lauantai 15. syyskuuta 2007

You and me against the world


Luin eilen loppuun D.H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajan. Edellisen kerran olen lukenut tämän teoksen muistaakseni lukioikäisenä, kahlatessani läpi eroottisen kirjallisuuden klassikoita. Tällä kertaa huomasin lukevani vastustaen, haluamatta pitää kirjasta, mikä johtuu luultavasti painoksen kammottavasta ulkoasusta (WSOY:n Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1989). Ehtiessäni joudun varmaankin askartelemaan uudet kannet, jotta lukukokemus ei jatkossa häiriintyisi niinkin ulkokirjallisesta seikasta.

Tuli taas huomattua, miten valikoiva elin muisti on: olin täysin unohtanut Connien raskauden, Venetsian-matkan ja suunnitelmat Connien ja Mellorsin yhteiselämää varten; sen sijaan muistin melkeinpä sanasta sanaan useimmat rakastelukohtaukset, etenkin kukkien pujottelun häpykarvoihin ja Mellorsin valituksen edellisen vaimonsa ilmeisen epänaisellisesta käytöksestä seksin aikana. Naisenhan pitäisi vain maata aloillaan ja antaa miehen ottaa hänet.

Paluu luonnonmukaisempaan elämään kuulostaa edelleenkin ihan hyvältä ideologialta, samoin rahan vallan kritisointi. Ärsyttävää sen sijaan on miehen ja naisen suhteen mustavalkoinen ihanne: kaikkien miesten on oltava tietynlaisia, samoin kaikkien naisten. Samaten oudoksuttaa Mellorsin kohtalaisen epäkorrekti mielipide lesboista: "Minä voisin tappaa heidät. Kun olen naisen kanssa joka on todella lesbolainen, minun sieluni suorastaan ulvoo halusta tappaa hänet." (226.)

Mitä tuohon nyt sitten sanoisi.

(Kuva täältä.)

8 kommenttia:

Fredrika kirjoitti...

Niin, tämähän on juuri feministisen kirjallisuudentutkimuksen eniten tulittamia teoksia. Eikä ihme. Siltä joutaisi jo riistää elävän klassikon asema, koska 1923 eletty maailma ei enää pysty selittämään nykylukijalle muuta kuin historiallista ymmärrystä.

Sehän on nimenomaan miehen mielen mukainen kuvaus aiheesta - siis että jos jotakin sellaista on kuin naisen seksuaalisuus, se on ja sen pitää olla miehen hallinnan alaista ja ohjauksessa, niin aktin aikana kuin sen ulkopuolella, elämässä yleensä.

Niinpä sitten myös lesbolaisuus, miehen ulottumattomissa ja hänestä riippumattomana, voi vaistojensa varassa toimivalle miehelle näyttäytyä vain uhkana, riistäjänä, vaarana. Siitä viha. Ja pelkäänpä, että Lawrence ilmaisee siinä kyllä jonkinlaisen totuuden, miehen kannalta.

olipakerran kirjoitti...

Näin selkeästi valkoisen heteromiehen arvomaailmaa pönkittävän teoksen kohdalla ajaudun usein ajatusleikkiin: mitä jos asetelma olisikin toisin päin? Jos musta lesbonainen kirjoittaisi oman rotunsa ja sukupuolisen suuntautuneisuutensa ylivoimaisuudesta itsestäänselvyytenä: mitä tapahtuisi?

Ajatusleikkini kärjistää asetelmaa ehkä liiaksikin, mutta kyllä Lawrencen maailma melko mustavalkoiselta näyttää. Tämä on kyllä yksi niitä harvoja klassikkoteoksia, joiden arvoa tosiaankin epäilen. Seksi näyttäisi olevan ainoa seikka, jonka useimmat ihmiset teoksesta muistavat tai tiedostavat (taas kärjistän); eikä sekään ole mielestäni erityisen kutkuttavasti kuvattua. Sairaudesta nimeltä "valkoisen miehen taakka" voisi tietysti jauhaa loputtomiin, mutta yritän ilmaista feminististä kiukkuani pienissä annoksissa:).

Mutta luontokuvauksista nautin.

Tuima kirjoitti...

Tässäpä klassikko, joka on tähän mennessä jäänyt lukematta. Minulle ei ole koskaan selvinnyt, pitäisikö se lukea. Nytkin jäin mietteliääksi.

olipakerran kirjoitti...

Tuima: Oma suhtautumiseni klassikoihin on, että minun pitäisi lukea ne kaikki. Johtuu (opiskelu)alanvalinnasta: en koe voivani lukea pelkästään huvikseni, vaan joudun arvottamaan kirjoja myös toisin perustein. Silti nautin useimmiten myös niiden ei-niin-viihdyttävien opusten lukemisesta. Toisaalta, maailmassa on niin paljon hyviä kirjoja, joten miksi tuhlata aikaansa johonkin mistä ei pidä, jos lukeminen on "vain" (mitä ei todellakaan ole tarkoitus vähätellä) rakas harrastus.

Tuima kirjoitti...

En lue pelkästään harrastuksekseni, mistä syntyy se ristiriita, että olisi hyvä tuntea klassikot myös oman lukemisen kautta, mutta lukuaika on rajallinen eikä kaikkeen riitä aikaa. SIksi valinta eri kirjojen välillä on niin hankalaa. Ja kuten tunnettua, kirjat eivät maailmasta lukemalla lopu. Mutta klassikot, niille olisi hyvä löytää aikaa.

olipakerran kirjoitti...

Niin, olisihan se mukavaa jos saisi edes kaikki länsimaisen kirjallisuuden klassikon aseman saavuttaneet teokset kahlattua läpi, mutta tuntuu, ettei siihenkään urakkaan ihmiselämä riitä. Joten en suosittele Lady Chatterleyta ainakaan ihan sen pakko-lukea -listan kärkeen; eiköhän niitä merkityksellisempiä ja myös nautittavampia opuksia löydy:).

Fredrika kirjoitti...

Että jos musta lesbonainen kirjoittaisi :D :D - ja kuitenkaan siinä ei pitäisi olla mitään nauramista. Mutta eipä se raukka saisi sitä yhdestäkään painokoneesta läpi, joten kirjapaino pitäisi maksaa itse, samoin levitys voisi olla hankalaa etc. Lopulta kirja kuitattaisiin kuriositeettina, jolla ei ole valtaväestölle mitään annettavaa.

Tuimalle sanoisin että ainakin tämä nimenomainen Lawrence alkaa olemaan turhaa kamaa luettavaksi, on parempia klassikkoja, jotkut ehkä hänen omassakin tuotannossaan. Oli se varmaan 20-luvulla, mutta ei enää, eikä se ole taiteellisesti riittävä kestääkseen klassikkona. Ja "kohtaustenkin" puolesta Henry Miller hoitaa hommat paljon pitemmälle.

Mutta kun oli paljon juttua Pirjo Hassisen Kuninkaanpuistosta, (jota en ole lukenut) tämä kyllä pulpahti mieleen jonkinlaisena verrokkina, vaikka tarinat lienevät aika erilaisia.

Tuima kirjoitti...

Lawrencelta olen joskus lukenut Ketun, muistaakseni se oli hyvin kirjoitettu, mutta jokin siinä ihmetytti. Pitäisi ehkä lukea uudestaan.