin lukenut kahdeksannen osan, jossa silloin tällöin mainittiin aikaisempi rakkaus, mutta korostettiin nimenomaan sitä menneenä ja vähemmän merkityksellisenä, nuoruuden hairahduksena, huomasin että minun oli nyt vaikea eläytyä kertojan sydänsuruihin Gilberten suhteen sillä tavoin kuin mitä luultavimmin olisin tehnyt ellen olisi tiennyt Gilberten muuttuvan piankin kertojalle täysin merkityksettömäksi.

Gilberteä enemmän minua kiinnostikin kertojan kuvaukset rouva Swannista, johon teoksen nimikin viittaa. Odette on entinen puolimaailman nainen, jonka rikas ja hienostunut Swann nai, ystäviensä ja sukulaistensa suureksi kauhuksi. Odette on nousukas, joka haluaa päästä piireihin; hän haluaa pitää omaa salonkiaan, jossa herttuattaret ja ruhtinaat kävisivät lennokkaita keskusteluja taiteesta ja politiikasta. Samaa havittelevat monet muutkin naiset, ja ihmisten aika tuntuu muutenkin pääsääntöisesti kuluvan sosiaalisten suhteiden pikkutarkkaan erittelyyn. Kertojan tullessa kotiin päivällisiltä hän toistaa vanhemmilleen kaiken mitä siellä on sanottu, ja vanhemmat tekevät sitten tämän perusteella päätelmiään kutsujen vieraista. Tämä tuntuu kovin vieraalta, vaikka onhan nykyäänkin olemassa tietyt seurapiirit ja niihin pyrkivät nousukkaat, ja voihan hyvin olla ettei näissä "piireissä" muuta mietitäkään kuin kuka sanoi mitäkin ja kuka oli missä kenenkin kanssa, ja päätetä sitten tämän perusteella kenen kanssa haluaa olla kaveri ja kenen ei.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2007

Hiillos hiipuu, tuhka tummuu

Ja lisää Leinoa, tällä kertaa lyyristä tuotantoa Halla-kokoelman muodossa. Enimmäkseen ei oikein puhutellut, olen nyt ehkä lukenut liikaa viime vuosisadan vaihteen teoksia, kun kuolema, yksinäisyys ja onneton rakkaus eivät oikein jaksa enää sykähdyttää. Osa säkeistä kyllä rullasi oikein mukavasti, ja kokoelmana Halla tuntuu tiiviiltä ja yhtenäiseltä; moni runoista jopa kytkeytyy kokoelman nimeen kuvastonsa ja/tai tunnelmansa puolesta, mistä kertoo jo runojen nimet: "Hangen lapsia", "Railo jäässä", "Talvilaulu", "Talven taika" ja niin edelleen. Myös Leinon muusta tuotannosta tutut myyttiset elementit, velhot, noidat ja haamut, ovat Hallassa mukana.

Ei siitä sen enempää.

Velhon virsi

Joutsen jäinen Ruijan rannan,
laulun lahjan sulle annan.

Neuvon Manan mahtivirret,
kimmahutan rinnan kirret.

Laulat Lapin yöhön kukat,
surun suolle ruusurukat.

Kaiut kimmellykset kiteen,
harhat haaveen, mielipiteen.

Raiut revontulten voitot,
rikosten ja riemun soitot.

Helkät niinkuin hyyssä heinä:
sydän särkyy säveleinä.

Sinä Ruijan joutsen jäinen,
minä Surma seppelpäinen.
(Valitut teokset 1, 97.)

