Kaikki me olemme orjia

Molemmat tentit takana, kuukausi lomaa edessä. Voisi siis kuvitella minulla olevan aikaa kirjoitella tännekin jotain. Right?

Heinäkuussa luin enimmäkseen tenttikirjallisuutta. Pentti Haanpään Isännät ja isäntien varjot oli ihan kohtalainen, pidin itse asiassa tästä enemmän kuin Noitaympyrästä, mutta mitään fania minusta ei vieläkään tullut. Tuskin tuleekaan: pidän liikaa saduista kyetäkseni kiintymään yhteiskunnan epäkohtiin.

Pirjo Hassisen Jouluvaimo ei sekään hetkauttanut maailmaani ihmeemmin, mutta olipahan helppolukuinen. Jouluvaimo oli juuri sellainen kirja jollaisiksi kuvittelen kotimaisen naisten kirjoittaman nykykirjallisuuden: hiukkasen seksiä, ongelmallinen äitisuhde ja juuri sen verran hiottuja lauseita ettei teosta sekoita kioskikirjallisuuteen (minä en siis tosiaankaan lue erityisen paljon viimeisen parinkymmenen vuoden aikana julkaistuja suomalaisia teoksia).

Isaac Bashevis Singerin Orja oli sen sijaan yksi parhaista pitkään aikaan lukemistani kirjoista, ja olin varsin tyytyväinen että siitä kysyttiin tentissäkin. Tapa-ateistille tekee hyvää päästä välillä pohtimaan elämän suuria kysymyksiä uskonnon valossa: on terveellistä huomata miten eri lailla ihmiset voivat ajatella tietyistä asioista.

Helvi Juvosen runokokoelma Pohjajäätä ei liikauttanut oikein suuntaan eikä toiseen: en löytänyt tarttumapintaa, enkä nyt parin viikon jälkeen muista siitä enää paljon mitään.

Pär Lagerkvistin Barabbas oli aiheensa puolesta mielenkiintoinen, toteutukseltaan keskinkertainen. Kuten jo nimestä voi päätellä, Barabbas kertoo historian ehkä tunnetuimman rikollisen vaiheista historian varmasti tunnetuimman ristiinnaulitsemisen jälkeen.

Miguel de Unamunon Pyhän miehen uhri oli ihan pikkuhiukkasen ärsyttävä, mutta ei tarpeeksi pistääkseen ajattelemaan. Typerä esipuhe nostatti karvat pystyyn jo ennen varsinaisen teoksen aloittamista.

André Giden Pastoraalisinfonia oli moraali- ja sukupuolikysymysten kannalta kohtalaisen kiinnostava, mutta jokin siinäkin jätti kylmäksi. Minä-kertojana toimiva pappi on ensinäkemältä ihan sympaattinen ja hyväätarkoittava, mutta mitä pidemmälle lukee, sitä enemmän pistää silmään oman hurskauden ja hyvyyden korostus sekä kaksinaismoralismi suhteessa sokeaan Gertrudeen: "Olen aikonut seuraavassa kertoa kokonaisuudessaan tämän hurskaan sielun muovautumisen ja kehityksen, sillä minusta tuntuu siltä, että sain sen nousemaan yön pimeydestä vain palvottavaksi ja rakastettavaksi. Siunattu olkoon Herra, joka minulle uskoi tämän tehtävän." (Pastoraalisinfonia, s.8.) Evankeliumien vertaus ulkoa valkoisiksi kalkituista haudoista nousi tässä mieleen.

Pirkko Saision Kainin tytär oli mielestäni lähinnä typerä ja teennäinen, vaikka pystyinkin erottamaan siinä jonkinlaisen pointin. Suomalaisen lesbokirjallisuuden saralla ilmeisesti uraauurtava teos, mutta juuri siksi olisinkin suonut sen olevan parempi.

Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu oli varsin hauska ja melkoisesti parempi kuin etukäteen olin ajatellut, vaikka kaikenlainen tekninen insinööriselostus paikoin haukotuttikin. Pappa oli ehdottomasti teoksen parasta antia, ja hieman harmitti että hän oli päähenkilöistä ainoa joka ei ollut kertojana missään vaiheessa.

Sain luettua myös yhden teoksen tenttikirjallisuuden ulkopuolelta, veljeltäni saamani Alice Munron Kerjäläistytön. Munro osaa mielestäni todella hienosti kuvata tavallisen ihmisen tavallista elämää ilman että se kävisi missään vaiheessa tylsäksi. Pidin kylläkin enemmän Munron novellikokoelmasta Karkulainen (myöskin veljeltä saatu), vaikka minulla onkin useimmiten vaikeuksia novellien suhteen.

Sain vihdoin ja viimein luettua loppuun myös Erich Auerbachin Mimesiksen, jonka ensimmäinen kappale "Odysseuksen arpi" kuului tenttikirjallisuuteen. Teoriakirjaksi Mimesis on harvinaisen viihdyttävä, enkä oikein itsekään ymmärrä miten minulla on mennyt sen läpikahlaamiseen melkein puoli vuotta.

Luin tenttiä varten myös suurimman osan Raamatusta; Vanhasta testamentista yli puolet ja Uuden testamentin kokonaan. Tätä pidän jonkinlaisena saavutuksena itselleni, ja olen jälleen kerran iloinen siitä että opiskelen sitä mitä opiskelen, muuten olisi tämäkin jäänyt pelkäksi ikuisuusprojektiksi. Jonain päivänä luen vielä loputkin, mutta en usko sen päivän koittavan ihan lähitulevaisuudessa, sen verran raskasta kyseisen opuksen lukeminen kutenkin on.

Tässä kuussa aion lukea ainoastaan kirjoja joista pidän, joten toivottavasti seuraavat postaukset ovat hieman innoittuneempia.