Luin Shakespearen luultavasti tunnetuimman teoksen, Romeo and Julietin. Perinteisesti tätä kai kuuluisi pitää yhtenä viime vuosituhannen suurimmista rakkaustarinoista, mutta minä olen ilmeisesti sokaistunut kaikesta tämän tarinan ympärillä pyörineestä oheismateriaalista, sillä näin ainoastaan kaksi impulsiivista, ajattelematonta teiniä, joita olisi pitänyt vahtia tarkemmin. Mielikuvaani näytelmästä vaikutti eniten Luhrmannin vuoden 1996 filmatisointi; en kertakaikkiaan päässyt eroon Leonardo Di Capriosta ja Claire Danesista. Nähdessäni elokuvan ensimmäistä kertaa silloin yli kymmenen vuotta sitten, itkin Mercution (tuttu myös loistavana August Hillinä Ozissa) kuollessa: Mercutio oli paras, söpöin ja hauskoin, eivätkä Romeo-Di Caprion ja Julia-Danesin kohtalot hetkauttaneet sen jälkeen enää suuntaan tai toiseen. Nyt juuri mikään ei hetkauttanut, paitsi kieli, joka on Shakespearella vähäisen kokemukseni mukaan aina yhtä herkullista, leikittelevää ja monitasoista. Tutut säkeet ilahduttavat: "Did my heart love till now? Forswear it, sight, / For I ne'er saw true beauty till this night." (53), ja "My only love sprung from my only hate! / Too early seen unknown, and known too late! / Prodigious birth of love it is to me, / That I must love a loathèd enemy." (55.)
Tulipas kyyninen olo: minähän kuitenkin pidän rakkaustarinoista. Olisi mielenkiintoista tietää miten lukisi Romeo and Julietin kaltaista teosta ilman sen saamaa kulttuurista ja sosiaalista painolastia. Nyt henkilökohtainen luentani jää suuressa osin myytin varjoon.
(Kuva täältä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti