keskiviikko 25. huhtikuuta 2007

Human Behaviour

Luin loppuun Anna Kareninan ties monettako kertaa. Miksi ihmiset lukevat jotain Gossip Girlejä ja mitä niitä nyt onkaan, kun tarjolla olisi ihan laadukastakin ihmissuhdedraamaa? Pelottaako että voisi joutua ajattelemaan jotain? Tämä on asia jota olen miettinyt monesti aiemminkin, joten jos joku tietää vastauksen niin saa kertoa. Miksi huono kirjallisuus, pelkästään voiton tavoittelussa (tältä minusta siis näyttää) kokoon kyhätty, niin usein myy paremmin kuin hyvä? Samaa voisi kysyä myös musiikin ja elokuvien kohdalla.

Joka tapauksessa, Anna Karenina. Luin joskus kauan, kauan (ehkä kolme vuotta) sitten jonkun henkilön kommentin koskien romaanin naispäähenkilöitä. Kommentoijan mielestä lukija ensin samaistuu Kittyyn, sitten Annaan ja lopuksi Dollyyn (kyse oli eri lukukerroista, ja ilmeisesti kommentoija oli ajatellut lukukertojen välillä olevan useita vuosia). Tässä tulee esiin minun ongelmani: minä en pysty samaistumaan Annaan, enkä usko että tämä tunne tulee muuttumaan ihan lähivuosina. Kyse ei ole siitä että Anna tekee aviorikoksen: minäkin tekisin, jos olisin naimisissa Aleksei Aleksandrovitsin kanssa. Ongelmana on Anna, josta en pysty pitämään, kuten en myöskään Vronskista. Kittyn ja Dollyn näen jossakin määrin samana ihmisenä, vain eri elämänvaiheissa ja -tilanteissa, ja pidän siitä ihmisestä. Samoin pidän Levinistä: mutta siihen ne minun pitämiseni jäävätkin. Dollyn mies, Stepan Arkadits, on ajattelematon, itsekeskeinen hölmö; Levinin velipuoli, Sergei Ivanovits, on tärkeilevä, joustamaton ja alentuva; Lidia Ivanovna on tekopyhä hurskastelija.. Ja niin edelleen. Mutta minä nautin saadessani halveksia näitä paperisia ihmisiä - ja siihen mielestäni Anna Kareninan nerokkuus suurelta osalta perustuukin: siihen, että lukija tuntee ja tiedostaa tuntevansa.

Kauan eläköön psykologinen romaani, joka osoittaa lukijalle ihmismielen rikkauden ja yksinkertaisuuden.

Ei kommentteja: