Luin Volter Kilven Antinouksen. Siihen nähden, että opus on vain 59 sivua lyhyt, lukukokemus oli melkoisen raskas, johtuen kielestä. Kirja kuvaa nuoren, kauniin Antoniuksen matkaa antiikin maisemissa, Bithyniasta Ateenan ja Rooman kautta Egyptiin, johon tarina päättyy Antoniuksen tehdessä runollisen itsemurhan hukuttautumalla Niiliin. Ulkoisia maisemia tärkeämpiä ovat kuitenkin mielensisäiset liikkeet, ja Antonius käyttääkin aikansa pohtiakseen elämää ja kauneuden olemusta: "O kauneus, oletko sinä sekä ihmisen päilyävää täydellistä ihanuutta että ihmisen sielun hiutuvaa kipeyttä, joka toisena hetkenä väristytät hänet onnesi kultamereksi, toisena hetkenä taas kätket ja kiedot hänet himmeän kyyneleisen suremisen sulattavaan vaippaan, jonka alla hän sisällisenä nyyhkynänä kalvautuu?" (24.) Ja niin edelleen. Luin syksyllä Kilven Batsheban, joka ilmestyi kolme vuotta aikaisemmin kuin Antinous, ja huolimatta siitä että siinäkin kieli oli varsin lennokasta, tavallaan pidin siitä. Mutta Antinouksesta en voi sanoa samaa. Ehkä en vain ymmärtänyt sen suuruutta - tai sitten se on typerä kirja. Ken tietää.
"Oletko sinäkin ihminen, nainen, ja onko sinullakin ihmisen sielu? Vieraasti ja kummasti katselet sinä, hymyilevien huuliesi välitse välähtelevät hampaasi valkeina ja terävinä, ikäänkuin tahtoisit upottaa ne ihooni ja villinä ja vieraana riemuina imeä vereni minusta. Onko sinullakin sielu, sinä vieras olento, joka niin selittämättömänä katselet ihmeellisesti päilyvillä silmilläsi, ja jonka muotoon silmilläni sulaan, osaamatta sukeltaa mielesi oloon?" (39-40.)
torstai 31. toukokuuta 2007
maanantai 28. toukokuuta 2007
Belle Époque
Lisää Kadonnutta aikaa etsimässä, tällä kertaa sarjan viides osa, Guermantesin tie 1, jonka luin eilen loppuun. Minä-kertoja on palavasti rakastunut mielikuvaansa Guermantesin herttuattaresta, kuten hän sarjan muissa osissa on rakastunut milloin Gilberteen, milloin Albertineen tai johonkin muuhun tyttöön, johon hän tähän tutustuttuaan nopeasti kyllästyy. Guermantesin herttuattaressa päähenkilö rakastaa ennen muuta tämän nimeä, jonka hän assosioi vanhoihin linnoihin ja vehreisiin metsiin. "Siinä iässä jolloin Nimet kuvastelevat niihin sisällyttämiämme tuntemattomia tekijöitä ja merkitsevät samalla todellista paikkaa, niin että meidän on pakko liittää ne toisiinsa, jopa niin että etsimme tietyltä seudulta sielua jota sillä ei ole mutta jota emme enää saa sen nimestä karkotettua, ne eivät tee yksilöllisiä vain virroista ja kaupungeista niin kuin vertauskuvalliset maalaukset, ne eivät kansoita satuolennoilla, koristele erikoisuuksilla ainoastaan karkean aineellista maailmaa vaan myös yhteiskunnallisen, sosiaalisen kentän; niinpä joka linnalla, talolla tai tunnetulla palatsilla on oma linnanrouvansa tai haltiattarensa niin kuin metsillä keijunsa tai vesillä vetehisensä. Silloin tällöin nimen perukoille kätkeytyvä haltiatar muuttuu sitä ravitsevan mielikuvituksen myötä, ja näin kävi Guermantesin herttuattaren ympärille luomani tarunomaisen ilmapiirin [--]." (7.) Siinä näyte sekä Proustin loputtomiin jatkuvien lauseiden lisäksi myös päähenkilön suhtautumisesta sanoihin ja erityisesti nimiin. Guermantesin herttuattaressa hän rakastaa siis tämän suvun ylhäisyyttä ja omaisuutta, näkee tämän myyttisenä jumalattarena, mikä käy parhaiten selville teoksen alkupään teatteri-jaksossa, jossa päähenkilö on katsomassa Faidraa kuuluisan näyttelijättären Berman esittämänä. Päähenkilön huomio on kuitenkin enimmäkseen kiinnittynyt muuhun yleisöön, ja etenkin "seurapiiriin", johon hänen rakkautensa kohdekin ilman muuta kuuluu: "Ja kun kohotin katseeni aitioon, johon se etsiytyi paljon useammin kuin teatterin kattoon, mihin oli ikuistettu kylmän allegorisia kohtauksia, minusta tuntui kuin olisin tavanomaisen pilvipeitteen taianomaisesta repeytymästä tarkastellut Jumalten seuruetta katsomassa ihmisten esittämää näytelmää punaisen samettikatoksen alla, kirkastuksen valossa, kahden taivaanpylvään välissä." (65.) Suomut kuitenkin tipahtelevat sarjan kuluessa päähenkilön silmiltä ihan kiitettävään tahtiin, ja aatelisto lasketaan jumalallisista korkeuksistaan tukevasti maan pinnalle. Sitä odotellessa on varsin viihdyttävää lukea kuvauksia hohdokkaista puvuista ja kampauksista ja Ranskan poliittisesta tilanteesta, josta erityisesti Dreyfusin juttu saa Guermantesin tiessä keskeisen osan. Tätähän voi pitää melkeinpä oppimiskokemuksena.
keskiviikko 23. toukokuuta 2007
Käy ihmistä sääli
Luin eilen August Strindbergin Uninäytelmän. Varsin.. mielenkiintoinen kokemus. Kuten takakannen teksti mainitsee, teos "noudattaa unennäön logiikkaa" - hajanaista, yllätyksellistä ja hyppäyksellistä. Näytelmän pääosassa on Indra-jumalan tytär, joka kulkee näytelmässä pelkästään nimellä Tyttö. Indra lähettää tyttärensä maan päälle, jotta tämä tutustuisi ihmisten elämään, ja Tyttö näkee että ihmisen osa on kärsimystä: "Eikö tässä paratiisissa ole ketään onnellista? Elämä on hirvittävää! Käy ihmistä sääli!" (63.) Kristinuskoon ja Jeesukseen on selkeitä viittauksia; alkuasetelman lisäksi Tyttö ja Runoilija keskustelevat Vapahtajasta: "Tyttö: Miksi - kerro minulle, miksi hänet naulittiin ristiin? Runoilija: Hän saapui vapahtamaan. Tyttö: Eikö vapahdus kelvannut ihmisille? Runoilija: Ihmiset kavahtavat kaikkea siihen liittyvääkin!" (73-74.) Jonkinlaisen eettisen sanoman lähimmäisenrakkaudesta olin teoksesta haistavinani, mutta en voi sanoa oikeastaan ymmärtäneeni näytelmää kokonaisuutena. Symboliikkaa oli runsaasti, mutta en osannut oikein tulkita sitä.
Toivottavasti Google tietää paremmin.
Toivottavasti Google tietää paremmin.
tiistai 22. toukokuuta 2007
Lady Lasarus
Luin eilen loppuun Sylvia Plathin Letters Home-kokoelman, joka sisältää Plathin kirjeenvaihtoa lähinnä äitinsä (joka on myös toimittanut kokoelman) kanssa vuosilta 1950-1963, yhteensä 696 kirjettä. Hieman hämmentävä lukukokemus, kieltämättä. Vaikka Plath ilmeisesti oli läheinen äitinsä kanssa, hän kuitenkin viime hetkeen asti piti yllä iloista kulissia tämän(kin) suuntaan. Etenkin viimeisessä osassa (syyskuu 1961-helmikuu 1963) iloiset ja reippaat kirjeet ovat suorastaan piinallisia tulevaisuudensuunnitelmineen: viimeisessä kirjeessä, joka on päivätty 4. helmikuuta 1963, Plath kirjoittaa: "I have my beautiful country house, the car, and London is the one city of the world I'd like to live in with it's fine doctors, nice neighbors, parks, theatres and the BBC." (498.) Viikkoa myöhemmin Plath tappoi itsensä, vasta 30-vuotiaana. En tiedä oliko Plath maanis-depressiivinen, mutta sen vaikutelman kirjeistä kyllä saa. Jos joku olisi tullut sinä iltana kyläilemään, tai jompikumpi lapsista olisi huutanut yläkerrassa, ehkä Plath olisi vieläkin elossa? Aurelia Plath, Sylvian äiti, kirjoittaa lopuksi: "Her physical energies had been depleted by illness, anxiety and overwork, and although she had for so long managed to be gallant and equal to the life-experience, some darker day than usual had temporarily made it seem impossible to pursue." (500.)
Mutta jos Plath olisi vielä elossa, jos hän ei olisi kuollut niin nuorena ja niin traagisesti, kuinka moni vielä lukisi hänen runojaan? Ja kuinka moneen muuhun nuorena kuolleeseen taiteilijaan tämä ajatus pätee?
Maailma on nurinkurinen ja kummallinen.
Mutta jos Plath olisi vielä elossa, jos hän ei olisi kuollut niin nuorena ja niin traagisesti, kuinka moni vielä lukisi hänen runojaan? Ja kuinka moneen muuhun nuorena kuolleeseen taiteilijaan tämä ajatus pätee?
Maailma on nurinkurinen ja kummallinen.
lauantai 19. toukokuuta 2007
tiistai 15. toukokuuta 2007
Korven kultainen kukka
Luin Joel Lehtosen Mataleenan, joka oli hieman hämmentävä kokemus. Hulluutta, rappiota ja intohimoa. Tyylissä on selkeästi nähtävissä Lehtosen Volter Kilpeä (ennen Alastalon salissa- tiiliskiveä) kohtaan tuntema ihailu: kieli on samalla tavalla vanhahtavaa ja kiihkeää, suorastaan mahtipontista, kuin Kilven Batshebassa, vaikka Lehtosen teos ei sijoitukaan myyttisiin maisemiin, vaan Lehtosen synnyinseuduille (teoksen alaotsikko onkin "laulu synnyinseudulle"). Vaikka tyyli eroaakin siis varsin mittavassa määrin Lehtosen myöhemmästä klassikkoteoksesta Putkinotko, on miljöö ja osa henkilögalleriaa kuitenkin selkeästi samaa, esimerkiksi kertoja-päähenkilön velipuolen perhe on varsin samanlainen kuin Käkriäiset Putkinotkossa. Teoksen nimihenkilö, Mataleena, on kertojan äiti, ja ilmeisesti romaanin on tarkoitus olla kertomus tästä ja tämän elämän vaiheista, mutta päähenkilöksi nousee siis kertoja itse, joka on ainakin tiettyyn rajaan asti Lehtosen omakuva, sillä teos on vahvasti omaelämäkerrallinen. Mataleena jää kuitenkin selkeästi taka-alalle ja muuttuu myyttiseksi, sekoittuen salaperäiseen korven henkeen, "metsän Ihmeeseen". Nainen symbolina, asetettuna jalustalle jolla on mahdoton pysyä; pelottavien, kahlitsemattomien luonnonvoimien ruumiillistuma. Ilmeisesti symbolismin ja dekadenssin aikakaudella varsin tavanomainen asetelma (eikö kaikkina aikoina?), mikäli Pirjo Lyytikäistä on uskominen. Ja miksi ei olisi.
Mutta en nyt oikein tiedä mitä ajatella. Kieli kuulostaa niin vieraalta että alkaa naurattaa, vaikka aihe onkin tuttu ja mielestäni varsin kiehtova: vapauden ihannointi hulluuden rajoille, vuosisadanvaihteen dekadenssin ikioma korkea veisu.
Mutta en nyt oikein tiedä mitä ajatella. Kieli kuulostaa niin vieraalta että alkaa naurattaa, vaikka aihe onkin tuttu ja mielestäni varsin kiehtova: vapauden ihannointi hulluuden rajoille, vuosisadanvaihteen dekadenssin ikioma korkea veisu.
sunnuntai 13. toukokuuta 2007
Home Again
Lisää Carteria. Luin perjantaina Maagisen lelukaupan, joka oli oikein mainio, joskaan ei ehkä yhtä mainio kuin Sirkusyöt. Tarina oli tavallisempi: kolme lasta jää orvoksi ja joutuu pahan sukulaisen (tässä tapauksessa eno) hoiviin. Mitään erikoisen maagista ei myöskään tapahdu, vaikka tunnelma onkin paikoin varsin mystinen. Alku, jossa Melanie elää vielä turvattuja, laiskoja kesäpäiviä huomaten itsessään uusia mielenkiintoisia tuntemuksia, antoi ehkä odottaa jotain enemmän kuin mitä loppu lunasti. Kerronta on ilman muuta sujuvaa ja hienoa, mutta tarinan itsestäänselvyys jäi siis häiritsemään. Kuten myös Melanien ja Finnin rakkaustarina: jos lukija on jo viisikymmentä sivua aiemmin tajunnut että kahdesta henkilöstä tulee pari, tuntuu pienoiselta pettymykseltä kun se sitten esitetään jonkinlaisena yllätyksenä. Kun haluaisi yllättyä muttei voi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
