Nyt on viimeinen Proust luettu. Tai ainakin viimeinen eli kymmenes osa Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjaa, nimeltään Jälleenlöydetty aika. Suomentaja Annikki Suni (joka on mielestäni tehnyt mitä mainiointa työtä, vaikken pystykään alkuperäiseen vertaamaan kielimuurista johtuen) huomauttaa jälkisanoissa, että Jälleenlöydetty aika toimitettiin ja julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen: suomennos perustuu Gallimard-kustantamon vuonna 1989 julkaisemaan laitokseen, jossa "on säilytetty kaikki epäloogisuudet, joita tekstiin on kirjailijan jäljiltä jäänyt". Teoksen lukemiseen menikin reilut pari viikkoa suurelta osin näiden epäloogisuuksien ansiosta: kirjailijan viimeistelemättömän kädenjäljen säilyttäminen on ilman muuta kiitettävä ratkaisu, mutta siloittelemattomuus vaatii lukijalta hieman tavallista enemmän.
Jälleenlöydetty aika hyppää edellisessä osassa esitetyistä tapahtumista reilusti eteenpäin, aikaan jolloin kertoja on jo "vanha" (ehkä viisissäkymmenissä, jolloin ei kai yleensä vielä hoiputa toinen jalka haudassa, mutta Proust itse oli siinä vaiheessa sairastellut jo pitkään ja kuolikin vain 51-vuotiaana). Kertoja osallistuu pitkän poissaolon jälkeen seurapiiririentoihin menemällä Guermantesin ruhtinattaren juhliin, ja horjahtaa talon edessä katukiveyksellä (muistaakseni väistäessään autoa). Tämä sinänsä merkityksetön tapahtuma laukaisee kertojan mielessä samanlaisen muistojen ketjun kuin kuuluisa madeleineleivos, ja vihdoinkin hän tuntee voivansa ryhtyä koko elämänsä ajan suunnittelemaansa kirjoitustyöhön. Kautta koko teossarjan kertautuva muistin tematiikka toistuu siis tässä viimeisessäkin osassa, linkittäen sen muihin osiin ja rakentaen sarjasta orgaanisen kokonaisuuden: lukijaa ei kuljeteta pisteestä A pisteeseen B, eikä edes kehämäisesti takaisin alkuun, vaan kaikki osat ovat jatkuvassa kosketuksessa ja vuorovaikutuksessa toisiinsa.
Olen lukenut Kadonnutta aikaa etsimässä aina silloin tällöin kai 16-vuotiaasta asti, joten nyt koko sarjan kahlattuani on hieman tyhjä olo. Etenkin kun en ole ihan varma ymmärränkö tätä massiivista elämäntyötä nyt yhtään paremmin kuin aloittaessani, siitäkin huolimatta että olen joitakin osia lukenut useammin kuin kerran. Suuruudenhulluna kuvittelen silti kykeneväni raapustamaan aiheesta kandintyötä. Noh, kuuseen on aina mukava kurkottaa.
Kuun alussa luin myös Charlotte Brontën romaanin Syrjästäkatsojan tarina, ja sarjakuvafestareiden innoittamana pari Kallion ja Pirisen Ornette Birks Makkonen-albumia. Nyt olen kuitenkin henkisesti niin uupunut Proustista, että niistä ei oikein riitä sanottavaa. Vaikka mukavia lukukokemuksia olivatkin.
(Kuva täältä.)
2 kommenttia:
Noniin,
uutta sukellustasi maailmankirjallisuuden kiehtoviin syövereihin odotellessa kerron että luin taas sen lemin solariksen, ja suosittelen edelleen. ja monta muuta kirjaa, bussilla matkustelu sai aikaan kirjarenessanssin.
Seuraavaa sukellusta joutuu ehkä hieman odottamaan, olen edelleen vahvasti uppeluksissa entistenkin kanssa (lähinnä siis kandintyöhön liittyen). Mutta suosituksesi on kyllä kirjattu ylös ja odotan innolla seuraavaa kirjastoretkeä, jolloin voisin lainata jotain ihan vaan huvin vuoksi.
Lähetä kommentti