"Luulisi kuitenkin ihmisten olevan sen verran valistuneita, että tietävät taiteilijan kirjoittavan yhä uudelleen ja uudelleen omakuvaa." (Runoilijan talossa, 30.)
En ole lukenut kovinkaan paljon uudempaa suomalaista kirjallisuutta. Ylipäätään olen ollut kiinnostuneempi ns. länsimaiseen kirjallisuuden kaanoniin kuuluvista teoksista ja kirjailijoista, eniten ranskalaisista ja venäläisistä. Kotimaisia klassikoita olen lukenut oikeastaan vasta nyt viimeisen puolentoista vuoden ajan koulun takia. Ja kotimaista nykykirjallisuutta siis vielä harvemmin. Mutta olen päättänyt parantaa tapani, ja ensimmäinen askeleeni kohti suomalaista reilun parinkymmenen vuoden sisällä kirjoitettua kirjallisuutta on Finlandia-palkinnon saaneiden teosten lukeminen. Keinotekoista, tiedän, mutta jostainhan sitä pitää aloittaa, ja pidän selkeistä listoista. Tähän mennessä olen lukenut Finlandian voittaneita teoksia vasta neljä, Carpelanin Urwindin (1993), Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (2000), Westön Där vi en gång gått (2006) ja nyt tänään Helena Sinervon Runoilijan talossa (2004). Kolmea ensimmäistä en lukenut millään tavalla niiden palkintostatusta ajatellen, joten lähestymistapani Sinervon teokseen varmaankin vaikutti odotushorisonttiini toisella tavalla.
Runoilijan talossa on elämäkerrallinen romaani Eeva-Liisa Mannerista, jonka kirjoittamisessa Sinervo on hyödyntänyt arkistomateriaalia. Ymmärtääkseni teos herätti jonkin verran polemiikkia Mannerin perikunnan, teoksessa esiintyvien ihmisten tai näiden sukulaisten tai jonkun muun taholta (en siis tiedä/muista kenen), sillä Sinervon oli odotettu kirjoittavan Mannerin elämäkertaa, ei fiktiota. Itse olen lukenut Mannerin tuotannosta ainoastaan runokokoelman Tämä matka, koska se kuuluu kurssivaatimuksiin, ja Mannerin elämästä en tiennyt aiemmin yhtään mitään. Ilmeisen ongelmallinen se tämän teoksen perusteella oli.
Ymmärrän kyllä, miksi Runoilijan talossa on monien mielestä hyvä kirja. Tavallaan ymmärrän myös, miksi se on voittanut Finlandian, joskaan en ole lukenut muiden ehdolla olleiden teoksia kuin Rimmisen Pussikaljaromaanin (josta pidin), joten vertailupohjaa ei juurikaan ole. Mutta minun kirjani tämä ei ollut, eikä se saanut minua kiinnostumaan paremmasta tuttavuudesta sen enempää Sinervon kuin Mannerinkaan tuotannon kanssa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Runoilijan talossa oli minulle jotenkin nimensä veroinen. Se ei ollut Mannerin eikä Sinervon kirja, vaan jotain siltä väliltä - kääntäjä-elämänkertakirjailija käymässä runoilijan nahoissa. Mielenkiintoinen lukukokemus kyllä, mutta samalla vähän hämmentävä.
Olen samaa mieltä. En osannut oikein suhtautua: mahdollisesti olisi tosiaan auttanut, mikäli tuntisin Mannerin tuotantoa paremmin. Mainitsin, ettei tämä teos sytyttänyt siihen erityisempiä haluja, mutta muuten Manner on kyllä sen verran tärkeä kirjailija, että taidan joutua paikkaamaan sivistykseni aukkoja mahdollisimman pian. Luultavasti Sinervonkin suhteen.
Lähetä kommentti