Det är snön som gör mörkret ljusare

Luin kirjoja: Sven Linnérin toimittaman artikkelikokoelman Från dagdrivare till feminister. Studier i finlandssvensk 1900-talslitteratur, Bo Carpelanin runokokoelman I de mörka rummen, i de ljusa ja Juhani Ahon pienoisromaanin / laajan novellin Helsinkiin.

Artikkelikokoelma oli varsin mielenkiintoinen. Erityisesti pidin Torsten Petterssonin kokoelman aloittavasta artikkelista "Det svårgripbara livet. Ett förbisett tema i dagdrivarlitteraturen", jossa Petterssonin pääteesinä on osoittaa, että toisin kuin aiemmassa tutkimuksessa on esitetty (kokoelma on ilmestynyt 1986, joten tieto on yli parinkymmenen vuoden takaista), dagdrivare-kirjallisuudessa ajelehtiminen, tarkkailijan asema ja ulkopuolisuus eivät ole ihannoituja ominaisuuksia, vaan päähenkilöt kaipaavat ja etsivät "todellisempaa" elämää, joka kuitenkin näyttäytyy joko vaikeasti tai täysin mahdottomalta saavuttaa. Toinen erityisen kiinnostava artikkeli oli puolestaan kokoelman päättävä Merete Mazzarellan "Den kvinnomedvetna prosan efter 1970", jossa Mazzarella (muuten ainoa nainen kokoelman kirjoittajien joukossa) otsikon mukaisesti käsittelee nk. "uutta feminismiä" suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa.

Carpelanin runokokoelma oli yhtä hieno ja koskettava ja henkilökohtaisella tasolla puhutteleva kuin Carpelanin tekstit mielestäni aina ovat. Ehkä liian henkilökohtaisella tasolla jotta runoja tekisi mieli lähteä analysoimaan.

Ahon Helsinkiin -teoksesta puhuttiin tiistain luennolla, jolloin opettaja mainitsi, että päähenkilö on tehty tarkoituksella vastenmieliseksi, tavoitteena herättää lukijassa inhoreaktio tämän edustamaa ihmistyyppiä ja arvomaailmaa kohtaan. Samaa aihetta käsittelee myös Pirjo Lyytikäinen teoksen esipuheessa. Päätin siis ennalta pitää päähenkilöstä, Antti Ljungbergista, mutta eihän siitä tullut mitään. En tosin varsinaisesti inhonnutkaan Anttia, enimmäkseen säälitti, mutta sympaattista hahmoa hänestä ei kyllä saa leivottua hyvällä tahdollakaan. Aho on siis onnistunut tavoitteessaan, ja hyvä niin; joskin minua hieman ärsytti tietty alleviivaavuus ja tendenssimäisyys, jotka usein muutenkin saavat minut vieroksumaan realismin ja naturalismin hengessä kirjoitettua kirjallisuutta.

Kings and pirates

Lukeminen on taas viime aikoina ollut varsin vähäistä. Tosin viikko sitten luin Pertti Karkaman ja Hanne Koiviston toimittaman artikkelikokoelman Älymystön jäljillä. Kirjoituksia suomalaisesta sivistyneistöstä ja älymystöstä, joka oli ihan kiinnostava teos, mutta jätti minut hieman sekaviin ajatuksiin. Sivistyneistöstä ja älymystöstä puhuminen tuntuu hieman snobistiselta, siitä huolimatta että oma oppialan valintani viitoittaa tietä ainakin älymystön suuntaan, mikäli älymystöllä tarkoitetaan ajatustyötä tekeviä henkilöitä. Terminologia ei ollut erityisen yhdenmukainen teoksen artikkeleiden kesken, joten sillä saatetaan tarkoittaa erinäisiä muitakin asioita, kuten yhteiskunnallisiin kysymyksiin puuttumista ja niiden kyseenalaistamista, jolloin tipahtaisin kyllä kategorian ulkopuolelle. Sivistyneistön käsite jäi vieläkin hämärämmäksi.

Tänään luin sitten P. H. Sawyerin Kings and Vikings. Scandinavia and Europe AD 700-1100. Aiheena siis viikingit, ja varsin tieteellisestä näkökannasta tarkasteltuina. Teksti oli hieman kuivaa, joskin kohtalaisen helppolukuista. Itse en ole erityisen kiinnostunut arkeologiasta, joten sivukaupalla kestävät selvitykset mistä mikäkin kolikonpuolikas on löydetty olivat hieman tuskastuttavia, mutta oppimisen kannalta teos oli varsin hyödyllinen. Lopussa oli myös mustavalkoisia kuvia riimukivistä, rahoista, haudoista ja niin edelleen.

(Kuva täältä.)

Minut murhattiin, ja minä elän

Toinen Finlandia-voittaja heti perään: luin eilen Kristina Carlsonin romaanin Maan ääreen vuodelta 1999. Pidin enemmän kuin Sinervon teoksesta, mutta ei tämäkään ihan omalta tuntunut. Ehkä odotukset ovat liian korkealla. Vuoden 1999 ehdokkaista olin aiemmin lukenut vain Hyryn Aitan, josta en pitänyt.

Maan ääreen kertoo nuoresta suomalaisesta ylioppilaasta, Lennart Falkista, jonka isä lähettää Amurinmaalle itäiseen Siperiaan etsimään onneaan. Lennart asettuu (tai asetetaan) Nahodkaan tilejä tarkastamaan, ja pitkästymistä paetessaan Lennart ajautuu ensin esimiehensä vaimon syliin, sitten kosiskelemaan tytärtä. Hän ryhtyy myös hämäräperäiseen liikeyritykseen papin, isä Spirosin, sekä nimettömäksi jäävän kiinalaisen kanssa. Eräänä iltana joku kuitenkin hyökkää hänen kimppuunsa pimeässä ja lyö Lennartin kallon halki tiiliskivellä. Tohtori Gantz, Lennartin ystävä ja asuinkumppani, saa vamman parannettua, ja Lennart ryhtyy pohtimaan, kuka hänet yritti murhata. Ennen kuin hän pääsee mihinkään lopputulokseen, hänelle nousee kova kuume ja hän kuolee.

Arvoitus ratkeaa yllättävän arkisesti (ainakin minut se yllätti, mutta olenkin aina ollut huono salapoliisi) lopussa ulkopuolisen kertojan avulla.

Pinaatti, intohimon ja kaipuun hämärä kohde

"Luulisi kuitenkin ihmisten olevan sen verran valistuneita, että tietävät taiteilijan kirjoittavan yhä uudelleen ja uudelleen omakuvaa." (Runoilijan talossa, 30.)

En ole lukenut kovinkaan paljon uudempaa suomalaista kirjallisuutta. Ylipäätään olen ollut kiinnostuneempi ns. länsimaiseen kirjallisuuden kaanoniin kuuluvista teoksista ja kirjailijoista, eniten ranskalaisista ja venäläisistä. Kotimaisia klassikoita olen lukenut oikeastaan vasta nyt viimeisen puolentoista vuoden ajan koulun takia. Ja kotimaista nykykirjallisuutta siis vielä harvemmin. Mutta olen päättänyt parantaa tapani, ja ensimmäinen askeleeni kohti suomalaista reilun parinkymmenen vuoden sisällä kirjoitettua kirjallisuutta on Finlandia-palkinnon saaneiden teosten lukeminen. Keinotekoista, tiedän, mutta jostainhan sitä pitää aloittaa, ja pidän selkeistä listoista. Tähän mennessä olen lukenut Finlandian voittaneita teoksia vasta neljä, Carpelanin Urwindin (1993), Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (2000), Westön Där vi en gång gått (2006) ja nyt tänään Helena Sinervon Runoilijan talossa (2004). Kolmea ensimmäistä en lukenut millään tavalla niiden palkintostatusta ajatellen, joten lähestymistapani Sinervon teokseen varmaankin vaikutti odotushorisonttiini toisella tavalla.

Runoilijan talossa on elämäkerrallinen romaani Eeva-Liisa Mannerista, jonka kirjoittamisessa Sinervo on hyödyntänyt arkistomateriaalia. Ymmärtääkseni teos herätti jonkin verran polemiikkia Mannerin perikunnan, teoksessa esiintyvien ihmisten tai näiden sukulaisten tai jonkun muun taholta (en siis tiedä/muista kenen), sillä Sinervon oli odotettu kirjoittavan Mannerin elämäkertaa, ei fiktiota. Itse olen lukenut Mannerin tuotannosta ainoastaan runokokoelman Tämä matka, koska se kuuluu kurssivaatimuksiin, ja Mannerin elämästä en tiennyt aiemmin yhtään mitään. Ilmeisen ongelmallinen se tämän teoksen perusteella oli.

Ymmärrän kyllä, miksi Runoilijan talossa on monien mielestä hyvä kirja. Tavallaan ymmärrän myös, miksi se on voittanut Finlandian, joskaan en ole lukenut muiden ehdolla olleiden teoksia kuin Rimmisen Pussikaljaromaanin (josta pidin), joten vertailupohjaa ei juurikaan ole. Mutta minun kirjani tämä ei ollut, eikä se saanut minua kiinnostumaan paremmasta tuttavuudesta sen enempää Sinervon kuin Mannerinkaan tuotannon kanssa.

It's no good anyone winning

Oijoi. Taas on tullut luettua fantasiaa. Seuraavaksi lupaan (itselleni ja opettajilleni) tarttua johonkin todella realistiseen ja mahdollisimman vaikeatajuiseen ja tieteelliseen.

Mutta siis, eilen luin (toista kertaa) Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin yhteistyön hedelmän Good Omensin. Tämän erinomaisuutta en voi kylliksi painottaa, vaikkakaan en Pratchettia muuten erityisemmin fanita; luin Discworldia (suomeksi kai Kiekkomaailma, mikä kuulostaa huolestuttavan paljon jääkiekkoon suuntautuneelta tv-ohjelmalta) teini-iässä ihan kiitettävän määrän ja kyllästyin siihen loputtomaan kikkailuun ja nokkeluuteen.

On sitä Good Omensissakin jonkin verran, sitä nokkeluutta, mutta se ei pääse kasvamaan itsetarkoitukseksi. Muutenkin olen kuulevinani teoksesta paremmin Gaimanin äänen, mutta se luultavasti johtuu siitä, että kuulen mitä haluan, eikä mistään tilastollisesta faktasta.

Kyseessä on siis maailmanloppu, Armageddon, Taivaan ja Helvetin välinen suuri taistelu. Henkilögalleriasta löytyvät demoni Crowley (alunperin Paratiisin käärme); enkeli Aziraphale (osa-aikainen harvinaisten kirjojen myyjä); Saatanan poika Adam ja tämän kolme ystävää, Pepper, Wensleydale ja Brian, sekä koira Dog; Ilmestyskirjan neljä ratsastajaa; noita Anathema Device; satanistisia nunnia ja niin edelleen. Melkoinen määrä viittauksia Raamattuun, populaarikulttuuriin sekä länsimaiseen kulttuuriin yleensä, mikä lievittää huonoa omatuntoani: tästähän voi vaikka oppia jotain!

Mutta pääasiassa syy tämän lukemiseen on kannessa komeileva Time Out -lehden lausunto: "Heaven to read, and you'll laugh like hell". Niin totta.

(Kuva täältä.)

You don't have to stay anywhere forever

Luin sunnuntaina neljännen Sandman-albumin, nimeltään Season of Mists. Tarina alkaa Endlessien perhetapaamisella, jossa lukijalle esitellään tarkemmin Desire, Despair, Destiny, Delirium, Dream ja Death. Kokouksen lopputuloksena Dream päättää lähteä Helvettiin vapauttaakseen sieltä entisen rakastettunsa Nadan, jonka Dream itse on tuominnut sinne kymmenen tuhatta vuotta aikaisemmin.

Dream odottaa kohtaavansa vastustusta Helvetistä, sillä viime käynnillään hän on loukannut Luciferia. Päästessään sinne hän kuitenkin huomaa Helvetin olevan tyhjä, ja löytää yksinäisen Luciferin, joka ilmoittaa luopuneensa tehtävistään ja tyhjentäneensä Helvetin. Keskustelun päätteeksi Lucifer antaa Helvetin avaimen Dreamille.

Kolmannessa osassa kuvataan, miten eri jumaluudet lähtevät kohti Uneksuntaa (Dreaming) vaatiakseen Helvettiä itselleen. Aasoista Odin, Thor ja Loki lähtevät; Järjestys ja Kaaos; enkelit Duma ja Remiel (joiden tehtävänä on tarkkailla); Helvetin demonit, jotka haluavat kotinsa takaisin; Egyptistä Anubis, Bast ja Bes; Japanista Susano-O-No-Mikoto, ja niin edelleen.

Neljännessä osassa seurataan kuolleiden paluuta maan päälle seurauksena Helvetin sulkemisesta. Poika nimeltä Charles Rowland on joutunut jäämään koululle joulupyhien ajaksi, kun yhtäkkiä elävät kuolleet täyttävät talon. Kolme entistä koulukiusaajaa tappaa Charlesin; odotellessaan kuolemaansa tämä ystävystyy pojan, Painen, kanssa, jonka samaiset koulukiusaajat ovat tappaneet ollessaan vielä elossa, osana jotakin rituaalia. Kuoltuaan Charles kieltäytyy lähtemästä Deathin mukaan, koska tämä ei suostu ottamaan myös Painea. Kiireidensä takia Death suostuu tulemaan hakemaan pojat myöhemmin. Joten pojat lähtevät ulos koulutalosta nähdäkseen "what life's got to offer us".

Kuka saa Helvetin ja miten käy Nadan: sen kiinnostuneet joutuvat selvittämään itse, sillä enhän toki halua täysin pilata lukunautintoa. Sitäpaitsi minulla alkaa olla kiire kouluun.

I would not like to give up flying at all

Sain asuintoveriltani etukäteen syntymä-
päivälahjaksi uuden tuttavuuden fantasia-
kirjallisuuden saralta: Naomi Novikin Temeraire -sarjan ensimmäisen osan, His Majesty's Dragon. Juuri sitä mitä tarvitsin: helppolukuista, jännittävää ja viihdyttävää. Sarjassa on ilmestynyt yhteensä neljä osaa: His Majesty's Dragonin lisäksi Throne of Jade, Black Powder War sekä syyskuussa 2007 ilmestynyt Empire of Ivory. Aion ehdottomasti hankkia omistukseeni koko sarjan.

His Majesty's Dragon sijoittuu Napoleonin sotien aikaan, ja alkaa kapteeni Will Laurencen laivan vallatessa ranskalaisen fregatin. Laivalta löytyy laatikko, jonka sisältä paljastuu lohikäärmeen muna. Lohikäärmeen kuoriutuessa se valitsee Laurencen huoltajakseen ja kumppanikseen, mikä tarkoittaa Laurencen siihenastisen elämäntavan päättymistä, sillä lohikäärmeen lentäjä joutuu omistautumaan täydellisesti lohikäärmeelleen, ja normaali sosiaalinen elämä, perheen perustamisesta puhumattakaan, jää väistämättä ulkopuolelle. Laurence nimeää lohikäärmeen Temeraireksi, ja kiintyy siihen (häneen) nopeasti.

Koska Englanti on sodassa Ranskaa vastaan, Laurence ja Temeraire lähetetään pikaisesti koulutukseen Skotlantiin. Yleensä lohikäärmelentäjiä koulutetaan tehtäväänsä seitsemänvuotiaasta alkaen, ja Laurence saa alkuun tuntea olonsa varsin ulkopuoliseksi muiden lentäjien keskuudessa. Perinteisen sankarin ominaisuuksillaan, kuten oikeudenmukaisuudella, epäitsekkyydellä ja rohkeudella, hän kuitenkin voittaa heidät pian puolelleen. Myös Temeraire saa alkuun hieman kylmäkiskoista kohtelua toisilta lohikäärmeiltä, sillä hän on eri lajia kuin muut, mutta tämäkin kitka selviää tuota pikaa.

Lopussa Laurence ja Temeraire pelastavat Englannin Bonaparten hyökkäykseltä ja Temeraire osoittautuu olevan erittäin harvinaista ja arvostettua lajia, kiinalaisten keisareiden Taivaallista (Celestial).

Juonenkäänteet olivat varsin ennalta-arvattavia, mutta se ei haitannut. Tapahtumat oli kuvattu uskottavasti ja kiinnostavasti, ja minä pidän lohikäärmeistä. Välillä on sitäpaitsi virkistävää lukea kirjaa, jossa sankari on näin perinteisellä tavalla sankarillinen, suorastaan virheetön: kokemukseni mukaan sankareilla on useammin tapana olla vähän kömpelöitä ja epävarmoja, ja on kivaa samastua välillä täydellisyyteen.

Kirjasarjan kotisivut löytyvät täältä.
(Ja kuva joka ei liity kirjoihin mitenkään on kopioitu täältä.)