tiistai 9. lokakuuta 2007

Minne katosi päivät

Tämä syksy tulee mitä ilmeisimmin merkitsemään varsin vähiä blogipostauksia. Syynä tähän ovat ne lukuisat kirjallisuustieteelliset artikkelit, jotka minun on pakko lukea, jos aion päästä jostakin tentistä läpi. Kuten jo aiemmin olen maininnut, näistä artikkeleista minun ei tee mieleni kirjoittaa yhtikäs mitään, vaikka ne usein ovatkin varsin mielenkiintoisia. Voisin nyt tietenkin mainita, että eilen luin Pirjo Lyytikäisen artikkelin "Muna vai kana - erä tulkintapeliä Michael Riffaterren inspiroimana" ja Anna Makkosen "Onko intertekstuaalisuudella mitään rajaa?", ja tänään olen tähän mennessä lukenut H. R. Jaussin "Kirjallisuushistoria kirjallisuustieteen haasteena".

Tänään sain myös luettua loppuun jokin aika sitten aloittamani Lea Rojolan toimittaman Suomen kirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan, joka on ilmestynyt 1999. Oikein mainio opus, jonka lukemiseen ei (mielestäni) edes tarvita mitään kirjallisuustieteellistä kompetenssia. Teoksessa on runsaasti hienoja kuvia kirjojen ensipainoksista, kirjailijoista, maalauksista, lehtiartikkeleista ja niin edelleen, samoin kuin mielenkiintoisia sitaatteja sekä teoksista että aikalaisarvosteluista: "Ja mikä muu on mahdollinen kuin sota, murha, hävitys, rikokset tässä tuhatkertaisessa valheessa, jota elämäksi sanovat! Mikä olisi sopivampaa heille jumalaksi kuin raha, vaikka sen mukaansa hautaan veisivät." (Maria Jotuni, Kultainen vasikka, 1918); "On muuten omituista, kuinka erilaiset ylimalkaan ovat kasvonilmeet valkoisten ja punaisten kaatuneilla. Sitä epätoivon, kauhun ja hyvin hurjan raivon ilmettä, mikä on niin tavallinen kaatuneiden punaisten kasvoilla - se muistuttaa muuten niin suuresti sitä käheäksi kirkunaksi kiristynyttä säveltä, joka tukehtuneiden sosialistilehtien viime numeroista soinnahtaa vastaan - en ole juuri kertaakaan tavannut kaatuneilla valkokaartilaisilla. Asia, aate, jonka varassa me elämänvirrassa uiskentelemme, painaa kuollessammekin leimansa meidän kasvoihimme." (Kyösti Wilkuna, Kun kansa nousee, 1918). Osa sitaateista (kuten em. Jotunin) tuntuu pitävän nykyäänkin paikkansa, kun taas osa (esim. em. Wilkunan) on niin sosiaalisesti epäkorrekteja, että on vaikea päättää nauraako vai suuttua.

Hieman kyllä masensi se määrä nimiä, joista en ollut ikinä kuullutkaan, ja jotka mitä ilmeisimmin olisi syytä tuntea. Ja nämäkin vain n. 50 vuotta kattavalta ajanjaksolta: mitenköhän sitten, kun pitäisi ryhtyä tarkemmin tarkastelemaan modernismin jälkeistä tuotantoa...

Huoh.

2 kommenttia:

Morre kirjoitti...

Nuo riivatun artikkelit ovat tavallaan hiton työläitä, mutta silti varsin mielenkiintosia; kuten se mainitsemasi Lyytikäisen artikkeli.
Minulla taas on niin paljon kaunokirjallisuutta ohjelmistossa tänä syksynä, että luulen hukkuvani. Lieköhän ahneella millainen loppu...

olipakerran kirjoitti...

Ideaalitilanne omasta mielestäni olisi tasaisesti kumpaakin, mutta jotenkin olen onnistunut järjestämään asiani mahdollisimman epätasaisesti. Viime syksynä luettavana oli reilu 60 kaunokirjallista teosta ja vain muutama hassu artikkeli, kun taas nyt tilanne on täysin päinvastainen: reilu 50 artikkelia, joista melkoinen osa englanniksi, ja vain yksi romaani, kolme novellia ja muutama yksittäinen runo. Itse pidin enemmän viime syksyn tilanteesta, artikkeleihin joutuu useimmiten paneutumaan ihan toisella tavalla.

Ja ahneellahan on tunnetusti kunniakas loppu:).