Eikö silloin sitten mikään ollut pielessä?

Sainpas luettua jotakin ihan vain noin niinkuin huvikseni. Harvinaista nykyään. Nopeasti se sujui, mutta podin kyllä koko lukutapahtuman ajan omantunnonvaivoja.

Kyseinen teos oli Erlend Loen Naisen talloma, joka vaikutti oikein mielenkiintoiselta takakannen ja ensimmäisten parinkymmenen sivun perusteella. Eikä se loppukaan millään tapaa huonoa ollut, Loen huumori uppoaa aina, mutta pientä samojen juttujen toistoa oli kyllä havaittavissa. Lisäksi olisin paikoitellen toivonut idean suurempaa kärjistämistä, vitsin / tragedian viemistä enemmän äärirajoille. Teoksen ideana on siis tohvelisankari, nuori mies joka "hämmennyksekseen huomaa ajautuneensa ihmissuhteeseen" (takakansiteksti). Vitsi ja tragedia piilee tämän ihmissuhteen tarinassa, päähenkilön avuttomassa pyristelyssä määrätietoisen Mariannen tahtoa vastaan. Kirjan minulle lainannut ystävä varoitti teoksen lopun olevan hienoinen pettymys, ja vaikka yritin harata vastaan on minun valitettavasti oltava samaa mieltä.

Doppler on parempi, Supernaiivista tai Maria & Josésta puhumattakaan.

Lisäksi luin tenttiä varten Johann Joachim Winckelmannin Jalosta yksinkertaisuudesta, joka oli kohtalaisen tylsä, paikoitellen ärsyttävä ja silloin tällöin huvittava, esimerkiksi julistaessaan sellaisia universaaleja totuuksia kuin että taidekauniin aistimisen kykyä esiintyy eniten hyvinmuodostuneilla pojilla ja että pelkästään naisista kiinnostuneet omaavat vain vähän "yleistä ja eloisaa, synnynnäistä kauneusaistia" (188). Sellaisesta mahdollisuudesta kuin naisen kyvystä kokea ja ymmärtää taidekaunista ei tietenkään ole puhettakaan.

Takaisin saksankirjan pariin.