Eilen luin Sanna Karlströmin esikoiskokoelman Taivaan mittakaava, joka palkittiin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla vuoden 2004 parhaana esikoiskirjana. Täysin tietämättömänä muista silloisista ehdokkaista olen sitä mieltä että Taivaan mittakaava ansaitsi palkinnon ehdottomasti ja varauksitta. Olen aina yhtä hämmästynyt kun jokin nykyrunouteen laskettava teos (tai yksittäinen runo) onnistuu puhuttelemaan minua: olen tottuneempi lukemaan ennen 1950-lukua kirjoitettua lyriikkaa, joten 2000-luvun runous tuntuu usein jokseenkin abstraktilta ja tyhjältä.Sen lisäksi, että Taivaan mittakaavan kansikuva on niin hieno että olisin voinut ostaa kirjan pelkästään sen perusteella, sisältökin oli kaunis. Kuulas olematta hauras, yhtenäinen olematta monotoninen, luja olematta kova. Inhimillinen. Usein haikea, mutta myös humoristinen. Ja "kalloniloinen" on hieno sana.
Miten vaikeaa on kirjoittaa jostain mistä pitää. On niin paljon helpompaa löytää vikoja ja virheitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti