"Suonet tulvillaan olemista"

Luin Rainer Maria Rilken Duinon elegiat. Alku oli hieman takkuileva, kokoelma on aika vaikea, mutta Kolmannessa Elegiassa tunsin jo pääseväni tekstiin sisälle - tai ainakin sain otteen sen hännästä. Hieman harmitti että saksankielen taitoni on niin olematon, sillä lukemassani painoksessa oli sekä alkuperäiset runot että käännökset rinnakkain, mutta Aila Meriluodon suomennos tuntui kuitenkin minun silmääni varsin sujuvalta (mikä ei tietenkään ole mikään yllätys). Saksalainen romantiikka on tuntunut minusta aina vähän turhan paatokselliselta, mutta vaikka Rilkekin selkeästi liittyy siihen perinteeseen, olin kuitenkin hahmottavinani pehmeitä huumorin pilkahduksia jotka saivat minut vastaanottavaisemmaksi suuremmillekin linjoille. Kokoelma on tiivis, elegiat seuraavat toisiaan luonnollisena jatkumona, minkä takia teos olikin melkein pakko lukea yhdeltä istumalta ettei jäisi rannalle virran jatkaessa juoksuaan. Kuvat toistuvat monimuotoisina ja päällekkäisinä, limittyvät ja sekoittuvat.
Tuli kai taas kerran huomattua ikivanha totuus, että helppo harvoin on mielenkiintoista. Lopussa kiitos seisoo ja sitä rataa. Jonakin kauniina päivänä minä vielä ymmärrän lukemani niinkuin haluaisin enkä pelkästään lyhyinä pilkahduksina, aavistuksina jostakin. Tiedän olevan hyvää ja kaunista..

how can we hang on to a dream

Luin eilen loppuun Anaïs Ninin päiväkirjoihin perustuvan Henry & Junen. Olen aikaisemmin lukenut sen ruotsiksi, ja nyt lukiessani sen alkuperäiskielellä (englanniksi), huomasin sen menettäneen käännöksessä melko lailla. Vaikka niinhän siinä yleensä käy. Kiehtova se joka tapauksessa on yhä edelleen, joskin kyseenalaistan Ninin arvomaailmaa nyt enemmän kuin seitsemän vuotta sitten. En saa uskottomuudesta ja valehtelusta tehtyä hyveitä millään, mutta kai se, miten sen näkee, on subjektiivista. Kuten niin monet asiat.
Olen kuitenkin kateellinen Ninille nimenomaan päiväkirjan kirjoittamisesta: haluaisin itsekin kyetä yhtä rikkaaseen ja yksityiskohtaiseen ajatusten ja tunteiden selvittelyyn. Lisäksi minua kiehtoo Henry & Junen miljöö, 1930 -luvun Pariisi, sen kadut ja kahvilat, ihmisten vaatteet, talot, kirjat, taideteokset.. Suurinpiirtein samoihin aikoihin sijoittuu Henry Millerin (joka on siis Henry & Junen Henry, ja kirjan tapahtuma-aikaan Ninin rakastaja) Hiljaiseloa Clichyssä, jossa on myös hienoja valokuvia, jotka ovat pitkälti olleet pohjana minun rakentaessani omia mielikuviani Pariisista. Tietynlainen dekadenssi kai on se, mikä on niin mielenkiintoista - ainakin fiktiona.

Lokki

Luin tosiaan aamulla loppuun jokin aika sitten aloittamani Tsehovin Lokki -näytelmän. Kirjoitin sen esipuheesta sekä lukijoiden reunahuomautuksista jo aiemmin, joten voisin nyt vaikka yrittää pitäytyä ihan teoksessa itsessään. Saa nyt nähdä.
En ole lukenut näytelmiä pitkään aikaan mitenkään erityisen aktiivisesti, jonkin verran Canthia sekä Beckettin Waiting for Godot'a olen selaillut tämän vuoden puolella. Minun on vähän vaikea välillä asennoitua draamatekstiin, tekstin erilaiseen dynamiikkaan verrattuna proosaan ja lyriikkaan. Jotenkin tuntuu siltä että minun mielikuvitukselleni lukijana jätetään draamassa vähemmän tilaa, enkä halua että mielikuvitustani rajoitetaan yhtään enempää kuin mitä se jo itse tekee. Tai rationaalinen puoleni tekee sille.
Lähdin taas sivupoluille. Lokki oli joka tapauksessa oikein mainio teos, inhimillinen henkilökuvauksessaan. Koomisen traaginen. Henkilöt olivat raivostuttavia ja naurettavia ja syvästi liikuttavia pyöriessään omien napojensa ympärillä, puhuessaan taiteesta, haukkuessaan toisiaan ja julistaessaan rakkauttaan.
Tosin loppu jäi häiritsemään: en oikein saanut itseäni uskomaan siihen.

Lo real maravilloso

Luin Alejo Carpentierin Barokkikonserton. Pidin. Joka suuntaan rönsyilevä ja ihastuttavan epärealistinen: juuri sitä mitä tarvitsen loskaisessa Suomessa odotellessani kevättä. Latinalaisen Amerikan "maaginen realismi" on jo pitkään ollut minulle yksi niistä kaikkein kiehtovimmista kirjallisuuden lajeista, vaikka en voi kehua lukeneeni sitä kovin paljon. Innostus lähti - kuinkas muutenkaan - Sadan vuoden yksinäisyydestä, jota luen uudelleen säännöllisin väliajoin. En ole ihan valmis pistämään Carpentieria samalle tasolle García Márquezin kanssa, mutta siihen vaadittaisiinkin jonkin suuruisia ihmeitä kohotettuani viimeksimainitun eräänlaiseksi epäjumalaksi. Carpentier ei siis ole jumala, mutta kirjoittaa kuitenkin varsin mainiosti, ja Barokkikonsertto olisi tervetullut lisä kirjahyllyyni (nyt luettu opus siis kirjaston omaisuutta). Ja koska tuossa pari päivää sitten olin varsin närkästynyt Sodoman ja Gomorran saamasta takakansitekstistä, pitää mainita että Barokkikonsertossa (Liken kustantama) sekin on kohdallaan: "Barokkikonsertto on riemukas vetoomus sellaisen historian puolesta, jonka me itse teemme; se voi olla omalaatuista, ristiriitaista ja useita tulkintoja herättävää, vuoroin tarunomaista, vuoroin tavanomaista."
Juuri näin.

Kirja kirjasta

Sain luettua Nathalie Sarrauten Kultaiset hedelmät. En oikein pystynyt keskittymään enkä saanut kirjasta kovinkaan paljoa irti. Muistaakseni pidin siitä kovastikin kun luin sen ensimmäistä kertaa ehkä kuusi vuotta sitten, ja nyt jälkeenpäin voisi tietysti Kultaisten hedelmien innoittamana kysyä, johtuiko silloinen innostukseni lukemistani, teosta ylistävistä muiden ihmisten mielipiteistä vai omista ajatuksistani, vai miksi teos ei nyt toisella lukemisella onnistunut puhuttelemaan samalla tavalla. Ei Kultaiset hedelmät vieläkään ole mielestäni huono teos: se on nokkela, leikittelevä ja kyseenalaistava; samalla se kuitenkin on minulle liian älyllinen, ilmava ja abstrakti. Minä pidän siitä että minulle kerrotaan minkälaisia tarinan henkilöt ja heidän ympäristönsä on, pidän kohtalaisen selkeistä tapahtumista ja läheisyyden tunnusta.
Ainakin tällä hetkellä - makuni kirjojen suhteen kun tuntuu olevan melkoisen häilyvää lajia.

