Luin eilen kaksi novellia L. Onervan kokoelmasta Murtoviivoja: "Itsenäisen naisen" ja "Luonnonlain". Olen vuorokauden ajan (tai ainakin viisi minuuttia) miettinyt mitä niistä sanoisin, mutta en ole keksinyt mitään. Luin Onervan Mirdjan muutama kuukausi sitten, ja pidin siitä oikein paljon: novellit ovat kuin katkelmia Mirdjasta, joten en voi oikeastaan sanoa, etten pitäisi niistä, mutta siihen se sitten jääkin.
"Itsenäinen nainen" koostuu keskustelusta kahden ilmeisesti hyvin erilaisen naisen välillä. Aino on naimisissa ja pienen pojan äiti: perinteinen kodinhengetär siis. Ilmi puolestaan on oppinut ja maailmaa nähnyt, "uudenaikainen" nainen. Ystävättäret eivät ole nähneet toisiaan kuuteen vuoteen, mutta nyt Ilmi on tullut Ainon luo uskomaan tälle huolensa. Ja Ilmin huoli on tietenkin hänen epäonnistumisensa naisena: ettei ole miestä ja lasta. Sillä: "[--] minä vakuutan sinulle: koko itsenäinen nainen on vain käsite, turha sanaleikki. Häntä ei ole olemassakaan." (76.)
No niin. Mitä tuohon nyt sitten sanoisi.
Toinen novelli, "Luonnonlaki", on nuoren miehen itsemurhakirje rakastetulleen, jossa nuorukainen juhlallisin sanakääntein selittää tekevänsä ainoan mahdollisen teon. "Ja tiedätkö, mikä on se kovien arvojen mitta? Se on: oikeudentunto yläpuolelle armon, totuus itseään kohtaan korkeammalle kuin rakkaus, omantunnon tunnustus ylhäisemmäksi kuin kaiken maailman kulta ja kunnia! En jaksaisi tämän tunnuslauseen mukaan elää; kuolla sen mukaan on ainoa keinoni voittaa." (96.) Diletantismia, dekadenssia, nietzscheläisyyttä: vuosisadanvaihteen lempilapsia kaikki.
Eipä siitäkään ole oikein mitään sanottavaa. Olen kyllästynyt paatokseen, suuriin sanoihin: tällä hetkellä tahtoisin mieluiten lukea vanhoja tuttuja lasten- ja nuortenkirjoja: L.M. Montgomeryn tai Alcottin teokset sopisivat väsyneelle mielelleni oikein hyvin. Valitettavasti ei aina voi tehdä vain sitä mitä haluaa: tosin en vieläkään ymmärrä miksei.
keskiviikko 5. syyskuuta 2007
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Lukumieli tarvitsee välilä leponsa, ja siksi Runotytöt ja Vihervaaran Annat (tai mitä nyt kukin tähän tarkoitukseen jemmailee) puolustavat paikkaansa kirjahyllyssä. Suurista sanoista ei pysty nauttimaan, ellei ota välillä esiin jotain vanhaan t-paitaan verrattavaa stressilelua. Joten: tässä asiassa saa kyllä tehdä juuri niin kuin parhaalta tuntuu!
Niinpä. Annat ja Runotytöt ovat minulle vähän kuin ruisleipä ja maito pitkällisen kakuilla sun muilla herkuttelun jälkeen. Tulee terveempi olo.
Lähetä kommentti