Porvariston hillitty charmi

Luin Edith Whartonin romaanin The Age of Innocence. Teos ilmestyi vuonna 1920, ja 1921 Wharton voitti kirjallaan Pulitzerin ensimmäisenä naisena maailmassa.

Tämä on niitä teoksia, joissa varsinaiset tapahtumat jäävät ympäristön varjoon: en ole nähnyt kirjan filmatisointia, mutta uskon sen putoavan kategoriaan "pukudraama". Juoni ei siis sinällään ole kovin ihmeellinen: päähenkilö, nuori ja varakas Newland Archer, menee naimisiin kaupungin tavoitelluimman tytön, täydellisen May Wellandin, kanssa, vain huomatakseen olevansa rakastunut tämän salaperäiseen serkkuun, Ellen Olenskaan. Kreivitär Olenska, joka on paennut onnettomasta avioliitostaan Euroopassa, vastaa Newlandin tunteisiin, mutta kumpikaan ei halua loukata heille läheisiä ihmisiä. Aviorikosta ei siis missään vaiheessa tapahdu, joskin hyveellinen porvarisyhteisö Ellenin ja Newlandin ympärillä olettaa näin käyneen: "And then it came over him, in a vast flash made up of many broken gleams, that to all of them he and Madame Olenska were lovers, lovers in the extreme sense peculiar to 'foreign' vocabularies." (211.) Mayn kerrottua Ellenille olevansa raskaana, tämä lähtee Pariisiin, ja Newland elää Mayn rinnalla tavallisen mukavan avioliiton. Viimeisessä luvussa on tapahtunut vajaan kolmenkymmenen vuoden hyppäys ajassa eteenpäin, ja Newland on poikansa kanssa Pariisissa. He ovat menossa tapaamaan kreivitär Olenskaa, mutta viime hetkellä Newland päättääkin jäädä ulkopuolelle: " "It's more real to me here than if I went up," he suddenly heard himself say; and the fear lest that last shadow of reality should lose its edge kept him rooted to his seat as the minutes succeeded each other." (229.)

Tapahtumat eivät, kuten sanottu, ole erityisen ihmeelliset, mutta aikakauden kuvailu, 1870-luvun New Yorkin yläluokasta piirtyvä kuva, on terävä ja viehättävä. Wharton arvostelee yhteiskuntaa ja sen tapoja kriittisesti olematta katkera; ironisesti ja elävästi.

Ja minä pidän pukudraamoista.

(Lukemani Wordsworthin painoksen kannessa ollut John Singer Sargentin maalaus Lady Agnew of Lochnaw täältä.)

Siili ja sarjakuva

Luin eilen myös Milla Paloniemen sarjakuva-albumin Kiroileva siili, josta on ollut varsin paljon keskustelua sekä mediassa että sen ulkopuolella. Varsin sympaattinen ja varmasti monia puhutteleva hahmo, josta saisi paljon enemmän irti: turhan monin paikoin stripit toistivat itseään ja loivat hahmosta varsin yksiulotteisen kuvan. Toivon (ja uskon), että Paloniemi saa tulevaisuudessa kehitettyä siilille lisää kuvaannollista lihaa kuvaannollisten luiden ympärille.

Kiroileva siili osoitteessa www.kiroilevasiili.fi.

The Oak Tree

Luin loppuun Virginia Woolfin romaanin Orlando, joka on takakannen mukaan "a dedication to the radical novelist-poet, and creator of the famous Sissinghurst garden, Vita Sackville-West [--]". Sackville-Westillä ja Woolfilla oli jonkinlainen rakkaussuhde, tosin Lyndall Gordonin mukaan pelkästään platoninen, ilmeisesti nimenomaan Woolfin tahdosta, sillä Sackville-West oli (jälleen Gordonin mukaan) muutenkin kiinnostunut omasta sukupuolestaan ja oli naimisissa miehen kanssa joka itsekin oli homoseksuaalinen, jolloin molemmat saivat rauhassa touhuta mitä halusivat.

Orlandoa voi siis pitää jonkinlaisena Sackville-Westin muotokuvana, joskaan ei elämänkertana. Teoksen nimihenkilö syntyy 1500-luvun lopulla pojaksi, kokee pettymyksen rakkaudessa ja taiteessa, lähtee suurlähettilääksi Turkkiin 1700-luvun alussa, muuttuu naiseksi, palaa Englantiin 1700-luvun lopussa, menee naimisiin ja julkaisee kirjan. Teos päättyy lokakuun yhdenteentoista vuonna 1928, eli teoksen julkaisuajankohtaan. Tarina kattaa noin 400 vuoden ajanjakson, mutta siltikin Orlando on teoksen loppuessa vain 36-vuotias. Tiettyä maagista realismia on siis ilmassa, mutta tämä ei ole ainoa asia, joka erottaa Orlandon niin selkeästi Woolfin muusta tuotannosta. Orlando on humoristinen, satiirinen ja kepeä: vaikka vakavia aiheita, kuten naisen ja miehen asemaa käsitelläänkin, se tehdään ironian suojista. Takakansi mainitseekin Woolfin luonnehtineen kirjaa vitsiksi: "a joke...a writer's holiday". Aikanaan Orlando oli ymmärtääkseni Woolfin teoksista suosituin, ja ymmärrän kyllä miksi: se on varsin helppolukuinen verrattuna Woolfin muuhun tuotantoon. Huumori puree suuriin massoihin paremmin kuin kantaaottava tajunnanvirta. Orlando on siis viihdettä, mutta älykästä, nokkelaa ja hauskaa viihdettä.

"Life, it has been agreed by everyone whose opinion is worth consulting, is the only fit subject for novelist or biographer; life, the same authorities have decided, has nothing whatever to do wiht sitting still in a chair and thinking. Thought and life are as the poles asunder. Therefore - since sitting in a chair and thinking is precisely what Orlando is doing now - there is nothing for it but to recite the calendar, tell one's beads, blow one's nose, stir the fire, look out of the window, until she has done." (188-189.)

(Kuva ja lisää tietoa teoksesta täältä.)

Let me give you a little kiss

Tänään sain luettua loppuun neljännen osan Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjasta, nimeltään Paikannimet: Paikkakunta. Edelleenkin harmittelen, etten ole lukenut sarjan osia järjestyksessä: neljäs osa olisi ilman muuta pitänyt lukea ennen viidettä, kuudetta, seitsemättä ja kahdeksatta osaa, sillä siinä kertoja-minä tapaa ensimmäistä kertaa monia niistä henkilöistä, jotka myöhemmin nousevat keskeiseen rooliin.

Paikannimet: Paikkakunta kertoo päähenkilön ensimmäisestä kesästä Balbecin kylpyläkaupungissa, jonne hän matkustaa isoäitinsä kanssa. Hän tutustuu markiisitar de Villeparisiin ja ystävystyy tämän nuoren sukulaispojan, markiisi de Saint-Loupin kanssa, sekä tutustuu taidemaalari Elstiriin. Tärkein uusi tuttavuus on kuitenkin "tyttöryhmä", joita päähenkilö ensin ihailee kaukaa ja ystävystyy lopulta Elstirin avustuksella heidän kanssaan. Yhdestä tytöistä, Albertinesta, tulee myöhemmin päähenkilön rakastajatar, mutta tässä Albertine vielä torjuu päähenkilön lähentely-yritykset, tämän suureksi yllätykseksi: "-Olisin ollut siitä niin äärettömän hyvilläni, mitä pahaa siinä olisi voinut olla? Minua suoraan sanoen hämmästyttää, että te ette suostunut siihen. -Minua taas hämmästyttää, että se tuntuu teistä hämmästyttävältä, hän vastasi. Ihmettelen vain minkälaisia tyttöjä te olette aiemmin tuntenut, jos kerran minun käytökseni oli teistä niin yllättävää. -Olen pahoillani että tulin suututtaneeksi teidät, mutta en vieläkään voi myöntää, että olin väärässä. Mielestäni ne ovat asioita joilla ei ole suurtakaan merkitystä, enkä käsitä miksi nuori tyttö joka niin helposti voisi tuottaa toiselle iloa, ei siihen suostu." (364.) Albertine siis joutuu pyytämään anteeksi sitä, ettei ole antanut "ystävänsä suudella itseään tai mennä pitemmällekin" (365)! Naisen näkökulmasta varsin kuohuttava mielipide.

Pienoisesta sovinismista huolimatta pidin tätä osaa yhtenä sarjan mielenkiintoisimmista, ja edelleenkin Kadonnutta aikaa etsimässä on mielestäni erittäin kiehtova ja hieno, joskin myös varsin raskas lukea.

(Kuva Balbecista täältä.)

Järki ja tunteet

Luin Hermann Hessen romaanin Narkissos ja Kultasuu (suom. Kai Kaila), joka sijoittuu 1300-luvun Saksaan (musta surma 1300-luvun puolivälissä). Ennakkoon en tiennyt kirjasta paljoakaan, enkä sen luettuani tiedä miten siihen suhtautuisin.

Tarina lähtee liikkeelle Mariabronnin luostarista, jossa älykäs ja oppinut nuori Narkissos on opettajana Kultasuun saapuessa sinne oppilaaksi. Ilmassa on sekä yli-ihmisajatusta että homoseksuaalisuutta näiden kahden kauniin nuorukaisen ystävystyessä: "Narkissos ajatteli poikaa paljon enemmän kuin tämä aavisti. [--] Hän pidättyi kuitenkin tästä kaikesta. Hänen vaikuttimensa olivat moninaiset ja hän tiedosti ne miltei kaikki. Ennen kaikkea häntä sitoi ja ehkäisi inho kaikkia noita melko monia opettajia ja munkkeja kohtaan, jotka rakastuivat oppilaisiin tai noviiseihin. Vastenmielisyyden valtaamana hänkin oli monia kertoja tuntenut vanhojen miesten himokkaasti katselevan häntä, äänettömästi torjunut heidän ystävällisyytensä ja imartelunsa. Nyt hän saattoi ymmärtää heitä, tuntiessaan kiusausta hyväillä sievää Kultasuuta, houkutella hänet heleään nauruun, sivellä hellin käsin hänen vaaleita hiuksiaan. Sitä hän ei kuitenkaan tekisi, ei koskaan." (22.) Narkissos ja Kultasuu kuvataan toistensa vastakohdiksi: toinen tumma, toinen vaalea; toinen synkkä, toinen iloinen; toinen henki, toinen aistit; toinen tiede, toinen taide.

Teos perustuu muutenkin varsin pitkälle vastakohdille, jotka usein kuvataan varsin jyrkästikin. Aina yhtä kiinnostuneena oman sukupuoleni osakseen saamasta kohtelusta kiinnitin eniten huomiota naisen asemaan teoksen maailmassa. Kultasuun lähtiessä luostarista kiertämään maailmaa hänestä tulee varsinainen naistenmies, vietellen satoja nimettömiksi ja kasvottomiksi jääviä palvelustyttöjä ja maatalojen emäntiä isännän silmän välttäessä. Joitakin hänen rakkauksiaan mainitaan nimeltäkin, kuten linnanherran tytär Lydia, ruttoon kuoleva Lene ja mahtavan ritarin rakastajatar Agnes. Kultasuun sängystä sänkyyn hyppimistä selitetään hänen äidinkaipuullaan: koko levottoman kulkurinelämänsä Kultasuu etsii kadonnutta äitiään, joka on kadonnut kuvioista pojan ollessa vielä pieni. Naiset sulautuvat yhdeksi ja samaksi, "ikiäidiksi", jolle on ominaista aisti- ja vietti-elämä. Tämä on se minua erityisesti ärsyttävä asia: että vain miehet ovat kykeneviä abstraktiin, henkiseen ajatteluun ja "puhtaaseen" elämään; naiset elävät pelkästään tunteillaan, tajuten maailmasta vain käsinkosketeltavan materian. Alkuteos, Narziss Goldmund, ilmestyi 1930, ja käsittääkseni tämänsuuntaiset mietteet olivat silloin vielä varsin yleisesti hyväksyttyjä tosiasioita (korjatkaa jos olen väärässä). Hesse tuskin on ajatellut halventavansa naista sen enempää kuin miestäkään, mutta silti minua ärsyttää.

"Ei ollut hyvä elää loputtomiin luostarissa, pelkkien miesten joukossa. Munkeille se ehkä soveltui, mutta ei hänelle. Miesten kanssa saattoi puhua kauniisti ja viisaasti ja he ymmärsivät taiteilijan työtä, mutta kaikki muu - lörpöttely, hellyys, kisailu, rakkaus, ajatukseton miellyttäminen - ei käynyt päinsä miesseurassa, siihen tarvittiin naisia, vaelluksia, hummailuja ja alati uusia kuvia."(326.)

(Dürerin kuva täältä.)

How we do love female victims

Luin Lyndall Gordonin Woolf-elämäkerran Virginia Woolf - A Writer's Life. Lukeminen oli varsin hidasta, teos ei ole kieleltään tai rakenteeltaan helpoimmasta päästä, mutta kylläkin ehdottomasti vaivan arvoinen. Gordonin lähestymistapa Woolfin elämään tuntuu uskolliselta Woolfin omille ajatuksille elämäkerran luonteesta: tärkeää eivät ole jotkin tietyt, ulkoiset päivämäärät, kuten ensimmäinen koulupäivä, ensimmäinen suudelma tai muut vastaavat, vaan ihmisen sisäisen maailman kuvaaminen. Tämä ajatus (joka minusta tuntuu varsin mainiolta) aiheuttaa suurelta osin jo mainitsemani rakenteellisen vaikeuden. Gordon ei seuraa kovinkaan tarkasti kronologista aikajärjestystä Woolfin elämässä, vaan etenee pikemminkin teemoittain.

Näkyvimmäksi teemaksi nousee kuolema, jonka Gordon mainitsee olleen Woolfille jonkinlainen pakkomielle, alkaen tämän äidin kuolemasta Woolfin (silloin vielä Virginia Stephen) ollessa vasta kymmenisen vuotta vanha. Monet Woolfin tunnetuimmista teoksista, kuten To the Lighthouse ja The Waves, perustuvatkin pitkälti kuolleiden muistelemiselle. Woolf kirjoittikin tavallaan äitinsä elämäkertaa Lighthousessa: rouva Ramsay on Woolfin sisaren Vanessa Bellin mukaan hämmästyttävän tarkka muotokuva heidän äidistään: "... It seemed to me that in that first part of the book you have given a portrait of mother which is more like her to me than anything I could ever have conceived of as possible. It is almost painful to have her so raised from the dead." (47.)

Kuolemasta tuleekin mieleeni oma, kummallinen päähänpinttymäni: olen jostain syystä aina kuvitellut Woolfin kuolleen varsin nuorena, suunnilleen kolmikymppisenä - siitä huolimatta, että tiedossani ovat varsin hyvin olleet hänen elinvuotensa (1882-1941). Woolf oli siis melkein kuusikymmentä hukuttautuessaan. Pohdin kovasti syitä itsepinteiseen mielikuvaani, enkä voi kuin siteerata teoksen esipuheessa siteerattua Doris Lessingin huudahdusta: "How we do love female victims; oh, how we do love them." Woolfin julkisuuskuva esittää eteerisen, aristokraattisen, surullisen ja mielenvikaisen naisen, eivätkä kaikki hänen onnelliset vuotensa ystävien, sisarusten ja aviomiehen parissa paina mitään. Tämä on se kuva, jonka Gordon haluaa teoksellaan romuttaa, ja onnistuu mielestäni mainiosti.

(Kuva täältä.)

When love and death embrace

Nyt on tentti ohi ja sain luettua loppuun Emily Brontën klassikkoteoksen Wuthering Heights. Olen nähnyt romaanin filmatisoinnin (luullakseni tuon vuoden 1992 version) muistaakseni reilut kymmenen vuotta sitten, enkä muista siitä paljoakaan, mutta luullakseni jokaisella on jonkinlainen mielikuva Heathcliffin ja Cathyn rakkaustarinasta. Oma mielikuvani ei vastannut teosta kuin nimeksi: olen aina kuvitellut Wuthering Heightsin jokseenkin pateettisen romanttiseksi ja niin ollen lällyksi ja epäkiinnostavaksi - olin väärässä. Klassikkoteokset ovat yleensä klassikoita syystä, ainakin minun kokemukseni mukaan, ja Wuthering Heights on yhtä kaukana Barbara Cartlandin ja Catherine Cooksonin (syvästi inhoamastani) tyylistä kuin.. Metallica Justin Timberlakesta, näin paremman kielikuvan puutteessa. Wuthering Heights oli rankka; raaka, älykäs, pelottava ja psykologisesti monisäikeinen. Rakkaudesta kasvoi elinikäinen viha, ja kuolema oli ainoa ystävä ja vapahtaja.

Syy, miksi nyt vihdoinkin tartuin tähän teokseen, joka on pitkään ollut listallani pakko-lukea-mutta-ei-huvita, on keväällä käymässäni kurssissa, jolla luennoitsija luki Wuthering Heightsista pätkiä ja selosti sen rakennetta - joka voidaan luokitella varsin moderniksi syntyajankohtansa kontekstissa - , täysin piittaamattomana siitä, että romaani ei suinkaan kuulunut kurssin oheiskirjallisuuteen. Hän siteerasi muunmuassa kohtaa, jossa Heathcliff hirttää Isabellan koiran puuhun (koira ei kuitenkaan kuole), ja vaikka en voikaan tarpeeksi painottaa, miten vähän pidän eläimiin kohdistuvasta julmuudesta, tulin tämän ansiosta kuitenkin ajatelleeksi, että ehkä minun olisi aika tutustua teokseen ennen sen tuomitsemista, ja katsoa sopisiko se johonkin muuhun kuin lälly-lokeroon.

Olen varsin tyytyväinen siihen, että päätin lukea teoksen englanniksi, vaikka paikoin tehtävä tuntuikin varsin takkuiselta: vanhan Joseph-palvelijan kommentit on kaikki kirjoitettu Yorkshiren (luulisin?) murteella, joka oli varsin hankalaa tulkittavaa: "Aw mun hev my wage, and Aw mun goa! Aw hed aimed tuh dee, wheare Aw'd sarved fur sixty year; un' Aw thowt Aw'd lug my books up intuh t' garret, un' all my bits uh stuff, un' they sud hev t' kitchen tuh theirseln; fur t' sake uh quietness. It wur hard tuh gie up my awn hearthstun, bud Aw thowt Aw could do that! Bud, nah, shoo's taan my garden frough me, un' by th' heart!" (231.) Onneksi Josephilla ei ole kovinkaan paljon sanottavaa teoksen aikana, tai olisin saattanut luovuttaa.

On varsin mielenkiintoista, miten minä (ja varmasti moni muukin) on tottunut ajattelemaan Wuthering Heightsia nimenomaan Heathcliffin ja Cathyn rakkaustarinana, sillä he ovat loppujen lopuksi kohtalaisen vähän näkyvillä teoksessa, ja Cathy sitäpaitsi kuolee ennen teoksen puoltaväliä. En kuitenkaan mene väittämään, että tulkinta olisi täysin väärä, sillä kaikki teoksen tapahtumat, etenkin traagiset sellaiset, ovat seurausta näiden kahden myrskyisistä tunteista toisiaan kohtaan. Itselleni tärkeimmäksi tuttavuudeksi nousi kuitenkin Nelly Dean, jonka ääni tarinassa on kuuluvin. Nelly kertoo Heathcliffin ja Cathyn, Earnshawien ja Lintonien tarinan teoksen kertojalle, Mr Lockwoodille, joka on vuokrannut Wuthering Heightsille kuuluvan Thruscross Grangen. Nämä sisäkkäiset kertojat mahdollistavat teoksen modernin rakenteen jättämällä pois ekstradiegeettisen kertojan äänen, mikä selittyy Nellyn asemalla tarinassa.

Sitäpaitsi pidän Kate Bushin kappaleesta.

(Fritz Eichenbergin puupiirros täältä.)

Kun mitään ei tapahdu

Luin Tsehovin näytelmän Kolme sisarta. En oikein tiedä mitä siitä sanoisin, pidinkö vai en. Mitään ei tuntunut tapahtuvan, sillä melkein kaikki mitä tapahtui, tapahtui näyttämön ulkopuolella jolloin lukija saa vain toisen käden tietoa.

Päähenkilöinä ovat, kuten nimestäkin käy ilmi, kolme sisarta: Olga, Masa (Maria) ja Irina, jotka asuvat pienessä maaseutukaupungissa ja kaipaavat Moskovaan, synnyinkaupunkiinsa. Lähtöä suunnitellaan useaan otteeseen, mutta mitään ei tapahdu, kaikki kuivuu kokoon - miksi, sitä ei kerrota, sillä suunnitelmat luhistuvat näytösten välissä.

Kohtalaisen masentava teos. Minä en tahdo olla masentunut.

Suku on paras

Tenttiin kertaaminen on hieman hidastanut muuta lukemistani, mutta tänään sain luettua loppuun John Galsworthyn Forsytein tarun. Olen myyty: sukutarinat ovat heikko kohtani (yksi monista), ja Galsworthyn tiiliskivi on vielä sieltä paremmasta päästä. Sukutarinoissa viehättää kai se jatkuvuus ja kohtaloiden yhteenkietoutuminen, ainakin jossakin mielessä laajempi perspektiivi - sitäpaitsi olen varsin kiinnostunut omasta suvustani, sillä oma suku tuntuu tietysti aina erikoisemmalta kuin mikään muu suku, vaikkei haluaisikaan nähdä suurinta osaa suvun elossa olevista jäsenistä.

Forsytein taru kertoo -yllätys yllätys- Forsytein suvusta, "varakkaan lontoolaisen porvarisperheen kohtaloista kolmen sukupolven aikana", kuten takakansi avuliaasti ilmoittaa. Teos alkaa kesäkuun viidentenätoista 1886 vanhan Jolyon Forsyten luona, Jolyonin pojantyttären June Forsyten kihlauksen kunniaksi järjestetyistä juhlista. Jo tässä ensimmäisessä kappaleessa kertoja varoittaa lukijaa tulevista murheista: "Forsytet olivat närkästyneet jostakin, ei yksilöllisesti, vaan perheenä. Tätä närkästystä ilmensi ulkoasun lisätty täydellisyys, ylitsevuotava perhesydämellisyys, liioiteltu perhetärkeys ja - epäluuloinen nyrpistys. Vaaraa he vainusivat, vaaraa, joka on niin välttämätön yhteiskunnan, ryhmän tai yksilön peruslaadun ilmisaattamiseksi, vaaran aavistus antoi kiillon heidän haarniskalleen." (8.)

Ja murheita seuraa. Junen kihlattu, Bosinney, rakastuu vanhan Jolyonin veljen, Jamesin, pojan, Soamesin, vaimoon, Ireneen (miten ihastuttavan sujuvaksi sainkaan muotoiltua äskeisen lauseen..). Irene vastaa Bosinneyn rakkauteen, mustasukkainen Soames raiskaa vaimonsa, Irene kertoo Bosinneylle, joka jää - vahingossa tai tahallaan - raitiovaunun alle. Bosinneyn kuoleman jälkeen Irene pakenee Soamesin luota, mutta Soames ei suostu avioeroon. Irene ystävystyy vanhan Jolyonin kanssa, ja vanhan Jolyonin kuoltua tämän pojasta, nuoresta Jolyonista eli Jo'sta, tulee Irenen holhooja, joka pikkuhiljaa myöskin rakastuu Ireneen, joka teoksessa kuvataan melkeinpä ylimaallisen kauniiksi. Tällä välin Soames on päättänyt haluavansa jälkeläisen, ja tulevaksi äidiksi hän on valinnut ranskalaisen Annetten, joten avioeroa tarvitaankin kahdentoista vuoden jälkeen. 1800-luvun lopulla avioeron syyksi tarvittiin kuitenkin jotain "enemmän" kuin rakkaudeton avioliitto, joten Soames tarvitsee todisteita Irenen uskottomuudesta, vaikkei Irenellä Bosinneyn jälkeen olekaan ollut rakastajaa. Soames kuitenkin epäilee Irenen ja Jo-Jolyonin suhdetta, ja lopulta avioero astuu voimaan, jonka jälkeen Soames menee naimisiin Annetten kanssa ja Irene Jo-Jolyonin kanssa.

Tämä on siis suuri tragedia, joka jakaa suvun kahteen osaan: vanhan Jolyonin puoleen ja kaikkiin muihin. Leimallista on, että "kaikki muut" ovat melkeinpä karrikoidun porvarillisia, ajatuksissaan ja sydämissään vain omistamisen pyhät lait, kun taas Jolyonien puoli on humaanimpaa, taiteellisempaa, vapaamielisempää, filosofisempaa epäitsekkäämpää: siis kaikin puolin sympaattisempaa. Jolyoneja on kaiken kaikkiaan teoksessa neljä: vanha Jolyon, Jo-Jolyon, tämän poika toisesta avioliitosta (liitto Irenen kanssa on Jo'n kolmas), jota kutsutaan Jollyksi ja joka kuolee buurisodassa, sekä Jo'n ja Irenen poika, jota kutsutaan Joniksi, ja joka rakastuu Soamesin ja Annetten tyttäreen Fleuriin. Jonin ja Fleurin rakkaus on kuitenkin tuhoon tuomittu vanhan sukuriidan tähden, ja Jo'n kuoltua Jon päättää taipua isänsä viimeiseen toivomukseen ja olla menemättä naimisiin Fleurin kanssa. Sen sijaan Jon lähtee Brittiläiseen Kolumbiaan, ja Fleur menee naimisiin toiseksi parhaan kanssa.

Draamaa! Suuria tunteita! Rakkautta! Vihaa! Jalomielisyyttä! Mammonan kirousta! Kaikkea mitä kunnon sukusaagassa pitääkin olla!