Tirkistelyä

Luin eilen illalla Aila Meriluodon Lasimaalauksen läpi: Päiväkirja vuosilta 1944-47, ja tänään Katri Valan runokokoelman Paluu. Miten tehokas olenkaan.
Olen päiväkirjanarkkari, utelias kun olen, joten Meriluodon luin aika lailla yhdellä istumalta (tai makaamalta). Pari kuukautta sitten luin Lasimaalauksen, jonka teko- ja julkaisuajankohdasta Lasimaalauksen läpi siis kertoo. Kyllä ne runot aukesivat vähän paremmin kun sai niille jonkinlaista taustatietoa, mutta samalla ne myös menettivät jotakin mystiikastaan. En myöskään pysty nyt samaistumaan yhtä vahvasti kun taustalla kummittelevat kirjailijan omat kokemukset: minun tilani runoissa on vähentynyt ja Aila Meriluodon kasvanut.

Paluu tuntui vähän epätasaiselta. En ole aikaisemmin lukenut Valaa enkä muutenkaan Tulenkantajia paitsi satunnaisia pätkiä sieltä täältä, joten en erityisemmin odottanut mitään. Paikoin kokoelma olikin oikein positiivinen kokemus, paikoin taas jokseenkin yhdentekevä. Hieman hämmensivät kokoelmaan sisältyvät suomennokset mm. Li-Tai-Pen runoista, ne eivät oikein sopeutuneet Valan kiihkeiden kuvien seuraan, mutta eivät myöskään tuntuneet tuovan kokoelmaan mitään oleellisesti uutta. Olisin myös kaivannut esipuhetta joka olisi kertonut jotain Valan lyriikasta eikä vain luetellut hänen elämänsä vuosilukuja.
Vaatimuksia vaatimuksia.