maanantai 2. heinäkuuta 2007

Muusan jäljillä



Luin Anna Kortelaisen teoksen Virginie! - Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Huolimatta siitä, mitä mieltä olen Kortelaisesta tv-ohjelman 10 kirjaa, jotka muuttivat maailmaa perusteella (Penjamin blogista löytyy mielipiteeni, sekä myös minua fiksumpien mielipiteitä), pidän Kortelaisen tavasta kirjoittaa. Sopivan tieteellistä jotta saa tuntea itsensä fiksuksi, ja tarpeeksi viihteellistä että jaksaa lukea loppuun. Aiemmin olen lukenut Kortelaiselta Virginie!:n jälkeen ilmestyneen teoksen Levoton nainen - Hysterian kulttuurihistoriaa, joka oli itseasiassa mielestäni Virginie!:tä parempi: yhtenäisempi ja johdonmukaisempi. Virginie!:ssä kirjoittaja ajautuu moneen otteeseen sinänsä ihan mielenkiintoisille, mutta silti varsinaisen tutkimuksen kannalta irrelevanteille sivupoluille. Tähän on kyllä ilmeiset syynsä. Kortelainen tutkii Virginie!:ssä, kuten alaotsikkokin lupaa, Albert Edelfeltin mallin ja rakastajattaren tarinaa, mutta mitään konkreettisia tietoja ei oikeastaan löydy. Tuntemattoman Virginien mahdollista elämänkulkua kiinnostavammaksi teoksessa nouseekin ajankuvaus, ja erityisesti ajan naisen, niin ranskalaisen maalaistytön ja ilotytön kuin suomalaisen seurapiirinaisen (Edelfeltin vaimon, Ellan Edelfeltin, jonka hysteriaa Kortelainen käsittelee Levoton nainen-teoksessa) asema yhteiskunnassa. Mikrohistoriaa, josta ei koulunpenkillä juurikaan kuule, ellei sitten satunnaisena kuriositeettina suurten miesten suurten tekojen lomassa, tyyliin miten naiset selvisivät kun miehet olivat rintamalla.

Kortelainen kirjoittaa varsin henkilökohtaisesti, kuvailee omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan, viittaa pieneen tyttäreensä, siskoonsa ja aviomieheensä, vaatteisiinsa, juomisiinsa, syömisiinsä ja nukkumisiinsa. Tämä hieman sekoittaa minun päätäni: en oikein tiedä, voinko lukea teoksen tieteelliseksi tekstiksi vai en. Pidän luokittelemisesta, niin kovasti kuin sitä kai pitäisikin vastustaa osoittaakseen olevansa villi ja vapaa yksilö. Minusta nyt kuitenkin on mukavaa valehdella itselleni että kaikella on oma paikkansa maailmassa ja minun pääni sisällä. Virginie!:n voisi laskea vaikkapa viihteelliseksi tietokirjallisuudeksi: faktojakin kyllä nimittäin riittää, kaiken subjektiivisuuden lomassa.

Nyt menenkin katsomaan Kortelaisen esiintymistä tv:ssä, etten vain ryhtyisi kuvittelemaan hänestä liikoja.

(Kuva lainattu täältä)

sunnuntai 1. heinäkuuta 2007

Between a man and a woman

Miellyttävämpi tuttavuus kuin Mäkelän Eino Leino oli Ibsenin näytelmä Nukkekoti, joka sekä kuvaa omaa aikaansa ja sen tapoja ja käsityksiä varsin elävästi(ymmärtääkseni: omakohtaista kokemusta 1870-luvun elämästähän minulla ei ole), että herättää ajatuksia nyky-yhteiskunnasta. Olen tässä blogissa aiemminkin pohtinut jonkin verran naisen asemaa, enkä aio pohtimistani vähään aikaan lopettaakaan. Nukkekoti antaa taas hyvän syyn aiheeseen palaamiseen. Noran tyhmyys ärsyttää: miten hän voi olla tietämätön siitä, että toisen nimikirjoituksen väärentäminen, miten hyvien tarkoitusperien vuoksi tahansa, on rikos? Myös Noran liioitteleva lapsenomaisuus, etenkin miehensä edessä, ärsyttää: mutta missä määrin tämä käytös oikeastaan on Noran itsensä syytä? Hän käyttäytyy siten kuin hänen odotetaan käyttäytyvän. Omilta yläaste-ajoiltani muistan, että suosituimpia olivat ne tytöt jotka esittivät poikien edessä olevansa tyhmempiä ja avuttomampia kuin olivatkaan: eivät vahingossakaan paljastaneet lukeneensa Reginaa painavampaa kirjallisuutta, ja kiljuivat ja kikattivat poikien antaessa lumipesuja talvisin, sen sijaan että olisivat pistäneet vastaan. (Äidinkielen tunnilla kirjoitin aineeni muita nopeammin, jolloin opettaja kehoitti minua ottamaan hyllystä jotain luettavaa: kun tokaisin, että olin jo lukenut ne kaikki, luokan suosituimpiin kuuluva poika kääntyi katsomaan minua ja tuhahti halveksuvasti "no voi vittu!" Jos joku poika yritti antaa minulle lumipesua, pidin huolta siitä että kyseinen henkilö sai itse housunkauluksensa täyteen lunta, ja mielellään vielä mustan silmän tai huulen halki, noin niinkuin kaupan päälle. Olen aina ollut hieman kömpelö sosiaalisissa tilanteissa.)

Takaisin Nukkekotiin. Kuten Nora loppukohtauksen välienselvittelytilanteessa miehelleen sanoo: "Kotimme ei kuitenkaan ole ollut muuta kuin leikkimökki. Olen täällä ollut sinun nukkevaimosi, kuten kotona olin isän nukkelapsi. Ja lapset taas ovat olleet minun nukkejani." (115.) Nora on siis ympäristönsä uhri - mutta niin ovat miehetkin. Heille on opetettu lapsesta saakka, että nainen on kaikin tavoin heikompi osapuoli, jota on holhottava kuin sairasta, hieman heikkomielistä lasta ikään. Mutta kenestä koko tämä oravanpyörä on saanut alkunsa? Koska päätettiin jakaa sukupuolet heikkoihin ja vahvoihin? Ja voisiko joku olla niin ystävällinen ja lopettaa sen? Minä en siihen pysty, olenhan niin kovin pieni ja sievä.

"Helmer: Olet rakastanut minua kuten vaimon tulee miestään rakastaa. Sinulla vain ei ollut kyllin kokemusta välikappaleista. Mutta luuletko olevasi minulle vähemmän rakas, vaikket osaakaan toimia omin päin? Ei, ei, nojaa sinä vain minuun; neuvon sinua, opastan sinua. En olisi mies, jollei juuri tuo naisellinen avuttomuus tekisi sinua kaksinkerroin viehättäväksi silmissäni. Älä kiinnitä huomiota ensi säikähdyksessä lausumiini koviin sanoihin, kun luulin, että kaikki romahtaisi ylleni. Olen antanut sinulle anteeksi, Nora. Vannon sinulle, että olen antanut anteeksi." (111.)

Niin, ja Kirsti Mäkisen kirjoittama esipuhekin oli oikein mainio.

Kiukuttelua

Luin Hannu Mäkelän Eino Leinosta kirjoittaman elämäkerran Eino Leino - Elämä ja runo. Enpä ole vähään aikaan lukenut yhtä ärsyttävästi kirjoitettua tekstiä. Ellen olisi suhtautunut lukemiseen lähinnä oppimiskokemuksena kuin viihdyttävyyden kannalta, olisi kirja jäänyt kesken jo ensimmäisellä sivulla. Kieli tökki, rakenne tökki: ainoa mikä ei tökkinyt oli aihe, mutta siitä en ala erityisemmin Mäkelää kiittelemään. Juu, oli ne kuvatkin kivoja, ja onneksi niitä oli melko paljon: sai välillä lepuuttaa mieltään.

En tahdo kuluttaa tämän teoksen haukkumiseen tämän enempää sormiani ja ajatuksiani, mutta jos joku tahtoo lukea Leinon elämästä niin suosittelen etsiytymään jonkin toisen opuksen pariin. Koska lupasin Risamarialle esimerkkilauseita kirjasta, tässä joitakin syitä ärtymykseeni:

"Leino raitistuu, nousee, tuntee itsekin kohoavansa suhteen myötä. Lihaa siinä ei ole, vaikka voisi olla; halua kun on. Mutta. Kallaksella on miehensä, asemansa, lapsensa, hän on syntyään suomalainen Krohn, Oskar Kallas taas Viron yhteiskunnan vaikuttajia. Ja Leino on Leino, mainettaan toki sentään parempi. Mutta! Tämä empiminen kuvastuu Kallaksen päiväkirjan sivuilta. Hän on kuin nuori teini-ikäinen tyttö, aito hän on." (204.)