Alla kvällar lät prinsessan smeka sig

Nyt on pahin tieteellisten artikkeleiden suma takanapäin, ja voin taas toivoakseni keskittyä kaunokirjallisuuden lukemiseen.

Sain tänään myös luettua loppuun Vesa Haapalan väitöskirjan Kaipaus ja kielto. Edith Södergranin Dikter-kokoelman poetiikkaa. Kiinnostavuudestaan huolimatta kyseinen teos alkoi jo tuntumaan pienoiselta ikuisuusprojektilta, mutta, kuten sanottua, nytpä on siitäkin selvitty. Ehkä siitä pitäisi jotain sanoakin.

Kirja olisi vaatinut enemmän tarkkaavaisuutta minulta lukijana kuin mitä tällä hetkellä pystyin siihen panostamaan. Voin kuitenkin sanoa Haapalan analyysien avanneen Södergranin tuotantoa minulle uudella tavalla. Kuvan syventyessä myös mielipiteeni Södergranista ovat muuttuneet ristiriitaisemmiksi: en pysty hyväksymään etenkään Nietzschen innoittamaa yli-ihmisideaalia, maistuu liiaksi Kolmannelta valtakunnalta. Myöskin miessukupuolen varsin ehdoton vastustaminen ("Mannen har icke kommit, har aldrig varit, skall aldrig bli..." [runosta "Violetta skymningar..."]) oudoksuttaa. Södergran on kuitenkin erittäin monitahoinen runoilija, ja useat säkeet yllättävät ja koskettavat kovastikin.

Mutta valituksen sananen: Haapalan teoksessa oli kyllä aivan luvattoman paljon painovirhepaholaisia. Tästä en nyt syytä niinkään Haapalaa itseään kuin kustantavaa tahoa (SKS), jonka ymmärtääkseni pitäisi pitää huoli näistä asioista. Muutama unohtunut tai ylimääräinen kirjain sinne tai tänne ei maailmaa kaada, mutta pariin otteeseen lauseesta oli vaikea saada selvää kirjoitusvirheiden takia.