Nyt on tentti ohi ja sain luettua loppuun Emily Brontën klassikkoteoksen Wuthering Heights. Olen nähnyt romaanin filmatisoinnin (luullakseni tuon vuoden 1992 version) muistaakseni reilut kymmenen vuotta sitten, enkä muista siitä paljoakaan, mutta luullakseni jokaisella on jonkinlainen mielikuva Heathcliffin ja Cathyn rakkaustarinasta. Oma mielikuvani ei vastannut teosta kuin nimeksi: olen aina kuvitellut Wuthering Heightsin jokseenkin pateettisen romanttiseksi ja niin ollen lällyksi ja epäkiinnostavaksi - olin väärässä. Klassikkoteokset ovat yleensä klassikoita syystä, ainakin minun kokemukseni mukaan, ja Wuthering Heights on yhtä kaukana Barbara Cartlandin ja Catherine Cooksonin (syvästi inhoamastani) tyylistä kuin.. Metallica Justin Timberlakesta, näin paremman kielikuvan puutteessa. Wuthering Heights oli rankka; raaka, älykäs, pelottava ja psykologisesti monisäikeinen. Rakkaudesta kasvoi elinikäinen viha, ja kuolema oli ainoa ystävä ja vapahtaja.
Syy, miksi nyt vihdoinkin tartuin tähän teokseen, joka on pitkään ollut listallani pakko-lukea-mutta-ei-huvita, on keväällä käymässäni kurssissa, jolla luennoitsija luki Wuthering Heightsista pätkiä ja selosti sen rakennetta - joka voidaan luokitella varsin moderniksi syntyajankohtansa kontekstissa - , täysin piittaamattomana siitä, että romaani ei suinkaan kuulunut kurssin oheiskirjallisuuteen. Hän siteerasi muunmuassa kohtaa, jossa Heathcliff hirttää Isabellan koiran puuhun (koira ei kuitenkaan kuole), ja vaikka en voikaan tarpeeksi painottaa, miten vähän pidän eläimiin kohdistuvasta julmuudesta, tulin tämän ansiosta kuitenkin ajatelleeksi, että ehkä minun olisi aika tutustua teokseen ennen sen tuomitsemista, ja katsoa sopisiko se johonkin muuhun kuin lälly-lokeroon.
Olen varsin tyytyväinen siihen, että päätin lukea teoksen englanniksi, vaikka paikoin tehtävä tuntuikin varsin takkuiselta: vanhan Joseph-palvelijan kommentit on kaikki kirjoitettu Yorkshiren (luulisin?) murteella, joka oli varsin hankalaa tulkittavaa: "Aw mun hev my wage, and Aw mun goa! Aw hed aimed tuh dee, wheare Aw'd sarved fur sixty year; un' Aw thowt Aw'd lug my books up intuh t' garret, un' all my bits uh stuff, un' they sud hev t' kitchen tuh theirseln; fur t' sake uh quietness. It wur hard tuh gie up my awn hearthstun, bud Aw thowt Aw could do that! Bud, nah, shoo's taan my garden frough me, un' by th' heart!" (231.) Onneksi Josephilla ei ole kovinkaan paljon sanottavaa teoksen aikana, tai olisin saattanut luovuttaa.
On varsin mielenkiintoista, miten minä (ja varmasti moni muukin) on tottunut ajattelemaan Wuthering Heightsia nimenomaan Heathcliffin ja Cathyn rakkaustarinana, sillä he ovat loppujen lopuksi kohtalaisen vähän näkyvillä teoksessa, ja Cathy sitäpaitsi kuolee ennen teoksen puoltaväliä. En kuitenkaan mene väittämään, että tulkinta olisi täysin väärä, sillä kaikki teoksen tapahtumat, etenkin traagiset sellaiset, ovat seurausta näiden kahden myrskyisistä tunteista toisiaan kohtaan. Itselleni tärkeimmäksi tuttavuudeksi nousi kuitenkin Nelly Dean, jonka ääni tarinassa on kuuluvin. Nelly kertoo Heathcliffin ja Cathyn, Earnshawien ja Lintonien tarinan teoksen kertojalle, Mr Lockwoodille, joka on vuokrannut Wuthering Heightsille kuuluvan Thruscross Grangen. Nämä sisäkkäiset kertojat mahdollistavat teoksen modernin rakenteen jättämällä pois ekstradiegeettisen kertojan äänen, mikä selittyy Nellyn asemalla tarinassa.
Sitäpaitsi pidän Kate Bushin kappaleesta.
(Fritz Eichenbergin puupiirros täältä.)
5 kommenttia:
Olipa hyvä, että tulin lukeneeksi tämän :) Olen aina jotenkin ollut ennakkoluuloinen tuota opusta kohtaan, mutta ei ehkä pitäisi enää ;)
Ennakkoluulot ovat kyllä kummallisia, mutta tämän kirjan kohdalla mietin kyllä useaan otteeseen mistä on saanut alkunsa myytti Heathcliffistä traagisen romanttisena ensirakastajana, kun kirjassa tämä esitetään pikemminkin murhanhimoisena psykopaattina, joka vihee jopa Cathya, jota rakastaa. Ei tullut kyllä kertaakaan mieleen huokaista kaihoisasti "Oh, Heathcliff!".. Mutta ehkä nyt kynnykseni tarttua johonkin toiseen ennakkoluulojeni lyttäämään teokseen on taas sentin matalampi, ja sehän voi olla vain hyvä juttu.. vai?
Pyydän anteeksi edellisestä kommentistani esille hyökkääviä kirjoitusvirheitä..
Kirjoitin joskus lukiossa esseen, jossa koetin kömpelösti eritellä Humisevaa Harjua nimenomaan romantiikan ajan kirjana. Heathcliff ei suinkaan ole (pelkästään:) murhanhimoinen psykopaatti, vaan klassinen romanttinen sankari: tumma, vähän juro, ei yleisesti hyväksytyllä tavalla komea vaan miehekkään näköinen, salaperäinen menneisyys, satumaiset rikkaudet jne. jne.
Pidän kovasti Humisevasta Harjusta, en vain ole aikoihin lukenut sitä. Alkoi tehdä mieli uusia lukukokemus. Ensimmäinen muistikuva kirjasta on aina Heathcliff raapimassa otsaansa vereen Catherinen omenpuiden runkoja vasten, kun Cathy tekee kuolemaa. Siinä kohdalla itkin aina, pitänee kokeilla vieläkö kyyneleet heruisivat. Leffaversioista olen nähnyt vain yhden, mutta niitä on kai useita.
Olen kyllä tullut pikkuhiljaa käsittämään, että romantiikan ajan kirjallisuus (1800-luvun alkupuolisko, noin karkeasti ottaen), on vähän eri asia kuin cartland-cookson-romantiikka, joka minusta on niin ällöä. En siltikään pysty näkemään Heathcliffissä paljoakaan romantiikkaa, miten tahansa sen asian käsittää. Paikoin kyllä säälittää, mutta suurimman osan aikaa ihmettelen, miksei kukaan ole passittamassa sekä Heathcliffiä että muutamaa muutakin teoksen henkilöä mukavan psykiatrisen huolenpidon turviin. Olen mahdollisesti turhan kyyninen, mutta itse pikemminkin nauroin kuin itkin romaanin melodramaattisemmille kohtauksille. Tämän sanottuani haluan vielä mainita, että Wuthering Heights oli mielestäni todella hieno kirja, ja yksi sen ansioista on epäilemättä sen monitulkintaisuus: eri lukijoiden on eri lukukerroilla mahdollista nostaa siitä tärkeiksi aivan eri asioita. Ja monipuolisuushan on tunnetusti rikkaus.
Lähetä kommentti