Lisää 1900-luvun alun suurten tunteiden kirjallisuutta, tällä kertaa naisen naisesta kirjoittamana. L. Onervan Mirdja on täynnä yksilöllisyyden tuskaa ja rakkauden etsintää, ongelmana se, miten yhdistää vapaus ja rakkaus. Romaanin nimihenkilö, Mirdja, on kaunis, älykäs ja taiteellisesti lahjakas nainen, joka etsii omaa itseään miesten kautta - oma tulkintani - siinä onnistumatta. Mirdja kaipaa vahvaa miestä, jolle voisi alistua ja jota voisi kunnioittaa ja sitä kautta rakastaa, mutta tätä suurta ritaria ei tietenkään löydy. Miehet rakastuvat Mirdjaan, ja siksi he ovat häntä heikompia.
Naisen aseman kuvaaminen on mielestäni Mirdjan ehkä kiinnostavinta antia. Mirdjan koko sosiaalinen elämä koostuu miehistä ja näiden mielipiteistä, ja jokainen näistä älykkäistä ja lahjakkaista vahvemman sukupuolen (en laita lainausmerkkeihin, koska sitä he omasta mielestään todella ovat) edustajista on sitä mieltä, että Mirdja on poikkeusnainen siksi että hän on älykäs ja psyykkisesti vahva - siis kuin mies. Nainen on ilman muuta heikko, ja sellaista asiaa kuin naisellinen vahvuus ei ole olemassakaan. Jos nainen on vahva, hän on miehekäs, ja Mirdjaa luonnehditaankin kahden sukupuolen sekoitukseksi, sillä hänellä on älynsä lisäksi myös herkkä tunnemaailma, kuten naisella. Roolit ovat varsin selkeät, eikä Mirdjakaan niitä oikeastaan kyseenalaista. Alussa Mirdjan ystävä Rolf määrittelee rakkauden: "Jos sinä kerran miehen valitset, valitset sinä korkean ja voimakkaan, - ja minä - minä olen tällainen saakelinmoinen, jota sinä monta kertaa olet auttanut kotiin käsipuolesta. Luuletko, etten tiedä sitä, etten aina ole tiennyt sitä, luuletko, ettei minussa ole miehen ylpeyttä niin paljon, etten koskaan ota naista, ellen voi olla häntä korkeampi, jumalallisempi, sillä juuri sitä ja ainoastaan sitä vaatii miehen ja naisen rakkaus." (24-25.) Tähän Mirdja vastaa valittelemalla silloisen rakastajansa, Einon, heikkoutta: "Hänen sielunsa on liian heikko minulle; hänen rakkautensa on nahjusmaista, vetistelevää taikka mielipuolista. Se hallitsee häntä eikä hän sitä, ja miehen tulee hallita itseään ja naistaan. Niin, miehen tulee hallita naistaan..." (25.) Rakkaus on alistumista, ja koska miehet rakastavat Mirdjaa hän ei kykene rakastamaan heitä, sillä hän ei voi alistua alistuneelle. Olisi mielenkiintoista tietää missä määrin L. Onerva itse allekirjoitti nämä mielipiteet, vai oliko kirjailijan tarkoituksena nimenomaan näyttää miehen ja naisen välisten suhteiden paradoksaalisuus ja mahdottomuus sukupuolitetussa yhteiskunnassa. Takakansiteksti mainitsee romaanissa olevan myös tiettyä omaelämäkerrallisuutta, aineksia Onervan Pariisin-matkasta, lyhyestä avioliitosta Wäinö Strengin kanssa ja rakkaudesta Eino Leinoon. Näistäkin aineksista tekisi mieli saada lisää tietoa.
Kaiken kaikkiaan Mirdja herätti minussa kovasti ajatuksia, sekä omasta elämästäni että yhteiskunnasta ylipäätään. Ja sehän on hyvän teoksen merkki.
"[Mauri Etso puhuu Mirdjalle:] Mutta niinkuin jo sanoin, älkäämme Herran nimessä jatkako enää tällaista. Kaikki abstraktiset keskustelut naisten kanssa ovat kokonaan periaatteitani vastaan. Es geht nicht! Nainen ei nyt kerran ole luotu ajattelemaan, vaan tuntemaan. Ainoastaan tunteitten ja aistimusten maailmassa voivat mies ja nainen toisiinsa sulaa. [--]
-Kaiken saan, sanot... mutta onko sinulla sitten minulle muuta annettavaa kuin vanhat suutelot ja vanhat fraasit? Mirdja kolkolla ivalla puhui. - Mutta sinä luulet, että niin sanotulle "naiselle" voi heittää mitä romua tahansa ja kaikki käy jumalallisista lahjoista, kunhan ne vain mieheltä ovat. Niin olet sinä minutkin käsittänyt. "Naista" minussa olet sinä syöttänyt, "naista" minussa rakastanut." (48.)
keskiviikko 27. kesäkuuta 2007
sunnuntai 24. kesäkuuta 2007
You live! Away!
Lukiossa ollessani äidinkielenopettajani mainitsi lempikirjakseen Edgar Lee Mastersin Spoon River Anthologyn, ja siitä lähtien tavoitteenani on ollut lukea kyseinen teos. Nyt se sitten onnistui, enkä yhtään ihmettele miksi opettajani piti siitä niin paljon. Runoja haudan takaa, rehellisyyttä johon eivät elävät pysty, elämässä sen paremmin kuin kirjallisuudessakaan. Mastersin omat ideologiat ja mielipiteet kuuluvat kyllä vainajien tilityksistä enemmän kuin selvästi, mutta mielestäni se ei millään tavalla vähennä teoksen arvoa. May Swenson mainitsee teoksen esipuheessa, että "he [Masters] might be called the earliest Angry Man in American Poetry"(6), ja tämä saattaa hyvinkin pitää paikkansa. Kiukuttavia asioita olivat muunmuassa epäoikeudenmukaisuus ja teollistuminen, ja rikkaat liikemiehet on Spoon River Anthologyssa kuvattu lähestulkoon poikkeuksetta varsin epäedullisessa valaistuksessa. Tämä siitä huolimatta että Masters itse oli varsin menestyvä asianajaja Chicagossa vuoteen 1920 saakka, jolloin 51-vuotias Masters muutti New Yorkiin keskittyäkseen kokopäiväisesti kirjoittamiseen, ja tienasi ilmeisesti siitäkin ihan kiitettävästi. Tässä voisi tietysti nähdä jonkinlaista kaksinaismoralismia: paasausta yksinkertaisen maalaiselämän puolesta vaikka asuu koko aikuisikänsä kaupungissa, sormen heristelyä porvaristolle vaikka itse kuuluu siihen.. Mutta minua ei kiinnosta elikö Masters kuten saarnasi, Spoon River Anthology on jokatapauksessa loistava runokokoelma.
"Seth Compton
When I died, the circulating library
Which I built up for Spoon River,
And managed for the good of inquiring minds,
Was sold at auction on the public square,
As if to destroy the last vestige
Of my memory and influence.
For those of you who could not see the virtue
Of knowing Volney's "Ruins" as well as Butler's
"Analogy"
And "Faust" as well as "Evangeline",
Were really the power of the village,
And often you asked me,
"What is the use of knowing the evil in the world?"
I am out of your way now, Spoon River,
Choose your own good and call it good.
For I could never make you see
That no one knows what is good
Who knows not what is evil;
And no one knows what is true
Who knows not what is false."
(186.)
"Seth Compton
When I died, the circulating library
Which I built up for Spoon River,
And managed for the good of inquiring minds,
Was sold at auction on the public square,
As if to destroy the last vestige
Of my memory and influence.
For those of you who could not see the virtue
Of knowing Volney's "Ruins" as well as Butler's
"Analogy"
And "Faust" as well as "Evangeline",
Were really the power of the village,
And often you asked me,
"What is the use of knowing the evil in the world?"
I am out of your way now, Spoon River,
Choose your own good and call it good.
For I could never make you see
That no one knows what is good
Who knows not what is evil;
And no one knows what is true
Who knows not what is false."
(186.)
keskiviikko 20. kesäkuuta 2007
Nuit de l'enfer
Luin Arthur Rimbaudin runokokoelman Kausi helvetissä. Elämäntuskaa, kiihkoa, paisuttelua, hulluuden ihannointia ja tavoittelua - näiden teemojen ansiosta luen Rimbaudin samaan kategoriaan Baudelairen kanssa; jaottelua puoltaa myös kummankin kirjailijan kotimaa ja jossakin määrin myös aikakausi (Baudelaire 1821-1867, Rimbaud 1854-1891). Minun kohdallani myös se, etten osaa analysoida kumpaakaan, enkä ole edes kovinkaan varma mielipiteestäni kummankaan runoilijan töiden suhteen.
Kausi helvetissä on sekavuudestaan huolimatta varsin yhtenäinen teos. Sekavaksi (huono sana: vaikeaksi? monimutkaiseksi?) sen tekee muun muassa proosarunojen ja mitallisen runouden esiintyminen rinnakkain, yhtenäiseksi ennen muuta aihepiirin kiinteys ja puhujan äänen selkeys. Ja taas harmittaa etten osaa ranskaa, lainaamassani Sammakon painoksessa on nimittäin alkuperäiset ja käännökset rinnakkain, mutta eipä siitä ole minulle mitään iloa.. Einari Aaltosen suomennos tuntui kyllä ihan sujuvalta, mutta olisihan se kiva päästä vertailemaan.
Jos joku kielitaitoisempi haluaa sitä tehdä, laitan lainauksen sekä ranskaksi että suomeksi.
FAIM
Si j'ai du goût, ce n'est guère
Que pour la terre et les pierres.
Je déjeune toujours d'air,
De roc, de charbons, de fer.
Mes faims, tournez. Paissez, faims,
Le pré des sons.
Attirez le gai venin
Des liserons.
Mangez les cailloux qu'on brise,
Les vieilles pierres d'églises;
Les galets des vieux déluges,
Pains semés dans les vallées grises.
(54.)
NÄLKÄ
Maata ja kiveä maiskuttelen,
Muutoin kovin nirso olen.
Laadin oivan aamupalan,
Syön ilmaa, kiven, hiiltä ja rautapalan.
Nälät, kierrelkää. Nälät, laiduntakaa,
Äänikedolla.
Iloinen myrkky herahtaa
Peltokierrolla.
Kivirouhetta syökää,
Kirkkojen muurit rikki lyökää;
Nielkää tulvien hiomia murikoita,
Harmaiden laaksojen kakkaroita.
(55.)
Kausi helvetissä on sekavuudestaan huolimatta varsin yhtenäinen teos. Sekavaksi (huono sana: vaikeaksi? monimutkaiseksi?) sen tekee muun muassa proosarunojen ja mitallisen runouden esiintyminen rinnakkain, yhtenäiseksi ennen muuta aihepiirin kiinteys ja puhujan äänen selkeys. Ja taas harmittaa etten osaa ranskaa, lainaamassani Sammakon painoksessa on nimittäin alkuperäiset ja käännökset rinnakkain, mutta eipä siitä ole minulle mitään iloa.. Einari Aaltosen suomennos tuntui kyllä ihan sujuvalta, mutta olisihan se kiva päästä vertailemaan.
Jos joku kielitaitoisempi haluaa sitä tehdä, laitan lainauksen sekä ranskaksi että suomeksi.
FAIM
Si j'ai du goût, ce n'est guère
Que pour la terre et les pierres.
Je déjeune toujours d'air,
De roc, de charbons, de fer.
Mes faims, tournez. Paissez, faims,
Le pré des sons.
Attirez le gai venin
Des liserons.
Mangez les cailloux qu'on brise,
Les vieilles pierres d'églises;
Les galets des vieux déluges,
Pains semés dans les vallées grises.
(54.)
NÄLKÄ
Maata ja kiveä maiskuttelen,
Muutoin kovin nirso olen.
Laadin oivan aamupalan,
Syön ilmaa, kiven, hiiltä ja rautapalan.
Nälät, kierrelkää. Nälät, laiduntakaa,
Äänikedolla.
Iloinen myrkky herahtaa
Peltokierrolla.
Kivirouhetta syökää,
Kirkkojen muurit rikki lyökää;
Nielkää tulvien hiomia murikoita,
Harmaiden laaksojen kakkaroita.
(55.)
tiistai 19. kesäkuuta 2007
How now, spirit! Whither wander you?
Penjami suositteli minulle Shakespearen Kesäyön unelmaa tuossa taannoin, joten tuumasta toimeen. Olin kuitenkin sen verran itsepäinen että halusin lukea näytelmän englanniksi, luottaen kielitaitoni kohentuneen kymmenessä vuodessa riittävästi. Ja ihan hyvinhän se meni, en joutunut kertaakaan turvautumaan sanakirjaan. Jei.
