Luin Charles Baudelairen Pahan kukkia, eikä se ole enää yhtään niin ihmeellinen kuin silloin angstisessa teini-iässä, mikä ei sinänsä varmaankaan ole yllätys kenellekään joka on lukenut kyseisen kokoelman teinivuotensa ohittaneena. Demoneja, veitsiä, himoja, lemmenjuomia ja muuta dramaattista rekvisiittaa: mutta myös aitoa kauneudenpalvontaa ja omaperäisiä kielikuvia. Pidän jokatapauksessa itse enemmän Pariisin ikävästä, jota luin jo kauan ennen kuin olin proosarunosta lajina kuullutkaan, vaan kuvittelin tyytyväisenä tekstien olevan lyhyitä, lyyrisiä novelleja. Kuultuani niiden olevan runoja olin itseasiassa hieman pettynyt.
Parasta Baudelairessa on kuitenkin se, että kirjailija itse näyttää valokuvissa juuri siltä kuin minun mielikuvissani. Tämä on varsin harvinaista. Muita samaan kategoriaan kuuluvia ovat minulle oikeastaan vain Hemingway ja Proust, ja jossakin määrin Woolf. Tällöin myöskään kirjailijan elämänkerralliset tiedot eivät tunnu häiritseviltä, sillä voi nyökkäillä itsekseen ja myhäillä, että onkin oikeastaan aina tiennyt tuon tai sen tapahtuman tai luonteenpiirteen.
Että näin tieteellisin perustein tällä kertaa.
perjantai 30. maaliskuuta 2007
tiistai 27. maaliskuuta 2007
Tulipatsas?
Ollut hieman hiljaista omalla kirjallisella rintamallani viime aikoina. Tai hidasta. Luin kyllä Valan esikoiskokoelman Kaukainen puutarha, mutta koska en keksinyt siitä mitään järjellistä sanottavaa jätin sen lukukokemuksen dokumentoimatta.
Tänään luin joka tapauksessa loppuun Kerttu Saarenheimon kirjoittaman elämäkerran Valasta, nimeltään Katri Vala: aikansa kapinallinen. Kokemukseni mukaan elämäkerrat harvoin ovat erityisen kiinnostavasti kirjoitettuja, eikä ollut tämäkään. Hyödyllistä tietoa, toki, ja Saarenheimo (joka muuten takakansitekstissä mainitaan professoriksi: olisi kiinnostavaa tietää minkä alan) on varmasti tehnyt taustatyönsä kunnolla, mutta.. Niin. Ehkä liiankin kunnolla, joitain faktoja olisi ehkä voinut jättää poiskin, jolloin olisi voinut aihetta rajaamalla perehtyä Valaan hieman pintaa syvemmältä. Esimerkiksi Valan tuotantoon, joka siis oli se asia, joka minua kiinnosti: tarkoitan tässä nimenomaan Valan lyyristä tuotantoa; luettelo jokaisesta kirjailijan kirjoittamasta lehtiartikkelista ei palvellut minua millään lailla.
Minulle ei itse asiassa jäänyt Valasta elämäkerran perusteella erityisen kapinallinen kuva, vaikka ymmärränkin mitä Saarenheimo on ajanut takaa. Vala käytti vapaata mittaa aikana jolloin se oli enemmänkin kuin harvinaista; hän kuului poliittiseen vasemmistoon ja kirjoitti yhteiskunnallisesti kantaaottavia runoja (ja pakinoita ja arvosteluja ja paljon muutakin) - mutta silti, se ei riitä tekemään Valaa kapinalliseksi minun silmissäni. Vapaan mitan käytön näen enemmänkin sisäisen totuuden (sanahirviö) seuraamisena kuin kapinoimisena, ja ymmärtääkseni maailmansotien välisinä vuosikymmeninä oli harvinaisempaa olla poliittisesti sitoutumaton kuin sitoutunut, etenkin kulttuurin alalla: varsinkin 1930-luvulla ilmeisesti melkein vaadittiin taiteilijaltakin jonkinlaista kannanottoa maailman tilanteeseen.
Edes vanhempani eivät olleet syntyneet silloin, joten tietoni on hieman hataralla pohjalla: mutta tämän kuvan olen saanut, ja sitä tuki myös Saarenheimon teos.
En pidä kuitenkaan mitenkään negatiivisena asiana sitä, että kuvani Valan kapinallisuudesta rapistui ennen kuin ehti edes rakentuakaan: ei kai kaikkien tarvitse jatkuvasti kapinoida. Vala oli ennen muuta pasifisti, ja puolsi runoissaan rauhan aatetta - hän oli myös nainen ja äiti, ja toi myös sen esiin lyriikassaan. Katkera, pitkävihainen, pikkutarkka, helposti loukkaantuva: siis ihminen.
Tänään luin joka tapauksessa loppuun Kerttu Saarenheimon kirjoittaman elämäkerran Valasta, nimeltään Katri Vala: aikansa kapinallinen. Kokemukseni mukaan elämäkerrat harvoin ovat erityisen kiinnostavasti kirjoitettuja, eikä ollut tämäkään. Hyödyllistä tietoa, toki, ja Saarenheimo (joka muuten takakansitekstissä mainitaan professoriksi: olisi kiinnostavaa tietää minkä alan) on varmasti tehnyt taustatyönsä kunnolla, mutta.. Niin. Ehkä liiankin kunnolla, joitain faktoja olisi ehkä voinut jättää poiskin, jolloin olisi voinut aihetta rajaamalla perehtyä Valaan hieman pintaa syvemmältä. Esimerkiksi Valan tuotantoon, joka siis oli se asia, joka minua kiinnosti: tarkoitan tässä nimenomaan Valan lyyristä tuotantoa; luettelo jokaisesta kirjailijan kirjoittamasta lehtiartikkelista ei palvellut minua millään lailla.
Minulle ei itse asiassa jäänyt Valasta elämäkerran perusteella erityisen kapinallinen kuva, vaikka ymmärränkin mitä Saarenheimo on ajanut takaa. Vala käytti vapaata mittaa aikana jolloin se oli enemmänkin kuin harvinaista; hän kuului poliittiseen vasemmistoon ja kirjoitti yhteiskunnallisesti kantaaottavia runoja (ja pakinoita ja arvosteluja ja paljon muutakin) - mutta silti, se ei riitä tekemään Valaa kapinalliseksi minun silmissäni. Vapaan mitan käytön näen enemmänkin sisäisen totuuden (sanahirviö) seuraamisena kuin kapinoimisena, ja ymmärtääkseni maailmansotien välisinä vuosikymmeninä oli harvinaisempaa olla poliittisesti sitoutumaton kuin sitoutunut, etenkin kulttuurin alalla: varsinkin 1930-luvulla ilmeisesti melkein vaadittiin taiteilijaltakin jonkinlaista kannanottoa maailman tilanteeseen.
Edes vanhempani eivät olleet syntyneet silloin, joten tietoni on hieman hataralla pohjalla: mutta tämän kuvan olen saanut, ja sitä tuki myös Saarenheimon teos.
En pidä kuitenkaan mitenkään negatiivisena asiana sitä, että kuvani Valan kapinallisuudesta rapistui ennen kuin ehti edes rakentuakaan: ei kai kaikkien tarvitse jatkuvasti kapinoida. Vala oli ennen muuta pasifisti, ja puolsi runoissaan rauhan aatetta - hän oli myös nainen ja äiti, ja toi myös sen esiin lyriikassaan. Katkera, pitkävihainen, pikkutarkka, helposti loukkaantuva: siis ihminen.
keskiviikko 21. maaliskuuta 2007
Tirkistelyä
Luin eilen illalla Aila Meriluodon Lasimaalauksen läpi: Päiväkirja vuosilta 1944-47, ja tänään Katri Valan runokokoelman Paluu. Miten tehokas olenkaan.
Olen päiväkirjanarkkari, utelias kun olen, joten Meriluodon luin aika lailla yhdellä istumalta (tai makaamalta). Pari kuukautta sitten luin Lasimaalauksen, jonka teko- ja julkaisuajankohdasta Lasimaalauksen läpi siis kertoo. Kyllä ne runot aukesivat vähän paremmin kun sai niille jonkinlaista taustatietoa, mutta samalla ne myös menettivät jotakin mystiikastaan. En myöskään pysty nyt samaistumaan yhtä vahvasti kun taustalla kummittelevat kirjailijan omat kokemukset: minun tilani runoissa on vähentynyt ja Aila Meriluodon kasvanut.
Paluu tuntui vähän epätasaiselta. En ole aikaisemmin lukenut Valaa enkä muutenkaan Tulenkantajia paitsi satunnaisia pätkiä sieltä täältä, joten en erityisemmin odottanut mitään. Paikoin kokoelma olikin oikein positiivinen kokemus, paikoin taas jokseenkin yhdentekevä. Hieman hämmensivät kokoelmaan sisältyvät suomennokset mm. Li-Tai-Pen runoista, ne eivät oikein sopeutuneet Valan kiihkeiden kuvien seuraan, mutta eivät myöskään tuntuneet tuovan kokoelmaan mitään oleellisesti uutta. Olisin myös kaivannut esipuhetta joka olisi kertonut jotain Valan lyriikasta eikä vain luetellut hänen elämänsä vuosilukuja.
Vaatimuksia vaatimuksia.
Olen päiväkirjanarkkari, utelias kun olen, joten Meriluodon luin aika lailla yhdellä istumalta (tai makaamalta). Pari kuukautta sitten luin Lasimaalauksen, jonka teko- ja julkaisuajankohdasta Lasimaalauksen läpi siis kertoo. Kyllä ne runot aukesivat vähän paremmin kun sai niille jonkinlaista taustatietoa, mutta samalla ne myös menettivät jotakin mystiikastaan. En myöskään pysty nyt samaistumaan yhtä vahvasti kun taustalla kummittelevat kirjailijan omat kokemukset: minun tilani runoissa on vähentynyt ja Aila Meriluodon kasvanut.
Paluu tuntui vähän epätasaiselta. En ole aikaisemmin lukenut Valaa enkä muutenkaan Tulenkantajia paitsi satunnaisia pätkiä sieltä täältä, joten en erityisemmin odottanut mitään. Paikoin kokoelma olikin oikein positiivinen kokemus, paikoin taas jokseenkin yhdentekevä. Hieman hämmensivät kokoelmaan sisältyvät suomennokset mm. Li-Tai-Pen runoista, ne eivät oikein sopeutuneet Valan kiihkeiden kuvien seuraan, mutta eivät myöskään tuntuneet tuovan kokoelmaan mitään oleellisesti uutta. Olisin myös kaivannut esipuhetta joka olisi kertonut jotain Valan lyriikasta eikä vain luetellut hänen elämänsä vuosilukuja.
Vaatimuksia vaatimuksia.
tiistai 20. maaliskuuta 2007
Kuka pelkää Virginia Woolfia?
Luin aamulla loppuun Woolfin Majakan. Pidän Woolfista. Luin pari kuukautta sitten Mrs. Dallowayn ja olin iloisesti yllättynyt siitä miten paljon enemmän siitä ymmärsin kuin silloin joskus kauan, kauan sitten kun luin sen ensimmäistä kertaa. Onhan se aika erilaista perinteiseen juonelliseen romaaniin verrattuna, unta ja virtausta. Vähän harmitti etten lukenut Majakkaakin englanniksi, yritän nyt kuitenkin mahdollisuuksieni rajoissa pitää kiinni siitä että lukisin teokset alkuperäiskielellä (jos siis osaan kieltä: esimerkiksi Proustia en edes uneksi lukevani alkuperäisenä), mutta Kai Kailan suomennoskin oli kyllä oikein mainio. Ja menihän se vähän nopeammin näin.
Lily oli henkilönä kiinnostavin: rouva Ramsay, joka kai oli kertomuksen päähenkilö, jäi hieman yksiulotteiseksi. Samoin miehet, jotka tuntuivat paikoin melkeinpä karikatyyreiltä. Mutta miten iloinen olen etten elä 1920-luvulla; kukaan mies ei kehtaa tulla sanomaan minulle etteivät naiset osaa kirjoittaa tai maalata, kuten Charles Tansley Lilylle ilmoittaa. Tai jos tulisikin, minun ei tarvitsisi hymyillä ja olla kohtelias. Minun ei tarvitse alistaa mieltäni miehen mielen hyväksi, ei tarvitse jatkuvasti tarkkailla miehen mielentiloja ja tarpeita ja mukauttaa itseään toimimaan niiden mukaisesti. Olisin siinä Lilyäkin huonompi, rouva Ramsaysta puhumattakaan.
Tasa-arvon puolesta, tänäänkin.
Lily oli henkilönä kiinnostavin: rouva Ramsay, joka kai oli kertomuksen päähenkilö, jäi hieman yksiulotteiseksi. Samoin miehet, jotka tuntuivat paikoin melkeinpä karikatyyreiltä. Mutta miten iloinen olen etten elä 1920-luvulla; kukaan mies ei kehtaa tulla sanomaan minulle etteivät naiset osaa kirjoittaa tai maalata, kuten Charles Tansley Lilylle ilmoittaa. Tai jos tulisikin, minun ei tarvitsisi hymyillä ja olla kohtelias. Minun ei tarvitse alistaa mieltäni miehen mielen hyväksi, ei tarvitse jatkuvasti tarkkailla miehen mielentiloja ja tarpeita ja mukauttaa itseään toimimaan niiden mukaisesti. Olisin siinä Lilyäkin huonompi, rouva Ramsaysta puhumattakaan.
Tasa-arvon puolesta, tänäänkin.
maanantai 19. maaliskuuta 2007
sunnuntai 18. maaliskuuta 2007
"Suonet tulvillaan olemista"
Luin Rainer Maria Rilken Duinon elegiat. Alku oli hieman takkuileva, kokoelma on aika vaikea, mutta Kolmannessa Elegiassa tunsin jo pääseväni tekstiin sisälle - tai ainakin sain otteen sen hännästä. Hieman harmitti että saksankielen taitoni on niin olematon, sillä lukemassani painoksessa oli sekä alkuperäiset runot että käännökset rinnakkain, mutta Aila Meriluodon suomennos tuntui kuitenkin minun silmääni varsin sujuvalta (mikä ei tietenkään ole mikään yllätys). Saksalainen romantiikka on tuntunut minusta aina vähän turhan paatokselliselta, mutta vaikka Rilkekin selkeästi liittyy siihen perinteeseen, olin kuitenkin hahmottavinani pehmeitä huumorin pilkahduksia jotka saivat minut vastaanottavaisemmaksi suuremmillekin linjoille. Kokoelma on tiivis, elegiat seuraavat toisiaan luonnollisena jatkumona, minkä takia teos olikin melkein pakko lukea yhdeltä istumalta ettei jäisi rannalle virran jatkaessa juoksuaan. Kuvat toistuvat monimuotoisina ja päällekkäisinä, limittyvät ja sekoittuvat.
Tuli kai taas kerran huomattua ikivanha totuus, että helppo harvoin on mielenkiintoista. Lopussa kiitos seisoo ja sitä rataa. Jonakin kauniina päivänä minä vielä ymmärrän lukemani niinkuin haluaisin enkä pelkästään lyhyinä pilkahduksina, aavistuksina jostakin. Tiedän olevan hyvää ja kaunista..
Tuli kai taas kerran huomattua ikivanha totuus, että helppo harvoin on mielenkiintoista. Lopussa kiitos seisoo ja sitä rataa. Jonakin kauniina päivänä minä vielä ymmärrän lukemani niinkuin haluaisin enkä pelkästään lyhyinä pilkahduksina, aavistuksina jostakin. Tiedän olevan hyvää ja kaunista..
torstai 15. maaliskuuta 2007
how can we hang on to a dream
Luin eilen loppuun Anaïs Ninin päiväkirjoihin perustuvan Henry & Junen. Olen aikaisemmin lukenut sen ruotsiksi, ja nyt lukiessani sen alkuperäiskielellä (englanniksi), huomasin sen menettäneen käännöksessä melko lailla. Vaikka niinhän siinä yleensä käy. Kiehtova se joka tapauksessa on yhä edelleen, joskin kyseenalaistan Ninin arvomaailmaa nyt enemmän kuin seitsemän vuotta sitten. En saa uskottomuudesta ja valehtelusta tehtyä hyveitä millään, mutta kai se, miten sen näkee, on subjektiivista. Kuten niin monet asiat.
Olen kuitenkin kateellinen Ninille nimenomaan päiväkirjan kirjoittamisesta: haluaisin itsekin kyetä yhtä rikkaaseen ja yksityiskohtaiseen ajatusten ja tunteiden selvittelyyn. Lisäksi minua kiehtoo Henry & Junen miljöö, 1930 -luvun Pariisi, sen kadut ja kahvilat, ihmisten vaatteet, talot, kirjat, taideteokset.. Suurinpiirtein samoihin aikoihin sijoittuu Henry Millerin (joka on siis Henry & Junen Henry, ja kirjan tapahtuma-aikaan Ninin rakastaja) Hiljaiseloa Clichyssä, jossa on myös hienoja valokuvia, jotka ovat pitkälti olleet pohjana minun rakentaessani omia mielikuviani Pariisista. Tietynlainen dekadenssi kai on se, mikä on niin mielenkiintoista - ainakin fiktiona.
Olen kuitenkin kateellinen Ninille nimenomaan päiväkirjan kirjoittamisesta: haluaisin itsekin kyetä yhtä rikkaaseen ja yksityiskohtaiseen ajatusten ja tunteiden selvittelyyn. Lisäksi minua kiehtoo Henry & Junen miljöö, 1930 -luvun Pariisi, sen kadut ja kahvilat, ihmisten vaatteet, talot, kirjat, taideteokset.. Suurinpiirtein samoihin aikoihin sijoittuu Henry Millerin (joka on siis Henry & Junen Henry, ja kirjan tapahtuma-aikaan Ninin rakastaja) Hiljaiseloa Clichyssä, jossa on myös hienoja valokuvia, jotka ovat pitkälti olleet pohjana minun rakentaessani omia mielikuviani Pariisista. Tietynlainen dekadenssi kai on se, mikä on niin mielenkiintoista - ainakin fiktiona.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)