Luin Antti Hyryn romaanin Aitta. Olen jo aikaisemmin todennut Hyryn tyylin kirjoittaa jättävän minut melkolailla kylmäksi, eikä Aitta muuttanut käsitystäni. Hyryn maailma nyt vain ei ole minun maailmani, ja mielestäni on ihan hyvä niin.
Aitassa ei erityisemmin tapahdu mitään. Päähenkilö ostaa aitan, purkaa sen, siirtää omalle tontilleen ja pystyttää. Välillä käy poimimassa hilloja ja mustikoita, kalastamassa ja ostamassa päreitä aitan kattoa varten. Tapahtumattomuus sinänsä ei häiritse, olen lukenut kuitenkin monia kirjoja joissa tapahtuu yhtä vähän tai vähemmän (esim. Vastahankaan), ja joista olen silti pitänyt kovastikin. Ehkä se on se lakonisuus joka häiritsee, toteavat lauseet joista en löydä sisältöä: makuni on mahdollisesti vielä liian kypsymätön ja vulgaari moiselle hienostuneisuudelle. Tunnustan nyt sitten samaan hengenvetoon, etten erityisemmin pidä pohjoismaiselle muotoilulle ominaisesta puhdaslinjaisuudesta; minusta se on yksinkertaisesti tylsää.
Ärsyttävintä oli kuitenkin persoonapronomineilla kikkailu. Päähenkilöstä puhuttiin joka toisessa lauseessa yksikön ensimmäisessä, ja joka toisessa (ok, ei se vaihtelu ihan noin tiuhaa ollut, mutta kuitenkin) yksikön kolmannessa persoonassa. Luultavasti tässäkin oli takana jokin merkitys, joka minulta pieneltä tyttöparalta meni ohi.
"Hän luki lehtiä, selasi ja selasi ja ihmetteli, niin kuin ennenkin, että mitenkä saattoi olla niin paljon tekstiä ja niin vähän lukemista, kun itsestään selvistä asioista tehdään suuret jutut, tai suuret jutut, jotka eivät ketään kiinnosta. Ja kyllä sarjakuvien tekeminen mahtaa olla vaikeaa. Onneksi ei lukemisessa mene kauan. Kun illalla yrittää toiseen kertaan lukea jotain, ei niin vain löydy. Näitä minä vain selaan koko ikäni." (95.)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Pelottaa jo etukäteen... Tuo olisi ohjelmassa eräällä kurssilla ja tuolla se yöpöydällä jonottaa omaa luettavuusvuoroaan.
Toivottavasti saan tuosta jotain irti.
Vai olemmeko samalla kurssilla? ;)
Minäkään en kauhean hyvin jaksa Hyryä. Yritin selvityä miten kuten noista poika-tarinoista. Useimmiten ne olivat ikävystyttäviä. Mutta hänen valitut novellit - kokoelmansa jollakin tavoin toi kielen lähemmäs, niin että jopa hieman tykkäsin. Hetkittäin.
Mutta Hyry on kotimaisen puhtaaksiviljellyn insinööriproosan kulmakivi. Mutta sillä tyylillä ei ylletä maailmankirjallisuuteen vaikka mikä olisi. Mitä tekee hyvällä tyylillä jos se on omiaan tappamaan lukemisen ilon?
Morre: olemme samalla kurssilla:). En tuota huvikseni olisi lukenutkaan. Ehkä sinä saat siitä enemmän irti: tarkoitus ei suinkaan ole pelotella.
Fredrika: olen samaa mieltä. Minusta ns. "hyvänkin" kirjallisuuden (kriitikkojen ja yliopiston professoreiden arvostaman) pitäisi olla viihdyttävää, tuottaa iloa, uusia ajatuksia ja kokemuksia. En tiedä kovin montaa (itseasiassa en yhtään) ihan vain huvikseen lukevaa, joka fanittaisi Hyryä. Toki tämä on makukysymys, ja Hyry ilman muuta osaa asiansa. Kuten kuitenkin jo itse postauksessani sanoin, Hyryn maailma nyt vain ei ole minun maailmani.
Lähetä kommentti