Luin Edith Whartonin romaanin The Age of Innocence. Teos ilmestyi vuonna 1920, ja 1921 Wharton voitti kirjallaan Pulitzerin ensimmäisenä naisena maailmassa.
Tämä on niitä teoksia, joissa varsinaiset tapahtumat jäävät ympäristön varjoon: en ole nähnyt kirjan filmatisointia, mutta uskon sen putoavan kategoriaan "pukudraama". Juoni ei siis sinällään ole kovin ihmeellinen: päähenkilö, nuori ja varakas Newland Archer, menee naimisiin kaupungin tavoitelluimman tytön, täydellisen May Wellandin, kanssa, vain huomatakseen olevansa rakastunut tämän salaperäiseen serkkuun, Ellen Olenskaan. Kreivitär Olenska, joka on paennut onnettomasta avioliitostaan Euroopassa, vastaa Newlandin tunteisiin, mutta kumpikaan ei halua loukata heille läheisiä ihmisiä. Aviorikosta ei siis missään vaiheessa tapahdu, joskin hyveellinen porvarisyhteisö Ellenin ja Newlandin ympärillä olettaa näin käyneen: "And then it came over him, in a vast flash made up of many broken gleams, that to all of them he and Madame Olenska were lovers, lovers in the extreme sense peculiar to 'foreign' vocabularies." (211.) Mayn kerrottua Ellenille olevansa raskaana, tämä lähtee Pariisiin, ja Newland elää Mayn rinnalla tavallisen mukavan avioliiton. Viimeisessä luvussa on tapahtunut vajaan kolmenkymmenen vuoden hyppäys ajassa eteenpäin, ja Newland on poikansa kanssa Pariisissa. He ovat menossa tapaamaan kreivitär Olenskaa, mutta viime hetkellä Newland päättääkin jäädä ulkopuolelle: " "It's more real to me here than if I went up," he suddenly heard himself say; and the fear lest that last shadow of reality should lose its edge kept him rooted to his seat as the minutes succeeded each other." (229.)
Tapahtumat eivät, kuten sanottu, ole erityisen ihmeelliset, mutta aikakauden kuvailu, 1870-luvun New Yorkin yläluokasta piirtyvä kuva, on terävä ja viehättävä. Wharton arvostelee yhteiskuntaa ja sen tapoja kriittisesti olematta katkera; ironisesti ja elävästi.
Ja minä pidän pukudraamoista.
(Lukemani Wordsworthin painoksen kannessa ollut John Singer Sargentin maalaus Lady Agnew of Lochnaw täältä.)
4 kommenttia:
Kuulostipa hyvältä, huolimatta siitä, että tuosta tuli hiukan Jane Austenin tuotokset mieleen.
Kieltämättä joitakin yhtäläisyyksiä löytyy: yläluokkainen ympäristö, vastuksia kohtaava rakkaustarina, naisen aseman ja yhteiskunnan kritiikki. Austenia en ole häpeäkseni lukenut englanniksi, ja suomeksikin ainoastaan Järki ja tunteet-teoksen, joten en ole kovinkaan pätevä vertailemaan Whartonin ja Austenin teoksia keskenään. Whartonin kieli oli kuitenkin se tekijä, joka teki tästä teoksesta minun silmissäni keskivertoa paremman: olisi tietysti ollut mukava bonus, jos tarinakin olisi pystynyt yllättämään.
Minusta Austen on ennen kaikkea sarkastinen kirjoittaja. Hänen kirjojaan lukiessaan nauran usein ja paljon. Siitä on jo jonkin aikaa, kun luin Viattomuuden ajan, mutta muistaakseni se ei ollut erityisen hauska, vaan toisella tapaa kriittinen. Jotenkin ankarampi. Muistan myös, etten erikoisemmin pitänyt kirjasta, koska romantikkona janoan aina onnellisia loppuja.:)
Minun pitäisi ehdottomasti tutustua Austeniin paremmin: luulen, että pitäisin. Lista pakko lukea -kirjoista ja kirjailijoista vain on turhan pitkä.. Ehkä joululomalla:P.
Lähetä kommentti