Luin baskikirjailija Bernardo Atxagan (oikealta nimeltään Joseba Irazu) novellikokoelman Obabakoak. Olen lukenut teoksen aiemminkin, kymmenisen vuotta sitten, mutten muistanut siitä muuta kuin nimen ja kansikuvan sekä sen, että pidin kirjasta. Pidän edelleen.
Ehkä minun pitää lakata ajattelemasta että minulla olisi jotain ongelmia novellien kanssa, sillä nyt tiedän jo monta kokoelmaa joihin minulla on oikein hyvä suhde.
Obabakoakin nimi merkitsee sisäkansitekstin mukaan "Obaban tapahtumia"; Obaba on baskilainen vuoristokylä, johon suurin osa (sisäkanstitekstin mukaan kaikki, mutta joidenkin kohdalla en huomannut yhteyttä) kokoelman kertomuksista jollakin tapaa liittyvät. Kokoelma jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen, "Lapsuusvuodet", oli minusta heppoisin, vaikka hyviä senkin tarinat olivat. Kokoelman intensiteetti kiihtyy loppua kohden vetäen lukijan mukanaan yhä syvemmälle sokkeloihinsa. Ensimmäinen osa on verryttelyä, alkusoitto, toisessa valmistellaan jo varsinaista aihetta, kunnes viimeisessä osassa teema pääsee varsinaisesti valloilleen. Kolmas ja viimeinen osa, "Viimeisen sanan jäljillä", on oikeastaan yksi ainoa kertomus jonka novelleista osa on kertomukseen sisältyviä sisäkkäisiä tarinoita, osa taas varsinaista tarinaa.
Atxagan kerronta vertautuu mielessäni monellakin tavalla suureen rakkauteeni García Márqueziin, mutta myös moniin muihin tunnettuihin nimiin, kuten Borgesiin ja pikkiriikkisen jopa Hemingwayhin. Kokoelman viimeiseen osaan sisältyvä esseemäinen kirjoitelma "Plagioinnin metodi" kertoo mielestäni hienosti teoksen läpi kulkevasta punaisesta langasta, vaikutteiden ja vuorovaikutuksen tärkeydestä etenkin baskin kaltaiselle pienelle kulttuurille.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti