perjantai 14. joulukuuta 2007

Det är snön som gör mörkret ljusare

Luin kirjoja: Sven Linnérin toimittaman artikkelikokoelman Från dagdrivare till feminister. Studier i finlandssvensk 1900-talslitteratur, Bo Carpelanin runokokoelman I de mörka rummen, i de ljusa ja Juhani Ahon pienoisromaanin / laajan novellin Helsinkiin.

Artikkelikokoelma oli varsin mielenkiintoinen. Erityisesti pidin Torsten Petterssonin kokoelman aloittavasta artikkelista "Det svårgripbara livet. Ett förbisett tema i dagdrivarlitteraturen", jossa Petterssonin pääteesinä on osoittaa, että toisin kuin aiemmassa tutkimuksessa on esitetty (kokoelma on ilmestynyt 1986, joten tieto on yli parinkymmenen vuoden takaista), dagdrivare-kirjallisuudessa ajelehtiminen, tarkkailijan asema ja ulkopuolisuus eivät ole ihannoituja ominaisuuksia, vaan päähenkilöt kaipaavat ja etsivät "todellisempaa" elämää, joka kuitenkin näyttäytyy joko vaikeasti tai täysin mahdottomalta saavuttaa. Toinen erityisen kiinnostava artikkeli oli puolestaan kokoelman päättävä Merete Mazzarellan "Den kvinnomedvetna prosan efter 1970", jossa Mazzarella (muuten ainoa nainen kokoelman kirjoittajien joukossa) otsikon mukaisesti käsittelee nk. "uutta feminismiä" suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa.

Carpelanin runokokoelma oli yhtä hieno ja koskettava ja henkilökohtaisella tasolla puhutteleva kuin Carpelanin tekstit mielestäni aina ovat. Ehkä liian henkilökohtaisella tasolla jotta runoja tekisi mieli lähteä analysoimaan.

Ahon Helsinkiin -teoksesta puhuttiin tiistain luennolla, jolloin opettaja mainitsi, että päähenkilö on tehty tarkoituksella vastenmieliseksi, tavoitteena herättää lukijassa inhoreaktio tämän edustamaa ihmistyyppiä ja arvomaailmaa kohtaan. Samaa aihetta käsittelee myös Pirjo Lyytikäinen teoksen esipuheessa. Päätin siis ennalta pitää päähenkilöstä, Antti Ljungbergista, mutta eihän siitä tullut mitään. En tosin varsinaisesti inhonnutkaan Anttia, enimmäkseen säälitti, mutta sympaattista hahmoa hänestä ei kyllä saa leivottua hyvällä tahdollakaan. Aho on siis onnistunut tavoitteessaan, ja hyvä niin; joskin minua hieman ärsytti tietty alleviivaavuus ja tendenssimäisyys, jotka usein muutenkin saavat minut vieroksumaan realismin ja naturalismin hengessä kirjoitettua kirjallisuutta.

tiistai 4. joulukuuta 2007

Kings and pirates


Lukeminen on taas viime aikoina ollut varsin vähäistä. Tosin viikko sitten luin Pertti Karkaman ja Hanne Koiviston toimittaman artikkelikokoelman Älymystön jäljillä. Kirjoituksia suomalaisesta sivistyneistöstä ja älymystöstä, joka oli ihan kiinnostava teos, mutta jätti minut hieman sekaviin ajatuksiin. Sivistyneistöstä ja älymystöstä puhuminen tuntuu hieman snobistiselta, siitä huolimatta että oma oppialan valintani viitoittaa tietä ainakin älymystön suuntaan, mikäli älymystöllä tarkoitetaan ajatustyötä tekeviä henkilöitä. Terminologia ei ollut erityisen yhdenmukainen teoksen artikkeleiden kesken, joten sillä saatetaan tarkoittaa erinäisiä muitakin asioita, kuten yhteiskunnallisiin kysymyksiin puuttumista ja niiden kyseenalaistamista, jolloin tipahtaisin kyllä kategorian ulkopuolelle. Sivistyneistön käsite jäi vieläkin hämärämmäksi.

Tänään luin sitten P. H. Sawyerin Kings and Vikings. Scandinavia and Europe AD 700-1100. Aiheena siis viikingit, ja varsin tieteellisestä näkökannasta tarkasteltuina. Teksti oli hieman kuivaa, joskin kohtalaisen helppolukuista. Itse en ole erityisen kiinnostunut arkeologiasta, joten sivukaupalla kestävät selvitykset mistä mikäkin kolikonpuolikas on löydetty olivat hieman tuskastuttavia, mutta oppimisen kannalta teos oli varsin hyödyllinen. Lopussa oli myös mustavalkoisia kuvia riimukivistä, rahoista, haudoista ja niin edelleen.

(Kuva täältä.)