This is my Body; This is my Blood

Viime ajat olen viettänyt tiiviisti neljän seinän sisällä, kiitos harvinaisen itsepintaisen flunssan. Ja mikäpä olisi parempaa seuraa sairasvuoteessa kuin vampyyrikirja, ellei sitten kolme vampyyrikirjaa?

Hieman ennen sairastumistani lunastin Suomalaisesta kotiini Anne Ricen klassikkotrilogian The Vampire Chronicles, joka käsittää teokset Interview with the Vampire, The Vampire Lestat sekä Queen of the Damned. Trilogia oli ensikosketukseni Ricen tuotantoon, enkä jostain syystä ole muutenkaan erityisen perehtynyt vampyyrikirjallisuuden ihmeelliseen maailmaan, vaikka fantasia genrenä ei muuten varsinaisesti tuntematon olekaan. En halua myöntää, että ostopäätökseni takana olisi viime aikoina havaittavissa ollut vampyyritrendi Twilighteineen ja True Bloodeineen, sillä Rice on ollut lukulistallani ainakin kymmenen vuotta, mutta ei yhteyttä kai käy täysin kieltäminenkään. Kuten olen aiemminkin sanonut: olen niiiin vietävissä.

Niin ne kirjat. Ensimmäisestä osasta tehtiin samanniminen elokuva vuonna 1994, pääosissa Tom Cruise, Brad Pitt ja Kirsten Dunst. Näin elokuvan. Monta kertaa. Siitäkin huolimatta, että jo tuossa yhdentoista-kahdentoista vuoden herkässä iässä Cruise oli mielestäni ällöttävintä ikinä. Mutta Pitt hoiti hommansa mallikkaasti, ja Dunst oli mahdottoman söpö (katso kuva!!!).

Hahmot ja juoni siis olivat ensimmäisen kirjan osalta tuttuja, mutta se ei haitannut yhtään. Itse asiassa Interview with the Vampire oli mielestäni jatko-osiaan selkeämpi, kiinnostavampi, moniulotteisempi - yksinkertaisesti parempi. The Vampire Lestat ja Queen of the Damned ovat ensinnäkin huomattavasti paksumpia, minkä jo sinänsä pitäisi kertoa jotain kerronnan laadusta. Sitäpaitsi en pitänyt Anne Ricen aviomiehen Stan Ricen runoista, jotka piinasivat viimeisen osan kappaleiden alkuja. Sen lisäksi että runot olivat mielestäni typeriä, ei niillä ollut mitään tekemistä itse tarinan kanssa.

Viihdyttävää luettavaa trilogian kaikki kolme osaa kuitenkin olivat, juuri sopivaa rään täyttämille aivoille. Kuten R:lle sanoin: vampyyrikirjat ovat minun vastineeni Salatuille elämille.

(Kuva ihanaisesta, traagisesta lapsivampyyri Claudiasta täältä.)

Among the Witches

Uusi vuosi, uudet kirjat. Uudet voimat, ehkä. Enhän minä voi tätä esikoistani kokonaan hylätä, kun ei se nyt näytä itsekseen oikein tekevän mitään. Kumma kyllä.

Jaarittelut sikseen, olen lukenut kirjoja joista haluan kertoa. Tänä vuonna lukutahti on yleisesti ottaen ollut säälittävän hidas, viime kuussa neljä ja tähän mennessä tässä kuussa kolme teosta. Kandiutumispyrkimys on aikaa vievää puuhaa, sanon vaan. Tälläkin hetkellä pitäisi tehdä jotain aivan muuta kuin kirjoitella johonkin blogiin.

Taas meni jaaritteluksi. Kolmas kerta toden sanoo: nyt puhutaan kirjoista. Tässä kuussa lukemani kolme kirjaa ovat yhteensä Philip Pullmanin His Dark Materials-trilogia, jonka ensimmäisestä osasta julkaistiin elokuva The Golden Compass vuonna 2007. Ensimmäisen osan alkuperäinen nimi on Northern Lights, ja minussa on herättänyt sekä hilpeyttä että harmia se seikka, että omistamani pokkariversion kannessa tuo elokuvanimi on ihan helkkaristi isommalla kuin se kirjan oikea nimi. Ostin siis koko trilogian itselleni mielestäni ihan kohtuulliseen seitsemän euron yhteishintaan. Ensimmäinen ja toinen osa ovat saaneet kanteensa elokuvasta tutun kuvan Lyrasta ja jääkarhu Iorekista, kun taas toinen osa on eri sarjaa, painettu vuonna 2001 ja melkolailla tyylikkäämpi, kannessa Georgio de Chiricon maalaus Melancholy and Mystery of the Street vuodelta 1914. En yleensäkään pidä ratkaisusta, jossa kansikuva on leffasta: tässä se häiritsi erityisen paljon koska en tykännyt leffasta.

Mutta kirjoista pidin. Ensimmäinen oli ehdottomasti paras: toinen osa oli selkeästi nimenomaan trilogian toinen osa, välivaihe alun ja lopun välillä, joskin ihan viihdyttävä sellainen. Kolmannessa osassa taas loppu pilasi mielestäni kaiken: se tuntui saarnaavalta ja imelältä ja tekopyhältä. Sitäpaitsi, näin jälkeenpäin ajatellen en tainnut erityisemmin pitää Willistä, kun taas Lyra oli hirmuisen sympaattinen ja mielettömästi mielenkiintoisempi kuin elokuvassa. On väärin, että ihanan ilkikuristen lasten on kasvettava koko maailmasta vastuuta kantaviksi aikuisiksi.

Minne katosi päivät

Olen muuttanut. Tulin siihen tulokseen etten jaksa kirjoittaa (koulu-)kirjoistani, vaan kaikesta muusta. Tätä tarkoitusta varten pystytin ystäväni kanssa uuden blogin. Aika näyttää tulenko kirjoittamaan sinne myös kirjoista vai jatkanko niiden pohtimista tässä osoitteessa. Toistaiseksi täällä on kuitenkin luvassa hiljaiseloa.

Mine all mine

Luin jokin aika sitten myös toisen ja kolmannen osan Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta. Vakaa aikomukseni oli kirjoittaa siitä pitkästi ja hartaasti, mutta luulen että joudun luopumaan moisista suunnitelmista. Teos oli yksinkertaisesti aivan liian mahtava jotta haluaisin lähteä ruotimaan sitä. Kääriydyn lukukokemukseni ympärille ja hymyilen.

Lapset: lukekaa klassikoita. Ne ovat (usein) paikkansa ansainneet.

Eikö silloin sitten mikään ollut pielessä?

Sainpas luettua jotakin ihan vain noin niinkuin huvikseni. Harvinaista nykyään. Nopeasti se sujui, mutta podin kyllä koko lukutapahtuman ajan omantunnonvaivoja.

Kyseinen teos oli Erlend Loen Naisen talloma, joka vaikutti oikein mielenkiintoiselta takakannen ja ensimmäisten parinkymmenen sivun perusteella. Eikä se loppukaan millään tapaa huonoa ollut, Loen huumori uppoaa aina, mutta pientä samojen juttujen toistoa oli kyllä havaittavissa. Lisäksi olisin paikoitellen toivonut idean suurempaa kärjistämistä, vitsin / tragedian viemistä enemmän äärirajoille. Teoksen ideana on siis tohvelisankari, nuori mies joka "hämmennyksekseen huomaa ajautuneensa ihmissuhteeseen" (takakansiteksti). Vitsi ja tragedia piilee tämän ihmissuhteen tarinassa, päähenkilön avuttomassa pyristelyssä määrätietoisen Mariannen tahtoa vastaan. Kirjan minulle lainannut ystävä varoitti teoksen lopun olevan hienoinen pettymys, ja vaikka yritin harata vastaan on minun valitettavasti oltava samaa mieltä.

Doppler on parempi, Supernaiivista tai Maria & Josésta puhumattakaan.

Lisäksi luin tenttiä varten Johann Joachim Winckelmannin Jalosta yksinkertaisuudesta, joka oli kohtalaisen tylsä, paikoitellen ärsyttävä ja silloin tällöin huvittava, esimerkiksi julistaessaan sellaisia universaaleja totuuksia kuin että taidekauniin aistimisen kykyä esiintyy eniten hyvinmuodostuneilla pojilla ja että pelkästään naisista kiinnostuneet omaavat vain vähän "yleistä ja eloisaa, synnynnäistä kauneusaistia" (188). Sellaisesta mahdollisuudesta kuin naisen kyvystä kokea ja ymmärtää taidekaunista ei tietenkään ole puhettakaan.

Takaisin saksankirjan pariin.

Erään aikakauden loppu

Nyt on viimeinen Proust luettu. Tai ainakin viimeinen eli kymmenes osa Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjaa, nimeltään Jälleenlöydetty aika. Suomentaja Annikki Suni (joka on mielestäni tehnyt mitä mainiointa työtä, vaikken pystykään alkuperäiseen vertaamaan kielimuurista johtuen) huomauttaa jälkisanoissa, että Jälleenlöydetty aika toimitettiin ja julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen: suomennos perustuu Gallimard-kustantamon vuonna 1989 julkaisemaan laitokseen, jossa "on säilytetty kaikki epäloogisuudet, joita tekstiin on kirjailijan jäljiltä jäänyt". Teoksen lukemiseen menikin reilut pari viikkoa suurelta osin näiden epäloogisuuksien ansiosta: kirjailijan viimeistelemättömän kädenjäljen säilyttäminen on ilman muuta kiitettävä ratkaisu, mutta siloittelemattomuus vaatii lukijalta hieman tavallista enemmän.

Jälleenlöydetty aika hyppää edellisessä osassa esitetyistä tapahtumista reilusti eteenpäin, aikaan jolloin kertoja on jo "vanha" (ehkä viisissäkymmenissä, jolloin ei kai yleensä vielä hoiputa toinen jalka haudassa, mutta Proust itse oli siinä vaiheessa sairastellut jo pitkään ja kuolikin vain 51-vuotiaana). Kertoja osallistuu pitkän poissaolon jälkeen seurapiiririentoihin menemällä Guermantesin ruhtinattaren juhliin, ja horjahtaa talon edessä katukiveyksellä (muistaakseni väistäessään autoa). Tämä sinänsä merkityksetön tapahtuma laukaisee kertojan mielessä samanlaisen muistojen ketjun kuin kuuluisa madeleineleivos, ja vihdoinkin hän tuntee voivansa ryhtyä koko elämänsä ajan suunnittelemaansa kirjoitustyöhön. Kautta koko teossarjan kertautuva muistin tematiikka toistuu siis tässä viimeisessäkin osassa, linkittäen sen muihin osiin ja rakentaen sarjasta orgaanisen kokonaisuuden: lukijaa ei kuljeteta pisteestä A pisteeseen B, eikä edes kehämäisesti takaisin alkuun, vaan kaikki osat ovat jatkuvassa kosketuksessa ja vuorovaikutuksessa toisiinsa.

Olen lukenut Kadonnutta aikaa etsimässä aina silloin tällöin kai 16-vuotiaasta asti, joten nyt koko sarjan kahlattuani on hieman tyhjä olo. Etenkin kun en ole ihan varma ymmärränkö tätä massiivista elämäntyötä nyt yhtään paremmin kuin aloittaessani, siitäkin huolimatta että olen joitakin osia lukenut useammin kuin kerran. Suuruudenhulluna kuvittelen silti kykeneväni raapustamaan aiheesta kandintyötä. Noh, kuuseen on aina mukava kurkottaa.

Kuun alussa luin myös Charlotte Brontën romaanin Syrjästäkatsojan tarina, ja sarjakuvafestareiden innoittamana pari Kallion ja Pirisen Ornette Birks Makkonen-albumia. Nyt olen kuitenkin henkisesti niin uupunut Proustista, että niistä ei oikein riitä sanottavaa. Vaikka mukavia lukukokemuksia olivatkin.

(Kuva täältä.)

Then they'll know you're the gift's gift

Kuvittelin elokuussa ehtiväni lukemaan - ja raportoimaan lukemastani - vaikka mitä, mutta ilmeisesti olen ollut kiinnostuneempi sosiaalisesta kanssakäymisestä kuin kirjoista kuluneen kuukauden aikana.

Sain kuitenkin luettua Ursula Le Guinin romaanin Gifts. Teos sijoittuu fantasiamaailmaan, joka ainakin minun mielestäni kovasti muistuttaa Skotlantia karuissa maisemissa asuvine klaaneineen, joilla on maagisia kykyjä (sananmukaisesti käännettynä lahjoja, mistä siis myös teoksen nimi). Päähenkilö ja minä-kertoja on poika nimeltä Orrec, jonka isä on Caspromantin Brantor (arvonimi jota en osaa kääntää) Canoc ja äiti alamailta haettu Melle. Maagiset kyvyt kulkevat suvuittain, ja Caspromantien kyky on tuhoaminen (undoing). Orrecissa tämä ei kuitenkaan ilmene normaalisti, ja ihmiset luulevat että hänellä on "wild gift", mahtava kyky tuhota mutta ei taitoa sen hallitsemiseen. Siispä hänen silmänsä sidotaan ympäristön suojelemiseksi, ja Orrec viettää kolme vuotta sokeudessa ennen totuuden paljastumista.

Ei parhaita Le Guinin teoksista, mutta henkilökohtaisesti olen kuitenkin sitä mieltä ettei Le Guin osaisi mitään todella huonoa edes kirjoittaa. Nopealukuinen ja viihdyttävä, joskin hieman heppoinen esimerkiksi Maameri-kirjoihin verrattuna.

Luin myös jokin aika sitten Täällä Pohjantähden alla ensimmäisen osan, mutta kirjoitan siitä vasta kun olen lukenut toisetkin osat. Sen verran haluan kuitenkin mainita, että en yhtään ihmettele teoksen saamaa asemaa sisareni kirjahyllyssä.