A butterfly he has always wanted to catch

Luin siskoni suosituksesta (ja häneltä lainaamani) John Fowlesin The Collectorin. Mielipiteemme kirjoista eivät aina osu yksiin, mutta tämä oli minustakin hyvä. Tosin en voi sanoa pitäneeni teoksesta, se oli aivan liian häiritsevä. Luen ehkä liiankin usein kirjoja niiden tuoman hyvän olon vuoksi, kuten nyt viime aikoina lasten- ja nuortenkirjallisuutta, vaikka pääsyy niiden lukemiseen onkin ollut edessä häämöttävä tentti. The Collectorista ei missään tapauksessa tullut hyvä mieli, mutta se pisti ajattelemaan, mikä kai on välillä ihan hyödyllistä.

Juonesta lyhyesti. Frederick on yksinäinen ja syrjäänvetäytyvä perhosten keräilijä, joka on rakastunut samassa kylässä asuneeseen kauniiseen Mirandaan, joka sittemmin on muuttanut Lontooseen opiskelemaan taidetta. Eräänä päivänä Frederick voittaa suuren summan rahaa, ostaa vanhan talon maaseudulta ja kidnappaa Mirandan. Lopuksi Miranda kuolee luultavasti keuhkokuumeeseen. Tarina kerrotaan ensin Frederickin näkökulmasta, sitten Mirandan päiväkirjamerkintöjen kautta ja lopuksi vielä Frederickin suulla, kolme viikkoa Mirandan kuoleman jälkeen, tämän suunnitellessa jo uuden tytön kidnappaamista.

Ongelmallisinta teoksen lukemisessa oli suhtautuminen henkilöhahmoihin: periaatteessahan Frederick on tarinan konna ja Miranda viaton uhri. Miranda näyttäytyi kuitenkin varsin ärsyttävänä, itsekkäänä porvariskakarana, kun taas Frederickiä kävi lähinnä sääliksi ainakin teoksen ensimmäisen osan ajan. Tämä säälintunne hieman haihtui loppupuolella uuden kidnappaussuunnitelman myötä, etenkin kun Frederickin Mirandaa kohtaan tuntema rakkaus ei "oikeuta" enää tätä toista hirmutyötä: "[--] this time it won't be love, it would be just for the interest of the thing and to compare them and also the other thing, which as I say I would like to go into more detail and I could teach her how. And the clothes would fit. Of course I would make it clear from the start who's boss and what I expect."

(Kuva täältä.)