Tarina sinällään oli tuttu monista muista yhteyksistä, olen jopa nähnyt elokuvan vuodelta 1999, huolimatta siitä että siinä oli Calista Flockhart, josta en ole erityisen innoissani. Antoisimmat yhtymäkohdat kirja kuitenkin antoi Neil Gaimanin Sandman- ja Books of Magic-sarjakuviin, joista taas olen aina vain yhtä innoissani. Fantasianörtti minussa ei kuollutkaan teinivuosieni myötä, vaikka Eddingsit ja kumppanit saivatkin jäädä.
Takaisin Shakespeareen. Pitää nyt tässä yhteydessä mainita, että A Midsummer Night's Dream oli nyt sitten ensimmäinen herralta lukemani kokonainen teos, aiemmin olen katsellut vain yksittäisiä sonetteja. Mielestäni neitsyys meni ihan hyvissä merkeissä, hauskasti ja kivuttomasti. Olisin tietysti halunnut enemmän keijukaismaailman kuvausta ja vähemmän ihmisiä, mutta minä olenkin todellisuuspakoinen, ja ehkä keijukaismaailman viehätys piileekin juuri sen arvoituksellisuudessa, siinä että näytetään vain lyhyitä välähdyksiä, kuin pätkiä unesta. Silti tahtoisin lisää Puckia, Titaniaa ja Oberonia, huolimatta siitä että, kuten antiikin jumalilla konsanaan, on Shakespearen keijuillakin varsin inhimillistä ihmissuhdedraamaa, mustasukkaisuutta ja kateutta, vaikka luulisi näiden kuolemattomien oppivan jotain satojen elinvuosiensa kuluessa.
Lopussa esitetty näytelmä hieman kummastutti, en ymmärtänyt sen funktiota tarinan kannalta. Vaikka olihan se koominen, ja metatekstuaalisuus on aina kivaa.
"Puck: If we shadows have offended,
Think but this, and all is mended,
That you have but slumb'red here
While these visions did appear."
(72; säkeet 407-410.)
Tarina sinällään oli tuttu monista muista yhteyksistä, olen jopa nähnyt elokuvan vuodelta 1999, huolimatta siitä että siinä oli Calista Flockhart, josta en ole erityisen innoissani. Antoisimmat yhtymäkohdat kirja kuitenkin antoi Neil Gaimanin Sandman- ja Books of Magic-sarjakuviin, joista taas olen aina vain yhtä innoissani. Fantasianörtti minussa ei kuollutkaan teinivuosieni myötä, vaikka Eddingsit ja kumppanit saivatkin jäädä.
Takaisin Shakespeareen. Pitää nyt tässä yhteydessä mainita, että A Midsummer Night's Dream oli nyt sitten ensimmäinen herralta lukemani kokonainen teos, aiemmin olen katsellut vain yksittäisiä sonetteja. Mielestäni neitsyys meni ihan hyvissä merkeissä, hauskasti ja kivuttomasti. Olisin tietysti halunnut enemmän keijukaismaailman kuvausta ja vähemmän ihmisiä, mutta minä olenkin todellisuuspakoinen, ja ehkä keijukaismaailman viehätys piileekin juuri sen arvoituksellisuudessa, siinä että näytetään vain lyhyitä välähdyksiä, kuin pätkiä unesta. Silti tahtoisin lisää Puckia, Titaniaa ja Oberonia, huolimatta siitä että, kuten antiikin jumalilla konsanaan, on Shakespearen keijuillakin varsin inhimillistä ihmissuhdedraamaa, mustasukkaisuutta ja kateutta, vaikka luulisi näiden kuolemattomien oppivan jotain satojen elinvuosiensa kuluessa.
Lopussa esitetty näytelmä hieman kummastutti, en ymmärtänyt sen funktiota tarinan kannalta. Vaikka olihan se koominen, ja metatekstuaalisuus on aina kivaa.
"Puck: If we shadows have offended,
Think but this, and all is mended,
That you have but slumb'red here
While these visions did appear."
(72; säkeet 407-410.)
sunnuntai 17. kesäkuuta 2007
Boken som skriver dig
"Du vet det själv, Daniel, att du genom det lästa ser dig själv och världen lite klarare." (212.)
Luin Bo Carpelanin romaanin Urwind. Kaunis, surullinen, lämmin - vaikkakaan ei kovin helppolukuinen. Aiemmin olen lukenut Carpelanilta ainoastaan yksittäisiä runoja (ja Hollstenin väitöskirjan Carpelanista), ja yllätyin iloisesti siitä, miten hyvin kirjailija on saanut runojensa tunnelman siirtymään myös proosatekstiin tekemättä siitä liian itsetarkoituksellisesti kikkailevaa sekasotkua.
Ajallisesti teos käsittää noin vuoden mittaisen jakson, jolloin päähenkilön, Daniel Urwindin, vaimo Maria on työmatkalla Amerikassa. Danielille tämä on kriisin paikka, hän pelkää vaimonsa menettämistä, tai itsensä, ja tarina rakentuukin Danielin kirjeenomaisista monologeista vaimolleen, joissa mennyt ja nykyinen, tosi ja uni, sulautuvat toisiinsa varsin uskottavasti. Yhtymäkohtia rakastamaani maagiseen realismiin on siis havaittavissa, samoin kuin Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä- romaanisarjaan, jota olen pikkuhiljaa kahlannut läpi. Proustiin siis siinä mielessä, että samoin kuin Proustilla, myös Carpelanilla tärkeimmässä roolissa on nimenomaan sisäinen elämä: keski-ikäisen antikvariaatinomistajan parisuhdekriisi ei juonena kuulosta kovinkaan hääppöiseltä, mutta Carpelanin kirjoittamana se on ihmeellinen.
Koska minulla on myös fiksaatio intertekstuaalisuuteen, olin ikionnellinen teoksen lukuisista viittauksista muuhun kirjallisuuteen ja kuvataiteisiin, erityisesti Kleehen ja Cezanneen. Löysin Urwindin avustuksella myös Wecksellin runon "Fågeln", jota en nyt kuitenkaan lainaa tähän. Sen sijaan sanoja ihmeestä nimeltä kirjasto:
"Vi sänker rösten, vi går var och en i vår egen tystnad. Det magiska är helt naturligt, det strömmar ut ur böckerna, det doftar av fjärran länders djur och blommor, luktar av våta kläder, papper, skymning, näsor rinner, huvuden lutar sig in i sina egna förtrållade irrgångar, munnar stavar långsamt, fingrar följer främmande floder, jag är förlorad, uppfångad, trygg." (55.)
Luin Bo Carpelanin romaanin Urwind. Kaunis, surullinen, lämmin - vaikkakaan ei kovin helppolukuinen. Aiemmin olen lukenut Carpelanilta ainoastaan yksittäisiä runoja (ja Hollstenin väitöskirjan Carpelanista), ja yllätyin iloisesti siitä, miten hyvin kirjailija on saanut runojensa tunnelman siirtymään myös proosatekstiin tekemättä siitä liian itsetarkoituksellisesti kikkailevaa sekasotkua.
Ajallisesti teos käsittää noin vuoden mittaisen jakson, jolloin päähenkilön, Daniel Urwindin, vaimo Maria on työmatkalla Amerikassa. Danielille tämä on kriisin paikka, hän pelkää vaimonsa menettämistä, tai itsensä, ja tarina rakentuukin Danielin kirjeenomaisista monologeista vaimolleen, joissa mennyt ja nykyinen, tosi ja uni, sulautuvat toisiinsa varsin uskottavasti. Yhtymäkohtia rakastamaani maagiseen realismiin on siis havaittavissa, samoin kuin Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä- romaanisarjaan, jota olen pikkuhiljaa kahlannut läpi. Proustiin siis siinä mielessä, että samoin kuin Proustilla, myös Carpelanilla tärkeimmässä roolissa on nimenomaan sisäinen elämä: keski-ikäisen antikvariaatinomistajan parisuhdekriisi ei juonena kuulosta kovinkaan hääppöiseltä, mutta Carpelanin kirjoittamana se on ihmeellinen.
