Luin loppuun Vigdís Grímsdóttirin romaanin Z -rakkaustarina. Jälleen kerran. Ja jälleen kerran se oli kaunis ja lohdullinen ja lämpimän humoristinen kaiken surullisuutensa keskellä. Niitä kirjoja, joista en pysty sanomaan objektiivisesti mitään koska ne merkitsevät minulle niin paljon. Lohtukirja.
Huomasin kuitenkin vasta tällä lukemisella (joka oli ehkä kymmenes? kahdeskymmenes?), että tosiaan, Grímsdóttir käsittelee aika monessa kirjassaan kuolemaa. Kaikissa kolmessa jotka minä olen lukenut, itse asiassa: Z:n lisäksi teoksissa Hiljaisuus ja Nimeni on Ísbjörg. Olen leijona. Olen kyllä tietysti tiedostanut kuoleman läsnäolon näissä teoksissa aiemminkin, mutta vasta nyt aloin ajattelemaan sitä. Jotenkin Grímsdottirin kuolema-ajatukseen tuntuu sisältyvän jonkinlainen jatkuvuus, ajatus siitä ettei edes kuolema ole lopullinen. Tämä on tietysti lohdullinen ja kaunis ajatus, mutta jotenkin hämmentävä. Kai minä olen sitten liian nuori ymmärtämään, mutta ainakaan nyt en pysty näkemään kuolemaa muuten kuin käsittämättömän lopullisena, tyhjänä kohtana jota ei voi katsoa. Ehkä sitä vanhetessaan pystyy näkemään asioita toisin, ehkä kuolema on sitten lähempänä elämää eikä kuilu ole niin suuri.
Ehkä silloin ei myöskään tule käyttäneeksi niin puhkikuluneita kielikuvia. Ehkä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti