perjantai 16. toukokuuta 2008

A butterfly he has always wanted to catch


Luin siskoni suosituksesta (ja häneltä lainaamani) John Fowlesin The Collectorin. Mielipiteemme kirjoista eivät aina osu yksiin, mutta tämä oli minustakin hyvä. Tosin en voi sanoa pitäneeni teoksesta, se oli aivan liian häiritsevä. Luen ehkä liiankin usein kirjoja niiden tuoman hyvän olon vuoksi, kuten nyt viime aikoina lasten- ja nuortenkirjallisuutta, vaikka pääsyy niiden lukemiseen onkin ollut edessä häämöttävä tentti. The Collectorista ei missään tapauksessa tullut hyvä mieli, mutta se pisti ajattelemaan, mikä kai on välillä ihan hyödyllistä.

Juonesta lyhyesti. Frederick on yksinäinen ja syrjäänvetäytyvä perhosten keräilijä, joka on rakastunut samassa kylässä asuneeseen kauniiseen Mirandaan, joka sittemmin on muuttanut Lontooseen opiskelemaan taidetta. Eräänä päivänä Frederick voittaa suuren summan rahaa, ostaa vanhan talon maaseudulta ja kidnappaa Mirandan. Lopuksi Miranda kuolee luultavasti keuhkokuumeeseen. Tarina kerrotaan ensin Frederickin näkökulmasta, sitten Mirandan päiväkirjamerkintöjen kautta ja lopuksi vielä Frederickin suulla, kolme viikkoa Mirandan kuoleman jälkeen, tämän suunnitellessa jo uuden tytön kidnappaamista.

Ongelmallisinta teoksen lukemisessa oli suhtautuminen henkilöhahmoihin: periaatteessahan Frederick on tarinan konna ja Miranda viaton uhri. Miranda näyttäytyi kuitenkin varsin ärsyttävänä, itsekkäänä porvariskakarana, kun taas Frederickiä kävi lähinnä sääliksi ainakin teoksen ensimmäisen osan ajan. Tämä säälintunne hieman haihtui loppupuolella uuden kidnappaussuunnitelman myötä, etenkin kun Frederickin Mirandaa kohtaan tuntema rakkaus ei "oikeuta" enää tätä toista hirmutyötä: "[--] this time it won't be love, it would be just for the interest of the thing and to compare them and also the other thing, which as I say I would like to go into more detail and I could teach her how. And the clothes would fit. Of course I would make it clear from the start who's boss and what I expect."

(Kuva täältä.)

lauantai 10. toukokuuta 2008

Minut kohtasit laidassa toukokuun

Jatkan kirjojen listaamisen vakaan harmaalla tiellä. Luin L. M. Montgomeryn Emily-kirjat: Emily of New Moon, Emily Climbs ja Emily's Quest. Emily on ehdoton suosikkini tyttökirjojen sankarittarien sankassa joukossa, vaikka etenkin sarjan viimeisessä osassa hänen tekemisensä ja tekemättä jättämisensä ovat paikoitellen hyvinkin ärsyttäviä. Käsikirjoituksen polttaminen on näistä ykkösenä: jos Emily on niin hyvä ihmistuntija kuin useassa kohdassa annetaan ymmärtää, miten hän ei näe Deanin itsekkäitä motiiveja? Loppu on sitäpaitsi hieman hutaistu ja Teddyn henkilöhahmo jää litteäksi ja valjuksi - tosin sama ongelma on mielestäni myös Montgomeryn Anna-kirjojen Gilbertissä.

Janssonin Trollvinter oli jälleen kerran ihastuttava, tosin ei suosikkini Muumi-kirjoista, eikä Aila Meriluodon Lasimaalauksestakaan löydy uutta sanottavaa, paitsi että sain sen vihdoin omakseni, ja vieläpä vaivaisella kahdella eurolla. Samalta matkalta mukaan tarttui myös Kjell Westön Vådan av att vara Skrake, sekin vain kolmella eurolla. Westö kirjoittaa tässäkin sujuvasti, mutta Drakarna över Helsingfors- ja Där vi en gång gått-romaanien taikaa en tästä saanut. Kirjailija tuntui tehneen jopa liiankin huolellista taustatyötä teosta varten, sillä nippelitietoa kasaantui enemmän kuin jaksoin sulattaa. Lopuksi vielä eilen päättämäni C. S. Lewisin Narnia-kirjojen ensimmäinen (joskin toiseksi viimeisenä kirjoitettu) osa, The Magician's Nephew. Huomasin taas surukseni miten Narnia menettää lumovoimaansa lukijan ikävuosien karttuessa, kun kirjojen alleviivaava moralisointi näkyy selkeämmin. Myös turhankin selkeät viittaukset kristinuskon mytologiaan häiritsevät kerta kerralta enemmän.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2008

Playing Pilgrims


Palaan tyttökirjojen pariin aina uudestaan säännöllisin väliajoin. Nyt luin Mary Marckin Eevan luokan, Merja Otavan Priskan ja Louisa M. Alcottin Little Women and Good Wives, jonka olen nähnyt suomeksi julkaistuna ainoastaan kahtena erillisenä osana. Marckin ja Otavan teokset luin kurssia varten, mutta Alcottin ostin Akateemisesta ihan vain omaksi ilokseni, ja pari päivää olenkin ollut aivan erikoisen hyvällä tuulella. Joillakin kirjoilla on sellainen vaikutus.

Ymmärrän kuitenkin oikein hyvin, miksi esimerkiksi Alcottin tuotanto saattaa ärsyttää monia moralisoinnillaan ja kiistattoman vanhanaikaisilla sukupuolirooleillaan. Kyllä minuakin välillä nauratti:

"This is the sort of shelf on which young wives and mothers may consent to be laid, safe from the restless fret and fever of the world, finding loyal lovers in the little sons and daughters who cling to them, undaunted by sorrow, poverty or age; walking side by side, through fair and stormy weather, with a faithful friend, who is, in the true sense of the good old Saxon word, the house-band, and learning, as Meg learned, that a woman's happiest kingdom is home, her highest honor the art of ruling it - not as a queen, but a wise wife and mother."

Vastapainoksi kaikelle tälle herttaiselle moraalille lukaisin myös Frank Millerin viidennen osan Sin City-sarjakuvasta, nimeltään Family Values. Miho on aina ollut minun suosikkini, sekä sarjiksissa että leffassa, jossa tätä pikkuista tappajaa esitti supersöpö Devon Aoki.

Niin, ja luin myös Emily Brontën kootut runot englanniksi hieman sekavahkona kriittisenä editiona.

(Kuva täältä.)

perjantai 11. huhtikuuta 2008

Eisen und Blut

Etten nyt vallan stressaantuisi, aion pitää sanani lyhyinä, vaikka Arvid Järnefeltin Veneh'ojalaisista toki olisi paljonkin sanottavaa. Hieno kirja: omasta mielestäni jopa parempi kuin Isänmaa tai Maaemon lapsia, vaikka en osaa tätä väitettä perustella muulla kuin sillä että tämä nyt on tuoreimmassa muistissa.

Teos ilmestyi alunperin kahdessa osassa, mitä L. Onerva loppuun asetetussa kritiikissään syystäkin valittelee: niin saumattomasti ne liittyvät toisiinsa. Romaani kertoo, kuten nimestäkin voi arvata, Veneh'ojan suvun jäsenten kohtaloista, erityisesti Hanneksen elämänvaiheista Helsingissä, Pietarissa ja lopulta Amerikassa, maamiehen luvatussa maassa. Erityisesti pidän Järnefeltin moniulotteisista ja kompleksisita henkilöhahmoista sekä hänen tavastaan kuvata historiallisia tapahtumia usean syyn seurauksina. Vaikka Järnefeltin tolstoilaisuus ja muu aatetausta on teoksesta luettavissa, se ei kuitenkaan ole mustavalkoinen tai alleviivaava, vaan ymmärrystä on niitäkin kohtaan jotka eivät noudata samoja ideologioita.

(Juu juu, kertoja se on joka puhuu eikä Järnefelt, mutta koska viittaan J:n teoksiin yleensä on mielestäni luontevampaa puhua kirjailijasta kuin kertojista.)

Huhhuh, olipa rankkaa. Taidan mennä hetkeksi lepäämään.

lauantai 5. huhtikuuta 2008

On siis kevät

Tänä vuonna on tullut luettua aika vähän, joskin puolustelen itseäni sillä että osa lukemisistani on ollut joko sisällöllisesti tai ihan fyysisesti (tai molempia) raskaahkoja. Sekä sillä että olen niin hurjan kiireinen ja/tai laiska.

Helmikuussa lukaisin joka tapauksessa Goethen Nuoren Werherin kärsimykset sekä Faustin, (taas kerran) Angela Carterin Nights at the Circusin ja Voltairen Candiden, josta en erityisemmin pitänyt. Maaliskuussa jatkoin paholaisteemaa lukemalla Mannin Tohtori Faustuksen, joka oli hyvä mutta tiiviydessään melko raskas. Lisää Carteria: The Bloody Chamber sekä Wise Children. Huomasin muuten suureksi surukseni ja ihmetyksekseni että Carter kuoli jo 1992. Mielestäni "nykykirjailijan" olisi syytä olla hengissä ja tuottaa minulle lisää luettavaa. No niin. Sitten kahlasin läpi Tony Mitchellin toimittaman teoksen Global Noise. Rap and Hip-Hop Outside tha USA, joka oli todella mielenkiintoinen, joskin varsin epätasainen. Lisää kevyttä lukemista: Karsten Alnaesin Kiihkon aika. Euroopan historia 1600-1800, jossa raskaus johtui ihan puhtaasti sivumäärästä:teksti itsessään oli suurimman osan aikaa turhankin heppoista. Siitä jatkoin sitten Woolfin klassikolla A Room of One's Own, joka oli vieläkin parempi kuin olin etukäteen ajatellut: ja kansikin on hieno. Maaliskuun viimeiseksi luetuksi jäi Lyn Pykettin Emily Brontë, joka oli ihan kiva. Tässä kuussa olen ehtinyt lukemaan vain yhden teoksen, Angela Carterin The Passion of New Even, joka oli juonen puolesta varsin erilainen kuin muut Carterilta lukemani: paljon väkivaltaisempi ja häiritsevämpi. Pidin kyllä silti.

Siinä se. Seuraava postaus ehkä heinäkuussa.

keskiviikko 23. tammikuuta 2008

Ripustitte rintaanne ikonin


Humhumhum. Jos nyt pikkuhiljaa pääsisi taas rytmiin kiinni ja saisi raportoitua luetuista teoksista tännekin jotain. Aloitan reilu viikko sitten lukemastani Mihail Bulgakovin romaanista Saatana saapuu Moskovaan, ihan vain siitä syystä että haluan päästä sanomaan: Saatana saapuu Moskovaan on aivan saatanan hyvä kirja. Hauska, älykäs, ajatuksia herättävä, monisärmäinen. Tosin jäin miettimään: onko alkuperäisteoksen nimi suomennettuna Margarita ja Mestari vai Margarita ja hänen mestarinsa? Lukeeko tätä kukaan venäjänkielen taitoinen?

Etukäteen pelkäsin teosta hieman: olin useammalta taholta kuullut sen olevan raskas ja sekava ja (useiden) venäläisten teosten tapaan täynnä henkilöitä, joita kutsutaan milloin milläkin nimellä: esimerkiksi Ivan Nikolajevits Ponyrjovia kutsutaan vaihdellen Bezdomnyiksi, Ivaniksi tai Ivan Nikolajevitsiksi. Lisäksi nimet ovat näin ei-venäläisen korviin usein varsin samanoloisia (vaikka kyllä minulla menee suomalaistakin kirjallisuutta lukiessa usein Hannat, Annat, Hannet, Annikat ja muut sekaisin).

Saatana ja hänen palvelijansa on teoksessa kuvattu loisteliaan värikkäin vedoin, samoin kuin Moskovan kaikkia syntejä ilmentävä kansa, joka joutuu jos jonkinlaiseen pulaan heikkouksiensa tähden. Rinnakkaistarinana kulkeva kertomus Pontius Pilatuksesta rakensi teokselle historiallista ja eettistä syvyyttä, vaikka tuntuikin alkuun hieman irralliselta. Mestarin hahmo tosin hieman ärsytti kaikessa itsesäälissään, mutta kaiken kaikkiaan yhdyn mielelläni takakannen antamiin määreisiin teoksesta: "venäläisen kirjallisuuden sapekkaimpia satiireita", "mustan komiikan mestariteos", "riehakas fantasia", "salakavala huumori".

Taas tuli siis todistettua, että usein klassikkoteoksen kanonisoidulle asemalle on syynsä.

(Kuva täältä.)

maanantai 14. tammikuuta 2008

Ei huvita


Blogi on ollut hieman katkolla, ja tulee luultavasti sitä olemaankin ainakin jonkin aikaa. Olen kyllä lukenut kirjoja, ja mahdollisesti minulla olisi niistä jotain sanottavaakin, mutta minua ei yksinkertaisesti ole huvittanut julkaista näitä mahdollisia ajatuksia tällä foorumilla. Ehkä joskus myöhemmin. Teokset jotka olen lukenut mutta joista en ole välittänyt tänne kirjoittaa ovat Gaimanin Sandman 5: Game of You, Hallgrímur Helgasonin Islannin kirjailija, Margaret Atwoodin Nimeltään Grace, Paul Austerin Oracle Night, Tove Janssonin Muminpappans memoarer ja Danten Jumalaisesta näytelmästä "Helvetti".

(Kuva täältä.)