keskiviikko 18. huhtikuuta 2007

A tragicomedy in two acts

Luin aamulla loppuun Samuel Beckettin draaman Waiting for Godot. Minulla kesti hetken päästä sen absurdiin tunnelmaan mukaan, mistä kertoo sekin että vaikka aloitin sen jo kuukausia sitten, sain luettua viimeiset 30 sivua vasta nyt, vaikkei teos kokoneisuudessaankaan ole kuin 94 sivua. Ehkä tunsin että se vaati minulta totuttua enemmän: huolimatta varsin helposta kielestään Waiting for Godot ei mielestäni ole millään tasolla helppo kirja. Vaikka kai se riippuu lukijasta kuinka paljon merkitystä siihen haluaa ladata. Koska teos on niinkin tunnettu, minullakin oli koko joukko ennakko-odotuksia siitä, mitä minun piti tekstistä lukea. Ja kyllä se kaikki olikin siellä, mikä enemmän, mikä vähemmän piilossa.

Waiting for Godot joka tapauksessa sai minut jälleen kerran vahvistamaan mielipidettäni siitä, että kaunokirjallisuudessa tapahtumat ovat toissijaisia. En nyt tahdo sanoa sitä, että ne olisivat merkityksettömiä, mutta olen sitä mieltä että tyyli (huono sana, mutta menköön) pystyy pelastamaan heikon tai olemattoman tarinan, kun taas hyväkään tarina (erotan tässä tarinan juonesta, jonka puolestaan liitän osaltaan tyylin piiriin) ei tee kirjallisesta teoksesta hyvää, jos tyyli tökkii.

Minkä huomaa jo tästäkin kirjoituksesta: asiaa olisi, ja seison sen takana, mutta ulosanti on valitettavan kehnonpuoleista. Pitäähän sitä silti yrittää.

Ei kommentteja: