Haaste

Tuima haastoi minut kertomaan bloggausympäristöstäni. Ei tästä kyllä kovinkaan paljoa ole kerrottavaa, mutta yritän parhaani. Seinällä vasemmalla puolellani on kohtalaisen iso juliste vuoden 2005 sarjisfestareista (ylläolevan kuvan panda). Suoraan edessäni, koneen näytön takana, on sarja mustaharmaita kuvia ja korttipakan ristikakkonen. Ikkunasyvennyksessä on stereot, maapallo, auton pienoismalli, kirjoja (Atkinson, Austen), levyjä (Bobby Womack, MF Doom), dvd:itä (Kadonneiden lasten kaupunki, Papillon), pari maljakkoa ja muuta roinaa. Oikealla on vaatekaappi, jossa on peiliovet: siinä suunnassa näen siis itseni istumassa tietokoneen ääressä. Takanani olevalla seinällä on äitini kirjoittama runo ja Kristiina Segercrantzin kuvittama Pessi ja Illuusia-postikortti. Pöydällä, jolla näyttökin sijaitsee, on varsin kiitettävä määrä rojua: kosketinsoitin, levyjä (Guns n' Roses, Hendrix, Santana, Doors, Nick Drake, PJ Harvey, Red Hot Chili Peppers, Carole King, Björk, Joplin, Bob Marley, DJ Vadim, Thelonious Monk, Kid Koala, St Germain jnejnejne - suurin osa asuintoverin), kamera, sanakirja, kuulokkeet, Loen L ja Maria & José, vihkoja, lehtiä, kyniä, ruuvimeisseli, tupakka-aski... Mitä nyt kirjoituspöydälle yleensä kasautuukaan. Jos käännän päätäni taakse ja oikealle näen viherkasvin, lisää lehtiä, punaisen kelkan ja tällä hetkellä mukavan tyhjän kulmauksen tiskipöydästä. Jos oikein kurottaudun, näen jopa jääkaapin ja telkkarin reunan.

Tietokonenurkkaus on kyllä pikkuisen asuntomme mahdollisesti epäesteettisin nurkkaus, joten pidättäydyn enempien valokuvien julkaisemisesta. Bloggaan aina samassa paikassa: minuahan ei niin vain kaavoistani murreta!

Haastan Morren, Kirsi-Marian, ja Sallan, sekä kaikki muutkin jotka haluavat haasteeseen tarttua.

(Haaste: Ota kuva lähimmästä ikkunasta avautuvasta maisemasta, tai jos olet ulkona, kuvaa bloggausympäristösi. Liitä kuva blogiisi ja kerro, missä yleensä bloggaat (kotona, töissä, kirjastossa, kahvilassa) ja onko kuvassa kyseessä normaali bloggausympäristösi. Haasta mukaan haluamasi määrä muita bloggaajia ilmoittamalla haasteesta heidän kommenttilaatikkoihinsa.)

Ihmiset syövät toisiaan

Eilen ostin ja otin ja luin Erlend Loen Dopplerin. Pidän Loen tavasta kirjoittaa, joten sinänsä ei olisi pitänyt olla mikään yllätys että pitäisin myös Dopplerista. Olin kuitenkin vähän yllättynyt siitä, miten paljon pidin siitä. En ole muutamaan vuoteen lukenut Loelta muuta kuin Maria & Joséta, johon palaan aina säännöllisin väliajoin, kun tarvitsen virkistävää ja koskettavaa kymmenen minuutin välipalaa (sen lukeminen ei todellakaan kestä kauempaa). Doppler oli mielestäni myös parempi kuin Tosiasioita Suomesta, joka taitaa olla viimeisin lukemani romaani Loelta.

Aihe ei ole niitä eniten minua puhuttelevia: miehen muuttaminen metsään kyllästyttyään ihmisiin kuulostaa turhan äijäilylle minun hentoihin korviini, mutta onneksi Loe ei ole äijä, ainakaan Hyry-mielessä. Tarina alkaa päähenkilön, Dopplerin, asuttua metsässä puoli vuotta, jonne hän on muuttanut isänsä kuoleman jälkeen. On marraskuu, ja Dopplerilla on nälkä, joten hän tappaa hirven. Hirvellä on vasa, joka emonsa kuoleman jälkeen ryhtyy seuraamaan Doppleria. Vasa saa nimen Bongo Dopplerin isän mukaan: "vaikkei isäni nimi ollutkaan Bongo, nimeän vasan Bongoksi hänen mukaansa. Joskus on kyettävä olemaan avoin sentapaisille mielleyhtymille." (44.)

Dopplerin ympärille kerääntyy, hänen vastentahtoisuudestaan huolimatta, pieni ja sekalainen joukko. Düsseldorf on saksalaisen sotilaan poika, joka rakentaa pienoismallia isänsä kuolinhetkestä. Rauta-Roger on murtovaras, joka ruikkii siemennestettään lehdille, kirjoille, laskuille ja muihin paikkoihin, joista siemennestettä ei yleensä löydä. Oikeistolainen Bosse haluaisi olla Dopplerin opetuslapsi.

Dopplerilla on myös perhe; vaimo, teini-ikäinen Tolkienia fanittava tytär Nora ja nelivuotias poika Gregus. Vaimo käy välillä Dopplerin teltassa harrastamassa seksiä, ja Dopplerin ollessa eräänä päivänä kaupassa vaihtamassa hirvenlihaa rasvattomaan maitoon, hän törmää vaimoonsa, joka ilmoittaa olevansa raskaana. Doppler saa ultimaatumin: laskettu aika on toukokuun puolessa välissä, ja silloin olisi paras palata kotiin. Tätä Doppler ei kuitenkaan suinkaan aio tehdä.

Perheenjäsenistä näkyvin hahmo on ehkä Gregus, joka muuttaa isänsä luokse metsään kirjan viimeisen viidenneksen ajaksi. Doppler käy taistelua fiksuutta vastaan, ja haluaa pelastaa siltä poikansakin. Lopulta Gregus, Bongon tavoin, seuraa Doppleria matkalle yhä syvempiin metsiin, sotaretkelle: "Me olemme sotilaita, ja me taistelemme viimeiseen mieheen. Fiksuutta vastaan. Ja tyhmyyttä vastaan." (195.)

Doppler ei ole erityisen mukava henkilö. Jos tuntisin tällaisen ihmisen oikeassa elämässä, minua luultavasti ärsyttäisi suunnattomasti tuollainen keskenkasvuinen ihmisviha ja vastuun pakoilu. Doppler valehtelee ja varastaa, suhtautuu piittaamattomasti lapsiinsa (etenkin Noraan), eikä kykene sulattamaan omastaan eriäviä mielipiteitä. Hän on suunnattoman itsekäs, ja mahdollisesti hieman mielenvikainen. Samalla hän on kuitenkin sympaattinen, hauska ja samaistuttava. Onneksi fiktion ja toden välillä on raja.

Kaikki hyvin

Luin Jane Austenin romaanin Ylpeys ja ennakkoluulo. Juonenkäänteiltään kirja ei tuottanut mitään erityisiä yllätyksiä, sillä näin kesällä teoksen filmatisoinnin. Itse asiassa huomasin elokuvan häiritsevän lukemistani, sillä en saanut omaa mielikuvaani Elizabethistä sopimaan yhteen Keira Knightleyn kanssa: mutta tämä ei ole mikään uusi kokemus, harvoinhan oma näkemys käy täydellisesti yhteen muiden näkemysten kanssa.

En ole pahemmin tutustunut Austenin tuotantoon muuten kuin elokuvien kautta tätä ennen: minulla on hämärä muistikuva, että olisin lukenut joko Emman tai Sense and Sensibilityn joskus murrosikäisenä ja pitänyt sitä varsin tylsänä, mutta ihan varma en tästä enää ole. Ylpeys ja ennakkoluulo ei nimittäin ollut mielestäni yhtään tylsä, vaan päinvastoin erittäin viihdyttävä. Kieli oli nokkelaa, henkilöhahmot huvittavia vaikkakin paikoin varsin karikatyyrinomaisia, ja tapahtumatkin pitivät mukavasti otteessaan, huolimatta ennalta-arvattavuudestaan sekä jo mainitsemastani seikasta, että tunsin juonenkäänteet suurimmaksi osaksi ennestään elokuvan perusteella.

Joudun nyt varmaankin tutustumaan Austeniin vähän tarkemmin, ja etenkin alkuperäiskielellä, mutta tämän lukukokemuksen perusteella voisin todeta Austenin olevan potentiaalisena lohtukirja-kandidaattina varsin vahvoilla. Tarvitsen kirjoja, joita lukiessa ei erityisemmin tarvitse ajatella, mutta jotka eivät kuitenkaan ole tyhmiä: tähän asti sellaisia ovat minulle olleet ennen kaikkea tyttökirjat, kuten Vihervaaran Anna- ja Pieni Runotyttö-sarjat, sekä kohtalaisen uusi tuttavuuteni Monte Criston kreivi.

Tässä WSOY:n 1949 kustantamassa painoksessa lisäpisteitä heltisi myös C.E.Brockin kuvituksesta vuodelta 1895. Aikuisille suunnattuja kirjoja kuvitetaan ihan liian harvoin.

(Kuva täältä.)

"On elämä lyhyt kuin lapsella paita"

Luin Antti Hyryn romaanin Aitta. Olen jo aikaisemmin todennut Hyryn tyylin kirjoittaa jättävän minut melkolailla kylmäksi, eikä Aitta muuttanut käsitystäni. Hyryn maailma nyt vain ei ole minun maailmani, ja mielestäni on ihan hyvä niin.

Aitassa ei erityisemmin tapahdu mitään. Päähenkilö ostaa aitan, purkaa sen, siirtää omalle tontilleen ja pystyttää. Välillä käy poimimassa hilloja ja mustikoita, kalastamassa ja ostamassa päreitä aitan kattoa varten. Tapahtumattomuus sinänsä ei häiritse, olen lukenut kuitenkin monia kirjoja joissa tapahtuu yhtä vähän tai vähemmän (esim. Vastahankaan), ja joista olen silti pitänyt kovastikin. Ehkä se on se lakonisuus joka häiritsee, toteavat lauseet joista en löydä sisältöä: makuni on mahdollisesti vielä liian kypsymätön ja vulgaari moiselle hienostuneisuudelle. Tunnustan nyt sitten samaan hengenvetoon, etten erityisemmin pidä pohjoismaiselle muotoilulle ominaisesta puhdaslinjaisuudesta; minusta se on yksinkertaisesti tylsää.

Ärsyttävintä oli kuitenkin persoonapronomineilla kikkailu. Päähenkilöstä puhuttiin joka toisessa lauseessa yksikön ensimmäisessä, ja joka toisessa (ok, ei se vaihtelu ihan noin tiuhaa ollut, mutta kuitenkin) yksikön kolmannessa persoonassa. Luultavasti tässäkin oli takana jokin merkitys, joka minulta pieneltä tyttöparalta meni ohi.

"Hän luki lehtiä, selasi ja selasi ja ihmetteli, niin kuin ennenkin, että mitenkä saattoi olla niin paljon tekstiä ja niin vähän lukemista, kun itsestään selvistä asioista tehdään suuret jutut, tai suuret jutut, jotka eivät ketään kiinnosta. Ja kyllä sarjakuvien tekeminen mahtaa olla vaikeaa. Onneksi ei lukemisessa mene kauan. Kun illalla yrittää toiseen kertaan lukea jotain, ei niin vain löydy. Näitä minä vain selaan koko ikäni." (95.)

Vi måste alltid komma ihåg att minnas

Kaikkien tylsien artikkeleiden lomassa sain viime yönä luettua loppuun Kjell Westön viime vuonna ilmestyneen romaanin Där vi en gång gått, alaotsikkona En roman om en stad och om vår vilja att bli högre än gräset. Sekä teoksen nimi että alaotsikko kertovat varsin paljon. Westö kirjoittaa menneestä ajasta, tarkemmin sanottuna vuosista 1905-1938, varsinaisena päähenkilönään Helsingin kaupunki ja sen muuttuvat kasvot: kansalaissota, jazz-aika, jalkapallo, Lapuan liike; kaikki jättävät jälkensä kaupunkiin ja sen asukkaisiin.

Menneiden vuosikymmenten kuvaus on ainakin minun silmiini hyvin uskottavaa: Westö on tehnyt taustatyönsä huolella. Kertojan ääni on varsin objektiivinen olematta silti kylmä ja välinpitämätön: köyhät ja rikkaat, punaiset ja valkoiset esitetään yhtä lailla inhimillisinä, vahvuuksineen ja heikkouksineen. Itse kaupungin lisäksi päähenkilöiksi nousevat parempien perheiden lapset Lucie ja Eccu, köyhä työläispoika Allu ja idealisti Ivar. Näiden lisäksi Där vi en gång gått esittelee varsin suuren joukon erilaisia henkilöhahmoja: Allun vanhemmat Vivanin ja Enokin, Lucien veljen Cedin, Eccun sisaren Nitan, Ivarin rakastetun Henrietten, kauppamies Henningin, Allun vaimon Mandin, Maggien, Mickin, Ainan, Peckan, Misjan.. Jokainen henkilö on yksilöllinen ja myötätunnolla kuvattu, esiintyypä hän sitten kirjassa yhden tai viidenkymmenen sivun verran.

Jonkin verran suureen innostukseeni Westön romaania kohtaan vaikuttaa varmaankin oma kotikaupunkirakkauteni. Oli hauskaa lukea, miten Kampinmalmi oli 1900-luvun alussa pelottavaa slummialuetta, miten Töölö nousi pelloille ja niityille, raitiovaunulinjoista M ja K, Stockmannin rakentamisesta. Kuljen samoja katuja kuin Eccu ja Lu ja Allu ja Ivar ja muut, ja se antaa mielessäni lisämerkitystä niin kaduille kuin kirjallekin.

Ainoa häiritsevä seikka minulle kielitaidottomalle oli ranskan- saksan- espanjan- ja venäjänkielisten sitaattien kääntämättä jättäminen. Ei niitä paljon ollut, eivätkä ne olleet pitkiä, mutta minua harmitti. Olisi kai ne voinut laittaa ala- tai loppuviitteiksi, etenkin kun harvat suomenkieliset repliikit oli käännetty heti keskellä tekstiä: ""No hiivi sit himaas, smyg hem till dej då", sa Mandi."(176.)

Tom Karlssonin hieno arvostelu Kiiltomadossa (ruotsiksi).

(Kuva täältä.)

Valinnan vaikeus

Schmooze aiheuttaa nyt minulle päänvaivaa: tunnen velvoitetta sen eteenpäin antamisesta, mutta valinta on vaikea. Haluaisin antaa sen lähestulkoon jokaiselle blogille jota luen. Onneksi monet näistä ovat kuitenkin jo saaneet sen jotakin toista kautta, ja pitkällisen arvonnan - siis harkinnan - tuloksena päätin ainakin Illuusioita- ja Jäljen ääni-blogien tarjoavan itselleni niin mieluisia lukukokemuksia, että päätin muutsata heidät, jos he niin haluavat.

You and me against the world

Luin eilen loppuun D.H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajan. Edellisen kerran olen lukenut tämän teoksen muistaakseni lukioikäisenä, kahlatessani läpi eroottisen kirjallisuuden klassikoita. Tällä kertaa huomasin lukevani vastustaen, haluamatta pitää kirjasta, mikä johtuu luultavasti painoksen kammottavasta ulkoasusta (WSOY:n Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1989). Ehtiessäni joudun varmaankin askartelemaan uudet kannet, jotta lukukokemus ei jatkossa häiriintyisi niinkin ulkokirjallisesta seikasta.

Tuli taas huomattua, miten valikoiva elin muisti on: olin täysin unohtanut Connien raskauden, Venetsian-matkan ja suunnitelmat Connien ja Mellorsin yhteiselämää varten; sen sijaan muistin melkeinpä sanasta sanaan useimmat rakastelukohtaukset, etenkin kukkien pujottelun häpykarvoihin ja Mellorsin valituksen edellisen vaimonsa ilmeisen epänaisellisesta käytöksestä seksin aikana. Naisenhan pitäisi vain maata aloillaan ja antaa miehen ottaa hänet.

Paluu luonnonmukaisempaan elämään kuulostaa edelleenkin ihan hyvältä ideologialta, samoin rahan vallan kritisointi. Ärsyttävää sen sijaan on miehen ja naisen suhteen mustavalkoinen ihanne: kaikkien miesten on oltava tietynlaisia, samoin kaikkien naisten. Samaten oudoksuttaa Mellorsin kohtalaisen epäkorrekti mielipide lesboista: "Minä voisin tappaa heidät. Kun olen naisen kanssa joka on todella lesbolainen, minun sieluni suorastaan ulvoo halusta tappaa hänet." (226.)

Mitä tuohon nyt sitten sanoisi.

(Kuva täältä.)