Väittelyä takakannen kanssa

Luin loppuun Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan seitsemännen osan, nimeltään Sodoma ja Gomorra. En ollut lukenut Proustia moneen vuoteen, mutta huomasin pitäväni siitä edelleen. Kielestä samoin kuin asioista joista kerrotaan, vaikka onkin vaikea pysyä välillä mukana kummassakaan. En tiedä onko kirjailijan itsensä vaiko kääntäjän vika, että tekstissä on pätkiä joissa ei oikeasti tunnu olevan mitään järkeä vaikka niitä kuinka kääntelisi: virke alkaa päälauseella joka katkeaa sivulauseiden tulvaan ja hukkuu siihen pääsemättä koskaan loppuun saakka, vaikka alku on selkeästi antanut ymmärtää tarkennusta, jonka siis odottaa tulevan kunhan runollisen maalailevista sivulauseista on päästy.
Takakansiteksti johtaa sitäpaitsi mielestäni vähän harhaan. Tai sitten minä en vain näe asioita samoin kuin takakannen laatija, en nimittäin huomannut että "itsestään hän [kertoja] löytää kauhukseen piirteitä, joita hän aiemmin pilkkasi muissa", tai että "armottomasti hän paljastaa myös Sodoman korskean ruhtinaan, paroni Charlusin tuskalliset ja groteskit viehtymykset". Luulen että nämä "piirteet" joita kertoja takakannen mukaan tässä teoksessa itsestään "kauhukseen" löytää, viittaa kertojan mustasukkaisuuteen Albertinen suhteen, mutta en huomaa kertojan olevan varsinaisesti kauhuissaan, enkä myöskään näe että hän juuri tässä teoksessa löytäisi ne: muistaakseni kertoja on ollut mustasukkainen aiemmissakin teoksissa kertoessaan muista rakkauksistaan. En muista sitäkään, että kertoja olisi aiemmin pilkannut mustasukkaisuutta muissa: tässä voin tietysti olla väärässä (kuten kaikessa muussakin, ainakin periaatteessa) koska sarjan muita osia en, kuten sanottu, ole lukenut moneen vuoteen eikä muistini aina ole sellainen kuin kuvittelen sen olevan. Jokatapauksessa. Toinen epäkohta liittyy paroni de Charlusin "paljastamiseen": kertoja kyllä kuvaa paronin homoseksuaalisuutta, mutta en koe hänen tekevän sitä erityisen "armottomasti" vaan pikemminkin myötätuntoisesti. Vierastan myös luonnehdintaa "Sodoman korskea ruhtinas", sillä paroni, joka tosin on ylpeä, röyhkeäkin, suhtautuu seksuaaliseen suuntautumiseensa hyvin peitellen ja varovaisesti, mikä varmaankin on ollut pitkälti sosiaalinen pakko tarinan ajassa, 1900-luvun alussa. "Tuskallisia" nämä paronin "viehtymykset" ovatkin juuri ympäristön takia, mutta en käsitä miksi niitä kutsutaan "groteskeiksi", sillä sellaisiksi niitä ei ainakaan kirjassa kuvata (tai siten minulta meni lukiessani jotain ohi) - luonnehdinta näyttääkin lähinnä takakansitekstin laatijan omalta mielipiteeltä, ja kohtalaisen poliittisesti epäkorrektilta sellaiselta.
Kuka takakansitekstit sitäpaitsi kirjoittaa? Suomentajako? Kesäharjoittelija? Kenelle voin lähettää äkämystynyttä postia näistä maailmaa järisyttävistä epäkohdista? Kuka ikinä onkin, olisi mukavaa jos kyseisen lyhyen pätkän raapustava henkilö vaivautuisi lukemaan kyseessä olevan teoksen ennen mahdollisimman raflaavien adjektiivien keksimistä. Kadonnutta aikaa etsimässä ei ole Seiska enkä usko että siihen tarttuvat ihmiset etsivät samansuuntaista viihdykettä.

Reunahuomautuksia

Lainasin eilen kirjastosta Anton Tsehovin näytelmän Lokki ja luin odotellessani muutaman sivun. Aloitin kilttinä lukijana tietysti esipuheesta, joka oli minulle ennestään tuntemattoman Kirsikka Moring -nimisen henkilön Helsingissä 1998 kirjoittama. Sinänsä melko mielenkiinnotonta triviatietoa, ja esipuheessakin huomiotani herätti lähinnä sen huonous: sentimentaalinen, kömpelö ja paatoksellinen. Mutta. Kuudennella sivulla se alkoi: marginaaliin oli kirjoitettu "jesus miten vahvaa kieltä!". Kahden sivun päästä oli raapustettu "Thomas fucking Mann!". Huomautukset jatkuvat myös itse teoksen puolella, esimerkkinä "Vitullista ironiaa!", "tiedän sen valheeksi, mutta rakastan sitä valhetta enemmän kuin mitään.." sekä "hmm.." Mielenkiintoista kyllä, nämä kommentit loppuvat ennen toista näytöstä, josta vainoharhaisilla salapoliisin taidoillani päättelen että a) henkilö on niin uppoutunut tarinaan ettei ole muistanut kiusata kirjaa, tai b) henkilö ei ole jaksanut lukea kymmentä sivua enempää. Itse kallistun vaihtoehdon b kannalle.
Periaatteessa pieni porvari minussa on närkästyksissään tästä julkisen omaisuuden tahrimisesta (huomattavasti enemmän kuin alikulkukäytävän tageista), huudellen nyrkkiä puiden iskulauseita kuten "tuhrikaa omia kirjojanne, senkin ilkiöt!": samalla kuitenkin hihitän itsekseni samalla tavalla kuin vessakirjoituksia lukiessa - sitäpaitsi huomaan muistavani nämä lyijykynällä tuherretut mielipiteenilmaukset melko lailla paremmin kuin itse näytelmän.

En kuitenkaan suostu huolestumaan, ja olen varma että Lokki on hieno näytelmä johon pääsen sisälle heti kunhan saan möngerrettyä ylimääräisen sananvapauden ohi.