Pakenija, koska kuningatar!

Viimeisestä tentistä päästyäni suuntasin askeleeni kohti Akateemista, josta ostin itselleni palkinnoksi Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan yhdeksännen osan, nimeltään Pakenija, jonka sain sitten eilen illalla luettua loppuun. Proust-himoni kannalta on varsin valitettavaa etteivät opukset juuri koskaan ole alennusmyynnissä eikä niitä oikein löydy antikvariaateistakaan. Tosin reilu viikko sitten käväisin uudessa antikvariaatissa Kaisaniemessä, jonka hyllyssä pönöttivät sarjan ensimmäinen ja toinen osa. Ensimmäinen minulla on, ja toisesta oli väärä painos. Vakava hyvinvointivaltio-ongelma.

Pakenija alkaa kertojan kuullessa Albertinen lähteneen. Hän on itse suunnitellut jättävänsä rakastajattarensa, mutta osien kääntyessä toisinpäin rakkaus leimahtaakin entiseen liekkiinsä. Kertoja punoo juonia saadakseen Albertinen takaisin, kunnes yllättäen saapuukin sähkösanoma, jossa kerrotaan Albertinen kuolleen ratsastusonnettomuudessa. Loppu teoksesta kuvaa vähittäistä rakkauden unohtamista, joka lopulta on niin täydellinen, että kun kertoja saa sähkeen jota hän luulee Albertinen lähettämäksi jossa tämä kertoo ettei olekaan kuollut ja pyytää kertojaa luokseen, tätä ei edes kiinnosta vastata.

Koska jälkimaailmalle on varsin tunnettua Proustin mieltymys miehiin, on paikoitellen hieman hämmentävää lukea kertojan varsin vahvastikin tuomitsevan kyseiset taipumukset. Suuri osa hänen energiastaan suhteessa Albertineen kuluu sen selvittämiseen, onko Albertine kiinnostunut naisista ja kenen kanssa hän on tehnyt mitäkin. Tämä mustasukkaisuus ei hellitä Albertinen kuoltuakaan. Ystävyys markiisi de Saint-Loup'n kanssa päättyy kertojan kuultua tämän rakastuneen nuoreen mieheen, sillä kertojan mukaan mies joka pitää miehistä sillä tavalla ei ole enää kykenevä tuntemaan ystävyyttä toista miestä kohtaan (tämä luulo tuntuu olevan edelleenkin voimassa varsin laajasti tiettyjen ihmisten keskuudessa).