Koska minulla on myös fiksaatio intertekstuaalisuuteen, olin ikionnellinen teoksen lukuisista viittauksista muuhun kirjallisuuteen ja kuvataiteisiin, erityisesti Kleehen ja Cezanneen. Löysin Urwindin avustuksella myös Wecksellin runon "Fågeln", jota en nyt kuitenkaan lainaa tähän. Sen sijaan sanoja ihmeestä nimeltä kirjasto:
"Vi sänker rösten, vi går var och en i vår egen tystnad. Det magiska är helt naturligt, det strömmar ut ur böckerna, det doftar av fjärran länders djur och blommor, luktar av våta kläder, papper, skymning, näsor rinner, huvuden lutar sig in i sina egna förtrållade irrgångar, munnar stavar långsamt, fingrar följer främmande floder, jag är förlorad, uppfångad, trygg." (55.)
torstai 14. kesäkuuta 2007
Voip' on kansoa Kalevan
Tämä saa nyt luvan olla viimeinen Leinoni vähään aikaan. Luin siis Leinon näytelmän Sota valosta tänään, joka onkin sitten kolmas lukemani Leino parin viikon sisään. Eiköhän se riitä.
Sota valosta oli hieman sekava, en pysynyt kärryillä tarinan syy-seuraus-suhteista, miksi valo katosi ja miksi se tuli takaisin ja kuka soti ketäkin vastaan. Kalevalan maailma sekoittui Uuteen Testamenttiin ja Väinämöinen matkasi Tuonelaan jättäen Suomen Ruotsille ja kristinuskolle. Jo Helkavirsien ensimmäisessä osassa muistaakseni Marjatta tuli puolukasta raskaaksi ja synnytti kuninkaan, joka tekisi kaikista veljiä keskenään - siis Jeesuksen - kuten tässäkin. Toisiinsa kietoutuvia ja lomittuvia mytologioita ja aikakausia, henkilöitä ja uskomuksia. Teos asettuu siis mainiosti syntyajankohtaansa (1900), jolloin taide ja sen mukana myöskin kirjallisuus kaivoi innoituksensa milloin minkäkin aikakauden tarustosta, vuoroin antiikista, keskiajalta tai myyttisestä Kalevalasta. Myös viime vuosisadanvaihteelle ominaista isänmaallisuutta on näkyvissä rikkaan ruotsalaisen, Ruotuksen, kuvailussa vastakohtana jaloille suomalaissankareille, Väinämöiselle, Ilmariselle ja Lemminkäiselle.
"Lemminkäinen:
Kuinka, te Kalevan miehet?
Oletteko unhottaneet
Väinön valtikan väkevän?
Kuka kylvi vainionne?
Kuka kaasi kontionne?
Kuka toi Tuonelta sanomat?
Ken ryösti satujen Sammon?
Kuka virtenne viritti,
joista järkkyi maa ja taivas?
Vastatkaa Kalevan miehet,
ken on tämän kaiken tehnyt?"
(Kootut teokset 5, 324.)
Sota valosta oli hieman sekava, en pysynyt kärryillä tarinan syy-seuraus-suhteista, miksi valo katosi ja miksi se tuli takaisin ja kuka soti ketäkin vastaan. Kalevalan maailma sekoittui Uuteen Testamenttiin ja Väinämöinen matkasi Tuonelaan jättäen Suomen Ruotsille ja kristinuskolle. Jo Helkavirsien ensimmäisessä osassa muistaakseni Marjatta tuli puolukasta raskaaksi ja synnytti kuninkaan, joka tekisi kaikista veljiä keskenään - siis Jeesuksen - kuten tässäkin. Toisiinsa kietoutuvia ja lomittuvia mytologioita ja aikakausia, henkilöitä ja uskomuksia. Teos asettuu siis mainiosti syntyajankohtaansa (1900), jolloin taide ja sen mukana myöskin kirjallisuus kaivoi innoituksensa milloin minkäkin aikakauden tarustosta, vuoroin antiikista, keskiajalta tai myyttisestä Kalevalasta. Myös viime vuosisadanvaihteelle ominaista isänmaallisuutta on näkyvissä rikkaan ruotsalaisen, Ruotuksen, kuvailussa vastakohtana jaloille suomalaissankareille, Väinämöiselle, Ilmariselle ja Lemminkäiselle.
"Lemminkäinen:
Kuinka, te Kalevan miehet?
Oletteko unhottaneet
Väinön valtikan väkevän?
Kuka kylvi vainionne?
Kuka kaasi kontionne?
Kuka toi Tuonelta sanomat?
Ken ryösti satujen Sammon?
Kuka virtenne viritti,
joista järkkyi maa ja taivas?
Vastatkaa Kalevan miehet,
ken on tämän kaiken tehnyt?"
(Kootut teokset 5, 324.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
