Sain luettua loppuun Antti Hyryn novellikokoelman Maantieltä hän lähti (1958). Alku oli hankalaa, mutta lopussa tunsin jo näkeväni joitakin pilkahduksia jostain merkityksestä. Kuitenkin, ehkä liian lakoniseen äijä-tyyliin kirjoitettu ollakseen minun makuuni. Ei siis auennut Hyryn suuruus tämän myötä. Takakansiteksti lupaa "elämää joka sanalla hengittävää proosaa". En nähnyt tätä. Suurimman osan ajasta minulla oli tylsää, enkä tahdo tulkita tämän merkitsevän sitä että elämä olisi mielestäni tylsää, koska sitähän se ei suinkaan ole. Jos nyt jotain positiivista pitäisi sanoa, niin "Odotus" oli ihan hauska (ei haa-haa-hauska, vaan jollakin tasolla mielenkiintoinen: olen taas niin hyvä käyttämään sanoja..), samoin "Molekyylit". Novellit ovat muutenkin hankala laji, liikkuvat jotenkin epämääräisellä alueella juuri tiukkojen rajojensa tähden. En osaa lukijana suhtautua. Alice Munron Karkulainen on tällä hetkellä ehkä ainoa novellikokoelma josta voin varauksettomasti sanoa pitäväni, mutta tekstit ovatkin siinä esimerkiksi Hyryn novelleja pidempiä, noin 40 sivun mittaisia, joten pienet aivoni ehtivät menoon mukaan. Toisaalta István Örkényn Minuuttinovelleja oli myös varsin jännittävä lukukokemus, samoin kuin Daniil Harmsin Sattumia, ja näiden kokoelmien novellit ovat paikoin hyvinkin lyhyitä. En kyllä koe ymmärtäneeni kumpaakaan, mutta ehkä kaikesta ei tarvitsekaan aina etsiä mitään elämää suurempaa merkitystä.
Ehkä minun pitäisi keskittyä kirjoittamaan kirjoista joista minulla on jotain sanottavaa. Jotka merkitsevät minulle jotain. Saattaisi olla mielekkäämpää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti